Viikingit kasvatettiin sotureiksi

Munkki Alkuin Yorkilainen oli järkyttynyt. Hän oli nähnyt maailmaa ja kohdannut matkoillaan monenlaista, mutta Lindisfarnen luostarin hävitys sai hänet täysin pois ­tolaltaan. Hän raportoi viikinkien hyökkäyksestä muun muassa North­umbrian kuninkaalle Ethelredille ja Canter­buryn arkkipiispalle.

”Esi-isämme ovat asuttaneet tätä kaunista maata jo lähes kolme ja puolisataa vuotta, mutta koskaan ennen ei Britanniaa ole kohdannut tällainen ­hävityksen kauhistus, eikä tällaista hyökkäystä ole osattu odottaa mereltä. St. Cuthberthin kirkko, koko Brittein saarten pyhin paikka, on joutunut pakanoiden käsiin.”

Munkki Alkuinin kuvaama hyök­käys tapahtui 8. heinäkuuta vuonna 793, jolloin pohjanmiesten sotalaivat rantautuivat Lindisfarnen saarelle.

Viikinkisoturit olivat aivan toista maata kuin Eurooppaa siihen saakka piinanneet ryöstöretkeläiset. Pohjanmiehet iskivät yllättäen Lindisfarnen luostariin, ryöstivät sen aarteet, tappoivat munkit, ­tuhosivat rakennukset ja katosivat merelle.

Hyökkäys ei ollut viikinkien ensimmäinen Britanniassa. Viikingit olivat silloin tällöin tehneet pienempiä ryöstöretkiä Britteinsaarten rannikolle, mutta Lindisfarnen hävitys oli ensimmäinen laajamittainen hyökkäys Britan­niaan. Luostarin polttamisesta alkoi sadan vuoden pituinen kausi, jona viikingit tekivät verisiä ryöstöretkiä ­Euroopassa. Koko kristikunta ja jopa kirkko vapisivat kauhusta viikinki­soturien hyökkäyksiä ajatellessaan.

Nuorna vitsa väännettävä

Viikinkien ryöstöretkien menestys ei suinkaan ollut sattumaa. Sotataitojen ja varsinkin pelottoman ja rohkean asenteen omaksuminen olivat olennainen osa viikinkisoturin elämää. Kronikoitsija Saxo Grammaticus kirjoitti: ”Taisteleminen on heistä kunniakkaampaa kuin suunpieksäntä”.

Skandinavia oli 700-luvulla harvaanasuttua seutua. Pohjolassa elettiin pienissä sukukunnissa, ja jokainen puolusti omaa yhteisöään henkeen ja vereen kilpailevia sukuja ja muita ­ulkopuolisia uhkia vastaan. Maanvil­jelijöillä oli oikeus kantaa asetta ja ­velvollisuus myös tarttua aseisiin.

Poikalapset sisäistivät ajatusmallin, jonka mukaan heistä tulisi miehiä vasta taistelussa. Rígurin Edda-runossa Rígurin poika Jarl pitelee kilpeä, heittää keihästä, punoo jousenjänteitä, veistää nuolenvarsia, jännittää jousta, heiluttaa peistä, ottelee miekalla, komentaa koiria, ratsastaa ja ui meressä. Vaikka Jarl kasvoi kartanon salissa, kaikki muutkin viikinkipojat oppivat samoja taitoja.

Historioitsijoiden mukaan jo kolmivuotiaat pojat harjoittelivat puumiekoilla ja heittivät puista keihästä, jonka kärki oli pehmustettu nahalla tapaturmien välttämiseksi. Kun poika varttui hieman, hän saattoi saada oikeat, lasten kokoiset metalliset aseet. Kaivauksissa on löydetty ­lukuisia tällaisia aseita, esimerkiksi pieni miekka ja kirves viikinkilapsen haudasta Norjasta.

Aseleikkien lisäksi suosituimpia leikkejä oli paini. Kesällä pojat ja nuoret miehet painivat ruohikossa ja talvella ­pidettiin joulupainit. Paini harjoitti ketteryyttä, notkeutta ja ­aseettoman kamppailun tekniikkaa, jota tarvittiin, jos miekka pääsi kirpoamaan kädestä.

Lisäksi paini opetti noudattamaan kuria ja yhteisiä sääntöjä. Painijoiden oli mm. annettava lupaus, että he eivät tahallisesti vahingoita toisiaan. Jos joku ei noudattanut sääntöjä, hän oli raukkamainen, nidding, mikä oli viikinkien keskuudessa kaikkein halventavin nimitys, jota miehestä saattoi käyttää.

Lumisota opetti taktiikkaa

Lumen tultua lapset rakensivat lumi­linnoja ja -valleja ja valtasivat niitä toisiltaan. Lumisota opetti paitsi hyökkäys- ja puolustustaktiikkaa myös heittämään. Heittotaito oli tärkeä, sillä viikingit aloittivat hyökkäyksensä usein kiviryöpyllä vihollisen niskaan.

Kasvavan viikinkipojan oli myös ­tärkeää sisäistää viikinkisotureiden ­kunniakäsitys. Viikinkien muinaisuskon mukaan norn-jumalattaret kehräsivät elämänlankoja, jotka määräsivät ihmisten kohtalon. Kohtaloaan ei siis voinut välttää, ja taistella saattoi sankarillisesti, ­sillä kohtalo oli ennalta määrätty. Jos ­kuolemaa ei voinut välttää, kannatti kuolla sankarikuolema, sillä silloin pääsi taistelussa surmansa saaneiden vainajalaan Valhallaan.

Sverren saagassa maamies kertoo ­pojalleen heidän kulkiessaan kohti lähtö­valmiina odottavaa viikinkilaivaa. ”Jokaisessa taistelussa tapahtuu jompi kumpi seuraavista seikoista: joko kaadut tai jäät henkiin. Ole siis rohkea, sillä kaikki on ennalta määrättyä. Miestä ei voi tappaa, ellei hänen aikansa ole täysi, eikä kukaan voi pelastaa sitä, jonka on aika kuolla.” Kuolema taistelussa oli kunniakkainta, mitä viikinki saattoi saavuttaa, mutta myös ryöstösaaliit olivat arvossaan. Sen sijaan varastaminen oli raukkamaista ja häpeällistä.

Näin asian näki myös Egill Kalju-Grímrin poika. Hänen saagassaan kerrotaan, kuinka hän oli ryöstämässä taloa, kun talonväki palasi äkki­arvaamatta kotiin. Egill joukkoineen sidottiin ja vangittiin. Yöllä heidän onnistui kuitenkin päästä köysistä, ja he sieppasivat saaliin mukaansa ja pakenivat kohti rannassa odottavia laivojaan. Matkalla rantaan Egillin omatunto alkoi soimata häntä: koko ­retki oli häpeällinen ja kunniaton, sillä he olivat vieneet miehen omaisuuden tämän tietämättä. He olivat varastaneet! Heidän oli pelastettava kunniansa, ja niin Egill palasi joukkoineen takaisin. He sytyttivät rakennukset tuleen, ja kun asukkaat pelastautuivat ulos palavista taloista, heidät lyötiin kuoliaaksi. Tämän ­tehtyään Egill ja hänen joukkionsa saattoivat lähteä kunniakkaasti laivalle saalis mukanaan. He eivät olleet varkaita vaan rehellisiä ryöväreitä.