Tosi viikinki oli myös maanviljelijä

Eräs merkittävimmistä viikinkiajalta peräisin olevista arkeologisista löydöistä ovat kääntö­auran ­jäljet, jotka löydettiin ­Jyllannista vuonna 1980.

Tummina vaaleasta pohjamaasta erottuvat kääntöauran jäljet osoittavat, että viikinkien maanviljelys oli edis­tyneempää kuin historiantutkijat ja ­arkeologit ovat aiemmin olettaneet. Toisin kuin alkeelliset kaariaurat ja ­koukut, kääntöaura ei pelkästään kyntänyt vaan myös käänsi terän tekemän viilun. Kun maa käännetään, se murtuu, ja mullasta tulee ilmavampaa, pieneliöiden toiminta vilkastuu, ravinteita vapautuu enemmän ja kasvien juuret pääsevät paremmin etenemään.

Kääntöauran ansiosta viikingit pystyivät tuottamaan satoja, jotka riittivät takaamaan leivän karussa ja ilmastonsakin puolesta epäsuotuisassa Pohjolassa.

Viljasadolla turvattiin talveksi kotiin jäävien vanhusten, naisten, lasten ja orjien elanto sillä aikaa, kun miehet olivat merentakaisilla viikinkiretkillä, mutta viljaa tarvitsivat myös maailmalle lähtevät soturit ja kauppiaatkin.

Arkeologiset löydöt osoittavat, että kaikki miehet eivät suinkaan osallistuneet viikinkien ryöstö-, kauppa- ja valloitusretkille, vaan suurin osa oli maanviljelijöitä. Skandinavian vuonojen ja lahtien rannoilla viljeltiin maata. Talot olivat useimmiten mäellä, josta sekä ystävällisissä että vihamielisissä aikeissa ­lähestyvät tulijat oli helppo havaita.

Viikinkien ruokatalous

Tärkein viljakasvi oli karuissa oloissa ja kylmässä ilmanalassa menestyvä ruis. Viljavammilla mailla Skandinavian eteläosissa viljeltiin myös ­ohraa, kauraa ja ­jopa pitkän satokauden tarvitsevaa ja maaperän suhteen vaativaa vehnää.

Viikingit tunsivat oletettavasti myös kiertoviljelyn, jossa talviruis, kesävilja ja kesanto vuorottelivat, sillä syksyllä kylvettävän ja seuraavana kesänä korjattavan talvirukiin tiedetään kuuluneen heidän viljakasveihinsa.

Arkeologisten löytöjen perusteella on päätelty, että vilja leikattiin sirpillä. Viikingit osasivat myös hyödyntää vesimyllyä ­viljan jauhamisessa jauhoiksi, vaikka käsikiviäkin käytettiin.
Viljasta leivottiin leipää ja keitettiin puuroa, joka oli viikinkien pääasiallista ruokaa. Viikingit söivät kaksi varsinaista ateriaa: aamupäivällä muutama tunti töiden aloittamisen jälkeen syötiin aamupuuro ja ­illalla, kun päivän työt oli saatu päätökseen, syötiin iltaruoka.

Päivän mittaan syötiin leipää, tuorejuustoa ja marjoja. Juomana oli vettä, ­piimää tai kaljaa.

Pohjois-Norjassa ja -Ruotsissa viljelykelpoista maata ei ollut tarpeeksi eikä ­ilmastokaan suosinut viljan viljelyä. Tunkiolöydöistä päätellen näiden seu­tujen viikingit hankkivat ravintonsa ­pääasiassa kalastamalla ja pitämällä kotieläimiä. Viikingeillä oli sikoja, vuohia, hanhia, härkiä, lypsylehmiä sekä hevosia ja koiria. Maitotuotteilla oli viljan lisäksi elintärkeä asema viikinkien ravinnossa. Arkeologisten löytöjen perusteella tiedetään, että lehmiä ei pidetty lihan vaan maidon vuoksi, sillä hammaslöydöt todistavat, että viikinkien lehmät saattoivat olla jopa kymmenvuotiaita.

Syksyllä säilöttiin ruokaa talven varalle ja lehmille kerättiin talveksi heinää. Loppusyksyllä arvioitiin, monenko lehmän ruokkimiseen heinä riittää. Loput naudat oli teurastettava. Lihan määrä oli ­siis pikemminkin merkki huonosta vuodesta kuin rikkaudesta. Teurastettujen eläinten lihat suolattiin tai savustettiin.

Ruotsissa naudanlihaa myös hapatettiin: kokonaisia ruhoja haudattiin myöhään syksyllä maahan. Näin saatiin ­aikaan hidas käymisprosessi. Säilöntämenetelmä on nykyisin tuntematon, mutta se muistutti oletettavasti kalan hapattamista, josta esimerkkejä ovat ­nykyäänkin valmistettavat ruotsalainen ­hapansilakka ja norjalainen rakefisk, maahan kaivetuissa tynnyreissä hapatettu purotaimen.

Perheeseen kuului koko suku

Suku oli yhteiskunnan keskeinen yksikkö ja kokonaisten kylien kaikki asukkaat saattoivat olla samaa sukua. Viikinkien maatilat olivat työyhteisöjä, joissa kaikki, niin miehet, naiset kuin lapsetkin, osallistuivat tilan töihin. Viikinkien asumuksista on päätelty, että viikingit asuivat monen sukupolven suurperheinä suurissa taloissa, joissa saattoi asua jopa 50 henkeä. Koko suurperhe nukkui ja ­söi maa- tai kivilattiaisessa ikkunattomassa pitkässätalossa. Pitkäntalon tuvan seiniä kiersivät penkit, joilla päivisin ­istuttiin ja öisin nukuttiin. Ruokailujen ajaksi penkkien eteen nostettiin pöytä­levyt, jotka katettiin liinalla. Pitkäntalon keskellä oli tulisija, josta tupaan tuli valoa ja lämpöä, ja katossa oli räppänä, josta savu pääsi ulos. Koska ­ikkunoita ei ollut, talossa pidettiin tulta lähes jatkuvasti vuodet läpeensä.

Pitkien ja pimeiden talvi-iltojen viihdykkeeksi kerrottiin tarinoita suvun historiasta, sankariteoista ja jumalista. Tarinat toistuivat samoina vuodesta toiseen, joten useimmat osasivat ne ulkoa. Hyvät tarinankertojat olivat silti – tai kenties juuri siksi – arvossaan.

Lapsetkin tunsivat kaikki suuret kertomukset, kuten sen, miten lintujen kieltä osaava Sigurd voitti Fafnir-lohikäärmeen, ja jumaltarut, kuten kertomuksen ragnarökistä. Ragnarök on ­jumalten, jättiläisten, kääpiöiden, ihmisten ja muiden olentojen välinen maailmanlopun taistelu, jossa koko maailma palaa, aurinko muuttuu mustaksi, tähdet putoavat taivaalta, maa vajoaa mereen ja kaikki olennot tuhoutuvat.

Jumalia lähemmäs juomalla simaa

Talvet olivat hiljaiseloa maanviljelijöiden taloissa, sen sijaan kevät ja kesä olivat sitäkin kiireisempiä. Juhliakin kuitenkin ehdittiin.

Juomalla itsensä vahvaan humalaan pääsi lähemmäs jumalia. Vuodenaikojen vaihtumista juhlistettiin uhrijuhlissa, joissa juotiin olutta. Jos kyse oli erityisen merkittävästä tapahtumasta, juhlissa saatettiin tarjota simaa, joka oli valmistettu hunajasta, maltaista ja vedestä ja maustettu humalalla. Kaikkein rikkaimmilla oli myös frankkien maasta tuotuja viinejä. Tislattua viinaa ei viikinkiaikana vielä osattu tehdä.

Juoma-astiat olivat yleensä puisia. Juomasarvia tai lasisia ­pikareita käyttivät vain kaikkein varakkaimmat viikingit, ja niistä malja juotiin ­aina pohjaan saakka, sillä jalattomat sarvet ja pikarit eivät ­pysyneet pystyssä.

Juhlissa myös laulettiin ja soitettiin. Laulut ja musiikki siirtyivät sukupolvelta ja laulajalta toiselle. Nuottikirjoitusta viikingit eivät käyttäneet, joten musiikkia ei ole säilynyt. Harvat historialliset maininnat viikinkien lauluista eivät ole mairittelevia, vaan viikinkien laulua verrataan koirien ulvontaan, eivätkä sitä kuulleet oppineet pitäneet viikinkimusiikin kirjaamista vaivan arvoisena.

Laulu, soitto ja tanssi kuuluivat sekä rikkaiden että köyhien ­elämään. Viikinkien instrumentteja olivat luusta ja puusta tehdyt pillit ja panhuilun tapaiset huilut, jousisoittimet, harput ja lyyrat sekä sarvesta ja puusta tehdyt torvet ja oletettavasti myös rummut.

Löydetyistä tanssivia jumalia esittävistä hahmoista on päätelty, että viikingit eivät tanssineet pelkästään huvikseen, vaan tanssi kuului myös rituaaleihin.

Shakkia ja painimista

Arkisempana ajankuluna pelattiin hnefataflia, shakin tapaista mutta nopeatempoisempaa strategiapeliä. Hnefatafl tarkoittaa ”kuninkaan pöytää”, ja pelissä joukko henkivartijoita puolustaa kuningasta hyökkääjiä vastaan.

Hnefataflia pelattiin jo 400-luvulla eaa. Skandinaviassa, mistä peli kulkeutui viikinkien mukana Britanniaan ja Krimille saakka. Hnefatafl-pelin arvostusta kuvaa se, että pelilautoja koristeltiin taidokkain puuleikkauksin ja pelinappulat tehtiin mursun hampaista tai kallisarvoisesta meripihkasta.

Lautapelien lisäksi viikinkejä kiinnostivat myös muunlaiset kisat: seudun mahtavimmissa taloissa pidettiin kesäisin urheilukilpailuja, joihin sekä katsojat että osallistujat saapuivat pitkienkin matkojen päästä.

Juhlissa nuoret pääsivät tapaamaan toisiaan ja vihamiehet saivat hyvän tilaisuuden nujakoida keskenään sekä sanallisesti että fyysisesti. Miehet esittelivät voimiaan ja taitojaan muun muassa jongleeraamalla terävillä veitsillä, painimalla ja ”köydenvedolla”, jossa köyden tilalla oli eläimen vuota. Lisäjännitystä kisaan antoi se, että vuotaa vedettiin hehkuvan hiilloksen yli. Uimakisoissa kilpakumppanin painaminen upoksiin oli sallittua, ja ­jos kilpakumppani siitä hukkui, ei hukuttajaa rangaistu.

Hevostappelut oriiden välillä olivat suosittuja tapahtumia, joissa lyötiin ­vetoa lopputuloksesta. Hevostappelut palvelivat myös hevosjalostusta, sillä voittoisasta oriista tuli kysytty siitoseläin.