Viikingit saapuivat joka kevät ryöstelemään Englantia, mutta vuosi 865 poikkesi aiemmista. Silloin viikingit eivät palanneet talveksi kotiinsa vaan jäivät Englantiin.

© Herbert Alfred Bone (1890)/ Bridgeman

Kostonhimoiset viikingit riehuivat Englannissa

Viikinkipäällikkö Ragnar Lodbrok oli surmattu Englannissa, ja hänen poikansa vannoivat kostoa. He lähtivät valloittamaan Englantia väellä ja voimalla, ja vain yksi mies pystyi pysäyttämään heidän voittokulkunsa.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017 teksti Tim Panduro

Etäällä taivaanrannassa näkyvät purjeet herättivät Englannin rannikkoseutujen asukkaissa kauhua. Pian he näkivät itse pitkälaivat, Pohjolan miesten nopeat alukset, jotka toivat mereltä murhaajia, ryöväreitä ja orjakaappareita.

Joka kesä jo vuosikymmenten ajan hurjat pohjanmiehet olivat purjehtineet Itä-Anglian rannikolle ja jättäneet aina jälkeensä mustuneita raunioita sekä kasa­päin ruumiita, jotka eloon jääneet paikalliset olivat joutuneet hautaamaan.

Siitä huolimatta rannikon asukkaiden silmät rävähtivät hämmästyksestä selälleen tuona päivänä keväällä 865. Nyt pitkälaivoja oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin, ja koko taivaanranta oli täynnä purjeita ja mastoja. Pian englantilaisille valkenisi, että tällä kertaa pohjanmiehet olivat tulleet jäädäkseen.

Kutsumattomia vieraita Itä-Angliassa

Viikinkien suurta valloitusarmeijaa johtivat tanskalainen Ivar Luuton ja hänen veljensä Ubba ja Halfdan. He olivat valinneet maihinnousupaikan huolella.

”Sinä vuonna Englantiin saapui suuri ­pakana-armeija. He perustivat talvileirin Itä-Angliaan”, totesivat Anglosaksien kronikan kirjoittaneet munkit.

Englannissa oli 800-luvun puoli­välissä neljä itsenäistä valtakuntaa, joista Itä-Anglia oli pienin ja heikoin. Sen kuningas Edmund ei yrittänytkään tehdä vastarintaa, kun pitkälaivat liukuivat rantaan ja maihin rynnisti satoja aseistautuneita viikinkisotureita. Sen sijaan hän otti tulijat vastaan vierainaan ja tarjosi heille rahaa, jotta he jättäisivät valtakunnan rauhaan.

Suojelurahan maksaminen oli osoittautunut ainoaksi keinoksi, jolla heikko kristitty kuningas saattoi estää viikinkien hävityksen. Sitä alettiinkin kutsua nimellä danegeld eli ”daanien raha”.

Itä-Anglian asukkaat joutuivat sietämään kutsumattomien vieraiden seuraa koko talven. He pääsivät kuitenkin melko vähällä, sillä – islantilaisten saagojen mukaan – viikingit eivät kantaneet kaunaa Itä-Anglian asukkaita kohtaan, vaan heidän kohteensa oli muualla. Ivar, Ubba ja Halfdan olivat tulleet kostamaan isänsä Ragnar Lodbrokin kuoleman.

Saagojen mukaan Ragnar oli lähtenyt ryöstöretkelle Pohjois-Englantiin ja ­joutunut siellä vihollisen väijytykseen. Northumbrian kuningas Ælla oli ottanut hänet vangikseen ja surmannut hänet heittämällä hänet myrkkykäärmeitä ­kuhisevaan kuoppaan.

Vuoden 865 maihinnousun taustalla oli luultavasti muitakin syitä kuin veri­kosto. Pohjolan väkiluku oli kasvanut, ja viikingit tarvitsivat lisää elintilaa. ­Lisäksi valta oli alkanut keskittyä yhä harvempien käsiin, mikä osaltaan sai monet vapautta rakastavat viikingit etsimään uusia asuinalueita.

Pojat kostivat isänsä kuoleman

Syksyllä 866 Ivar Luuton lähti joukkonsa Itä-Angliasta. Hän oli koko edellisen talven kerännyt tiedustelutietoa Northumbriasta, ja nyt aika vaikutti kypsältä. Northumbria oli heikentynyt, ja Ælla oli ajautunut konfliktiin vaikutusvaltaisen ylimyksen Osbertin kanssa, joka vaati kruunua itselleen. Ivar uskoi kukistavansa Ællan helposti, ­mikäli hän vain toimisi nopeasti. Siksi hän olikin talven mittaan kerännyt Itä-Angliaan suuren määrän hevosia.

Viikinkiarmeija ratsasti vauhdilla kohti pohjoista, ja ennen kuin Ælla ehti aavistaa mitään, Ivarin joukot olivat taittaneet 300 kilometrin matkan ja ­lähestyivät Northumbrian suurinta kaupunkia Yorkia. Sieltä viikingit pystyisivät hallitsemaan koko Pohjois-Englantia, ja kaupungin läpi virtaava Ousejoki tarjosi kätevän väylän Pohjanmerelle.

York oli helppo saalis rohkealle valloittajalle. Sen murenevat muurit olivat peräisin roomalaisajalta, ja kaupungin kristityt asukkaat luottivat siihen, että heidän luja uskonsa suojelisi heitä pakanallisilta hyökkääjiltä.

Yorkilaiset erehtyivät. Jumala ei pysäyttänyt Ivar Luutonta, kun hän hyökkäsi Yorkiin pyhäinpäivänä 1. marraskuuta 866. Kaupungin asukkaat olivat kokoontuneet katedraaliin muistamaan kuolleita omaisiaan, eivätkä he kuulleet viikinkien tuloa. Pohjanmiehet saattoivat tunkeutua kaupunkiin kenenkään estämättä.

Viikingit valloittivat Yorkin helposti, mutta kuningas Ælla oli ehtinyt livahtaa pakoon.

Viikingit tappoivat Itä-Anglian Edmundin, josta tuli myöhemmin pyhimys

© Bridgeman & downies.com

Kuningas kärsi kauhean kuoleman

Paennut Ælla taivutteli Osbertin ase­lepoon: jos he yhdistäisivät voimansa, he pystyisivät valloittamaan Yorkin takaisin ja ajamaan pakanat pois Northumbriasta.

Ællan ja Osbertin armeija hyökkäsi palmusunnuntaina 23. maaliskuuta 867. Ælla ja Osbert kannustivat joukkojaan taisteluun lupaamalla, että Jumala auttaisi heitä tuona pyhänä päivänä. Hyökkääjät murtautuivat helposti läpi Yorkin rapistuneista puolustusvarustuksista, mutta vallihaudan takana heitä odottivat Ivarin viikingit kilpineen, miekkoineen ja kirveineen. 

Viikinkejä oli vähemmän kuin northumbrialaisia, mutta he olivat taitavampia ja kokeneempia sotureita.

”Pakanat puolustautuivat raivokkaasti, hakkasivat [northumbrialaisia] kappaleiksi ja ajoivat heidät ulos kaupungista”, kirjoitti viikinkien valloitussotien aikaan elänyt walesilainen munkki Asser.

Illan tullen Yorkin kadut olivat ruumiiden peitossa, ja sekä Ælla että Osbert olivat kuolleet. Saagojen mukaan Ælla ­teloitettiin tavalla, jonka raakuus veti vertoja Ragnar Lodbrokin kuolemalle: viikingit irrot­tivat hänen kylki­luunsa selkärangasta hänen ollessaan yhä elossa ja ­repivät hänen keuhkonsa ulos. 

Ivar puhui itsensä pälkähästä

Yorkin verilöylyn jälkeen Ivar nosti Northumbrian valtaistuimelle paikallisen ylimyksen. Uusi kuningas oli pelkkä sätkynukke, jonka tehtävänä oli rauhoitella paikallisia sillä aikaa, kun viikingit kahmivat itselleen maata ja omaisuutta.

”Soturit imivät kaikki kuiviin ja toivat kaikkialle vain murhetta. He tuhosivat kirkkoja ja luostareita tulella ja miekalla. Kun he lähtivät, jäljellä oli vain katottomia seiniä”, kirjoitti kronikoitsija Simeon Durhamilainen viikingeistä.

Viikingit nimesivät Yorkin uudelleen Jorvikiksi, ja moni heistä asettui sinne asumaan. Ei kuitenkaan Ivar, joka ei vielä ollut saanut kostonjanoaan tyydytettyä. Pian viikinkiarmeija lähtikin taas liikkeelle, tällä kertaa etelään kohti Mercian kuningaskuntaa. Sadonkorjuuaikaan vuonna 868 Ivar ja hänen joukkonsa suuntasivat kohti Nottinghamia, joka murtui Yorkin tavoin helposti.

Kristityt kuitenkin kokosivat armeijan häätääkseen viikingit Nottinghamista. Mercian kuningas Burgred kokosi joukkonsa, ja naapurivaltakunta Wessex lähetti joukkojaa avuksi. Ivar linnoittautui Nottinghamiin korkealle kukkulalle Trentjoen varteen, mutta päätti lopulta neuvotella välttääkseen piirityksen.

”Hän puhui lipevästi, ja ovelan ketun tavoin hän saikin neuvoteltua rauhan”, historioitsija Henrik Huntingdonilainen kirjoitti. Ivar puhuikin itsensä vapaaksi piirityksestä ja lähti Nottinghamista. 

Kuningas kuoli uskonsa puolesta

Ivar palasi Itä-­Angliaan, missä hän antoi kuningas Edmundille tilaisuuden välttää sota tietyin ehdoin – jo toistamiseen. Nyt Edmundin piti tunnus­taa Ivar hallitsijakseen, luopua kristinuskosta ja alkaa palvoa skandinaavisia jumalia. Edmund kieltäytyi sanoen:

”Yksikään kristitty kuningas ei ole niin kiintynyt elämäänsä, että hän alistuisi palvomaan pakanajumalia!”

Ivar oli valmistautunut Edmundin kielteiseen vastaukseen, ja hän ylitti joukkoineen Itä-Anglian rajan.

”Kuningas Edmund taisteli urheasti, mutta daanit voittivat taistelun ja hän kaatui”, kertoo Anglosaksinen kronikka.

Toisten lähteiden mukaan viikingit vangitsivat Edmundin elävänä 20. marraskuuta 869, pieksivät hänet, sitoivat hänet paaluun ja ampuivat hänet täyteen nuolia. Lopuksi he iskivät hänen päänsä poikki.

Viikingit himoitsivat lisää maata

Nyt Ivar Luuton oli saanut sen, mitä hän oli tullut Englannista hakemaan: koston, maata ja Itä-Englannin hallintaansa. Hän himoitsi kuitenkin vielä lisää maata ja liittoutui Irlannissa hallitsevan Olaf-nimisen viikingin kanssa.

Yhdessä miehet päättivät valloittaa valtakuntiensa väliin jäävän Strath­clyden kunin­gaskunnan Luoteis-Englannissa. Viikingit hyökkäsivät Strathclydeen sekä maalta että mereltä, ja kun Ivar katkaisi huoltoyhteydet alueen tärkeimpään linnoitukseen, strathclyde­läiset joutuivat lopulta antautumaan.

Ivar ja Olaf vangitsivat Strathclyden kuninkaan Artgalin ja vaativat hänestä lunnaita. Heidän yllätyksekseen Skotlannin kuningas Konstantin ilmoitti maksavansa lunnaat mielellään, kunhan Ivar ja Olaf tappaisivat Artgalin. 

Konstantin halusi naittaa tyttärensä Artgalin pojalle ja saada siten oman vasallinsa Strathclyden valtaistuimelle. Ivar ja Olaf suostuivat suunnitelmaan, sillä näin hekin saivat itselleen myötämielisen kuninkaan valloittamalleen alueelle. 

Keski-Euroopassa viikingit näkivät hevosia, jotka olivat paljon suurempia kuin heidän kotoisat ratsunsa. 

© osprey publishing

Wessex ei suostunut alistumaan

Ivar Luuton oli purjehtinut Irlantiin ja asettunut sinne, kun taas hänen veljensä Halfdan ja Ubba olivat jääneet Englantiin valloittamaan Englannin kahta viimeistä itsenäistä kuningaskuntaa, Wessexiä ja Merciaa.

Talvella 870 he marssittivat joukkonsa Thamesille. Viikinkien jatkuvat hyökkäykset olivat kuitenkin yhdistäneet Englannin pikkuvaltiot heitä vastaan, ja Englefieldissä pohjanmiehet kärsivät valloitusretkensä ensimmäisen tappion.

Vuonna 871 viikinkiarmeija eteni ­­­Uffingtoniin. Siellä käyty taistelu kesti koko pitkän päivän, kunnes viikingit joutuivat perääntymään. He vetäytyivät Readingissä sijaitsevaan leiriinsä arvioi­maan tilannettaan. 

He olivat menettäneet useita päälliköitä ja runsaasti sotureita. He olivat tappiolla mutta eivät vielä lyötyjä, vaikka Wessexin kuningas Ethelred ja hänen veljensä Alfred olivatkin osoittautuneet odotettua kovemmiksi vastustajiksi.

Viikingit vetäytyivät Jorvikiin asti, ja seuraavien kuukausien aikana taistelut aaltoilivat edestakaisin, kunnes yhtäkkiä kuningas Ethelred kuoli keväällä 871. Ivar Luutonkin sairastui ja kuoli pian sen jälkeen, kun hän oli asettunut Irlantiin.

Sillä välin kun Alfred järjesteli veljensä hautajaisia, viikingit ottivat pari tärkeää taisteluvoittoa. Talvi kuitenkin lähestyi, ja Alfred päätti neuvotella. Hän osti itselleen aikaa maksamalla viikingeille siitä, että nämä vetäytyisivät Mercian pääkaupunkiin Lontooseen. Wessex oli nyt Englannin neljästä valtakunnasta ainoa, jota viikingit eivät vielä olleet valloittaneet. 

Kuningas Alfred pakeni täpärästi

Ajatus Wessexin valloittamisesta ei jättänyt Ragnar Lodbrokin poikia rauhaan, ja vuonna 875 he jakoivat armeijansa kahtia. Gorm asettui joukkoineen Jorvikiin, kun taas Halfdan suuntasi Dubliniin ja raivasi ­sikäläisen kuninkaan tieltään.

Myös Gorm janosi sotaa. Vuonna 876 hän hyökkäsi Wessexiin ja onnistui yllät­tämään Alfredin. Viikingit tunkeutuivat pitkälle Wessexiin ja perustivat tukikohdan pienelle saarelle, joka sijaitsi matalassa vuonossa ja josta he pystyivät estämään pääsyn Poolen satamaan. Saari myös suojasi heitä Alfredin hyökkäyksiltä. 

Alfred tarjoutui taas maksamaan, jotta viikingit painuisivat tiehensä, ja Gorm vannoi Thor-jumalalle omistetun sormuk­sen kautta lähtevänsä Wessexistä. Hän ei kuitenkaan noudattanut lupaustaan vaan tunkeutui yhä pitemmälle Wessexiin ja leiriytyi lopulta Exeterin kaupungin lähistölle odottamaan vahvistuksia Pohjolasta.

Gormin epäonneksi viikinkien laivasto tuhoutui myrskyssä Pohjanmerellä, ja viikingit joutuivat piiritetyiksi. Talven jälkeen viikingit suostuivat lähtemään Wessexistä maksua vastaan – ja tällä kertaa he pitivät lupauksensa.

Rauha jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä jo alle vuoden kuluttua viikingit iskivät loppiaisena 878 Chippenhamin linnakkeeseen, jossa Alfred vietti joulunpyhiä. Alfred pakeni täpärästi henki­vartijansa ja muutaman lähimmän miehensä kanssa ja piiloutui Somersetissa Lounais-Englannissa sijaitsevalle suolle. Sieltä hän johti viikinkien vastaisia taisteluja.

Juuri kastettu viikinki­päällikkö Gorm joutui polvistumaan Wessexin Alfred Suuren edessä. 

© Bridgeman/James Doyle (1893)

Ratkaisun aika koitti

Gorm halusi ratkaista kiistan Wessexin hallinnasta. Hän lähetti Ubban piirittämään wessexiläisten suurta linnoitusta, mutta Alfredin armeija hyökkäsi, ennen kuin viikingit ehtivät eristää linnoituksen ympäristöstään. Ubba kärsi tappion, ja 840 miestä sai surmansa – Ubba heidän joukossaan.

Nyt Alfred päätti ratkaista sodan lopullisesti. Hän marssitti armeijansa Edingtoniin, jossa käytiin kiivas taistelu. Alfredin joukoissa oli miehiä kaikkialta Englannista, eikä viikingeillä ollut toivoakaan voitosta. 

Satoja viikinkisotureita kuoli, ja loput joutuivat vetäytymään Chippenhamiin. Alfredin joukot kuitenkin hävittivät alueen pellot ja kylät niin, etteivät viikingit saaneet mistään ruokaa. Kaksi viikkoa myöhemmin he antautuivat.

”Pakanat olivat nälän, kylmän ja pelon murtamia, ja he anoivat rauhaa”, iloitsi munkki Asser.

Alfred oli armollinen voittaja: hän lupasi säästää viikinkien hengen, mikäli nämä kääntyisivät kristinuskoon. Gorm myöntyi ja otti kasteessa nimen Athelstan. Alfred antoi hänen palata Itä-Angliaan, jossa hänestä tuli Alfredin vasallikuningas.

Englantilaisten 12 kauhun vuotta olivat vihdoinkin ohi, ja Englannin pelastaja, Wessexin Alfred, sai lisänimen ”Suuri”. Hän on ainoa englantilainen kuningas, jolle on suotu moinen kunnia.

Ehkä sinua kiinnostaa...