Tynejoki oli tärkeä kuljetus­reitti Newcastlelle, joka oli merkittävä hiilen­tuottaja 1600-luvulla.

Sankarillinen englantilainen uhmasi ruttoepidemiaa

Newcastlessa elettiin vuonna 1636 kauhun vallassa, kun kaupungissa puhkesi rutto ja puolet asukkaista menehtyi pelättyyn tautiin. Ennen kuolemaansa moni sairastunut kohtasi työlleen omistautuneen rohkean nuoren miehen. Kirjuri Ralph Tailor vaelsi väsymättä kaupungissa merkitsemässä muistiin tuhoon tuomittujen testamentteja ja viimeisiä toiveita.

perjantai 25. marraskuuta 2016 teksti Esben Mønster-Kjær
Kuoleman viikate alkoi viuhua Newcastlessa toukokuussa 1636. Ensimmäinen ruton uhri veti viime henkäyksensä 6. päivänä, ja moni muu kantoi jo ruumiissaan pelättyjä merkkejä, tummanpuhuvia paiseita.


Viikossa uhrimäärä kohosi yli viiteenkymmeneen, ja se oli vasta ensi makua tulevista kauhuista. Kesästä oli tulossa kuumin miesmuistiin, ja lämpö loi täydelliset olosuhteet taudin leviämiselle.

Sikäläinen teologi ja kirjailija Robert Jenison kuvasi, miten ”tuhon enkeli” pyyhkäisi Newcastlen halki. Kaupungin 12 000 asukasta elivät kasvavan kauhun vallassa. He pelkäsivät heräävänsä ruumis täynnä paiseita ja tajuavansa päätyvänsä pian hautausmaan multiin.

Jenison kirjoitti kokonaisen kirjan rakastettua Newcastleaan kohdanneesta onnettomuudesta. Hänen kirjailijankykynsä pääsivät oikeuksiinsa, kun hän selosti kuoleman leimaamassa kaupungissa näyteltyjä tragedioita.

”Rutto raivosi”, kirjoitti Jenison. ”Sen voima vain yltyi, ja se levisi kulovalkean lailla.” Hän joutui tosin käyttämään mielikuvitustaan, sillä hän ei kokenut ruton voimaa itse. Monien muiden hyvin toimeentulevien tavoin hän oli paennut maalle odottamaan epidemian laantumista.

”Jopa lääkäreillä on tapana ruton iskiessä paeta tai muuttaa muualle ruton vaivaamista paikoista”, Jenison puolusteli toimintaansa.

Myös papeilla ja muilla Jumalan palvelijoilla oli oikeus kääntää seurakunnalleen selkänsä ja ”pelastaa itsensä parempia aikoja varten”, hän totesi.

Newcastlen köyhillä ei ollut samaa mahdollisutta. Heidän oli jäätävä kaupunginmuurin sisälle, linnoittauduttava ahtaisiin asuntoihinsa ja rukoilla Jumalalta armoa.


Yksi paikallinen virkamies jäi heidän seurakseen. Hän oli kirjuri Ralph Tailor, joka vieraili kuolevien luona näiden viime hetkillä merkitäkseen muistiin näiden testamentit.

Nuori mies halusi edetä elämässään

Ralph Tailor kirjoitti joka päivä hoitaessaan virkaansa Newcastlessa, mutta tekstit eivät koskaan käsitelleet häntä itseään.


Kaikki tieto hänen elämästään ja velvollisuudentuntoisesta raatamisestaan kuoleman kesänä ovat pieninä murusina asiakirjoissa arkistojen kätköissä.

Kirkonkirjojen mukaan Tailor syntyi vuonna 1611 Durhamin hiippakunnassa, joka sijaitsee rannikolla 30 kilometrin päässä Newcastlesta etelään.


Hänen isänsä nimi oli Thomas, ja isä kuoli 1627, mutta tätä kauemmaksi ajassa taaksepäin hänen sukupuutaan ei tunneta. Ralphin elinaikana Durhamissa ja Newcastlessa asui useita Tailor-nimisiä henkilöitä.

He työskentelivät teurastajina, parkitsijoina tai käsineiden valmistajina ja olivat luultavasti kaikki sukua keskenään.

Durhamin hiippakunnan käsityöläiset ja kauppiaat ansaitsivat hyvin 1600-luvulla, kun ulkomaankauppa kasvoi.


Vilkas tavaraliikenne merkitsi myös sitä, että moni osasi lukea, koska heidän oli ymmärrettävä, mitä Lontoossa ja muualla kaukana sijaitsevat kauppakumppanit kirjoittivat kirjeissään. Vuosina 1560–1620 lukutaitoisten kaupunkilaisten osuus kasvoikin 16:sta 50 prosenttiin.

Kirjoitustaito ei yleistynyt yhtä nopeasti, ja etenkin juridisten asiakirjojen sorvaaminen jätettiin usein ammattilaisille, jotta ne pätivät oikeudessa.


Kirjurien kysyntä oli suurta, ja ammatti oli Ralph Tailorin kaltaiselle käsityöläisen pojalle iso askel ylöspäin yhteiskunnan arvoasteikossa.

Tailor muutti Newcastleen ilmeisesti vuonna 1626, jolloin hän oli 15-vuotias. Käytyään latinakoulun hän todennäköisesti hankki oppipojan paikan jonkun kirjurin luota. 


Lopulta kymmenen vuotta kaupungissa asuttuaan Tailor sai ammatinharjoittamisluvan ja aloitti uransa itsenäisenä kirjurina.

Hän osasi tuolloin laatia omaisuusluetteloita, kauppasopimuksia, lainasopimuksia ja testamentteja, joita hän pian tuottikin kuin liuku­hihnalta. Rutto levisi kaupunkiin vain muutamia kuukausia myöhemmin, ja nuoren miehen kesästä tuli kiireinen.

Ralph Tailorin alle­kirjoitus poikkesi muiden harakanvarpaista.

© Bridgeman

Kaupunkilaiset aavistivat vaaran

Sen jälkeen, kun musta surma oli tappanut kolmanneksen Euroopan väestöstä 1300-luvulla, uusia epidemioita oli puhjennut aina siellä täällä.


Newcastle oli kärsinyt taudista niinkin myöhään kuin vuonna 1604 ja vielä 1625 – vuotta aikaisemmin kuin Ralph Tailor saapui opiskelemaan kaupunkiin.

Kaupunkilaiset tiesivät, että vuonna 1636 uhkana oli laaja epidemia. Jo edellisen vuoden syksyllä rannikoiden asukkaissa oli esiintynyt laivojen mukana mantereelta tullutta ruttoa, ja vain talven kylmyys esti sitä leviämästä.

Keväällä tartunnat taas lisääntyivät. Newcastle ei pystynyt tekemään mitään suojautuakseen, sillä sen hyvinvointi riippui Tynejokea pitkin purjehtivista hiililaivoista ja meren takaa tulevista laivalasteista.

Ruttoa osattiin siksi odottaa. Kukaan ei kuitenkaan aavistanutkaan, miten suurella voimalla se leviäisi toukokuun jälkeen. Ensimmäiset kuolemantapaukset sattuivat Sandgaten kaupunginosassa kaupunginmuurin ulkopuolella, jossa niin sanotut keelmenit asuivat.

He kuljettivat hiiliproomuja Tynejoella ja ilmeisesti myös toivat ruton mukanaan rannikolta alueelta, jossa Tyne laskee Pohjanmereen.

Sandgaten kaupunginosan asukkaat olivat köyhiä, ja he asuivat ahtaasti kehnoissa asunnoissa. Ruttoa oli siksi mahdotonta pysäyttää, ja sairastuneiden lukumäärä kasvoi huimaa vauhtia kesän koittaessa.

Juuri siellä Ralph Tailor kirjoitti ensimmäisen niistä testamenteistaan, jotka ovat säilyneet sikäläisessä arkistossa.

Jokilaivuri halusi turvata lastensa elämän

31. toukokuuta 1636 Newcastlen nuorin kirjuri lähti taas kotoaan Allhallowsista, Kaikkien pyhien kirkkoa ympäröivistä kortteleista Newcastlen itäosassa.


Siellä oli todettu vasta muutamia tartuntoja. Kun hän kulki kaupungin Sandgate-portin läpi ja jatkoi slummialueelle, joka oli saanut portista nimensä, hän siirtyi epidemian ytimeen.

Toinen Newcastlen suurista tunkioista sijaitsi juuri muurin ulkopuolella, ja sen löyhkä peitti alueen kuin paksu peitto. Siitä huolimatta Ralph Tailor jatkoi kulkuaan. Asiakas odotti häntä, eikä menoa voinut lykätä, sillä mies oli vakavasti sairas ja hänen oli pikaisesti saatettava viimeinen tahtonsa lailliseen muotoon.

Miespolo oli saanut maistaa ruton ruoskaa, minkä kirjuri huomasi heti saavuttuaan. Mies oli nimeltään William Grame, ja hän oli työskennellyt yhden Newcastlelle taloudellisesti niin tärkeän hiiliproomun laivurina.

Kuolevan lisäksi perheeseen kuului poika, tytär ja vaimo Margaret, joka odotti viimeisillään parin kolmatta lasta. Grame halusi turvata kaikkien toimeentulon.

”Jos Jumala sallii hyvyydessään vaimoni synnyttää rauhassa, tahdon, että lapsi saa täyden osan omaisuudestani”, kirjoitti Tailor laivurin puolesta. Sairas ei kuitenkaan tohtinut luottaa siihen, että hänen perheensä selviäisi hengissä Newcastlen kesästä.

Laivuri saneli, että siinä tapauksessa, että ”Jumala katsoo tarpeelliseksi kutsua luokseen” hänen vaimonsa ja lapsensa, perintö oli jaettava tasan Gramen veljen, hänen setänsä ja serkkunsa kesken.


Testamentti oli siten valmis, ja Tailor alkoi kirjoittaa paperiin todistajien nimiä, kun hänen asiakkaansa yhtäkkiä muisti naispuoliset sukulaisensa.

”Margarett Gramelle maalle: hame, hattu ja silmälasit”, lisäsi William Grame. Ja hänen sisarelleen piti lahjoittaa leninki ja toinen hame. Ketään ei saanut jättää paitsi, joten Tailor joutui ahtamaan nimet ja määräykset asiakirjaan sinne, missä vielä oli tilaa. Tailorin laatima alkuperäinen siisti ja järjestelmällinen asettelu oli siten mennyttä.

Kun Tailor oli lopulta saanut viimeisenkin kirjaimen raapustettua ja testamentti oli luettu Gramelle, hän pääsi lähtemään kotia kohti. Kuolema kulki hänen kintereillään, sillä kesäkuussa rutto livahti portista Allhallowsin kaupunginosaan Newcastlen muurien sisäpuolelle.

Pormestarin toimet olivat riittämättömät

Allhallows, jossa Ralph Tailor asui, oli varsin sekalainen asuinalue. Kirkon pohjoispuolella kulkevaa alueen leveää pääkatua Pilgrim Streetia ympäröivät isot, tilavat talot, ja niiden takana oli keittiöpuutarhoja ja laitumia.


Kirkolta joenrantaan alue oli muuttui täysin. Useimmat kaduista olivat vain kapeita kujia, jonne aurinko ei paistanut niiden varrella kohoavien korkeiden huterien talojen takaa. Siellä rutolla oli – jos mahdollista – vielä suotuisammat olosuhteet levitä kuin Sandgaten merimieshökkeleissä.

Kaupungin viranomaiset käsittivät vaaran ja tekivät parhaansa hillitäkseen taudin leviämistä. Virkamiehillä oli jo valmiina jonkinlainen suunnitelma, sillä vuonna 1578 ruton vaivaamiin kaupunkeihin oli lähetetty kuninkaallinen asetus, jonka määräykset olivat yhä voimassa.

Kaupunki nimitti ”etsijöitä” raportoimaan ruttotapauk­sista, jotta virkamiehet pysyivät selvillä epidemian laajenemisesta. Hautausmaille palkattiin lisää kaivajia, jotta ruttouhrien ruumiit eivät ehtisi sairastuttaa perheenjäseniä ja naapureita.

Asetus kehotti myös tappamaan isännättömät koirat. Pahiten taudin riivaamilla alueilla oli poltettava tervaa tynnyreissä, jotta sen katku karkottaisi epäterveelliset huurut ja tekisi ilmasta turvallisempaa hengittää.

Määräys johtui siitä, että 1600-luvulla paiseruton ajateltiin leviävän ilman eikä syöpäläisten välityksellä.

Menetelmät näyttivät tepsivän ainakin osittain. Sairaustapauksia ilmeni vain köyhälistön keskuudessa Allhallowsissa ja Sandgatessa, mutta toisaalta niissä tauti riehui esteettä ja uhrien määrä kasvoi kesäkuussa viikko viikolta.


Tailorilla piti luultavasti kiirettä. Testamentti kehotettiin tekemään jo silloin, kun terveys oli vielä hyvä, mutta käytännössä Newcastlen asukkaat toimivat päinvastoin ja toivoivat viimeiseen saakka säästyvänsä taudilta.

Kirjuri kutsuttiin paikalle laatimaan listaa maallisesta omaisuudesta ja sen jaosta vasta, kun tummat paiseet jo täplittivät ruumista.

Tailor vaikuttaa katoavan näköpiiristä joksikin aikaa Gramen testamentin kirjoittamisen jälkeen. Hänen nimeään ei esiinny yhdessäkään testamenteista, jotka laadittiin kesä- ja heinäkuussa 1636 ja jotka päätyivät arkistoihin. Hän on toki saattanut jatkaa työtään, mutta testamentteja ajalta ei ole säilynyt.

Kirjuri on voinut myös saada itse ruttotartunnan, koska epidemia levisi hänen kotinsa lähelle juuri niiden kahden kuukauden aikana, joilta hänen elämästään ei ole kirjallisia todisteita.

Siinä tapauksessa hän on voinut olla yksi niistä onnekkaista, jotka ovat jääneet henkiin, ja hän on pystynyt palaamaan töihin pian. 


Tailorin nimi mainitaan jälleen elokuun asiakirjoissa, ja sen jälkeen hän työskentelikin ahkerammin kuin kukaan muu Newcastlen kirjuri.

Tartunnat yritettiin estää karanteenilla

8. elokuuta Ralph Tailorin luo tuli sanansaattaja kutsumaan häntä kiireellä työhön. Tailor nappasi kynän, mustetta ja paperia mukaansa ja suuntasi Allhallowsin läpi epidemian tuoreimman uhrin, Thomas Holmesin, luo.


Jokilaivuri William Gramen tavoin potilas oli työskennellyt keelmanina ja rahdannut joka arkipäivä hiiltä Tynea pitkin rannikolle. Nyt hän makasi avuttomana kotonaan, eikä juuri kukaan uskonut hänen selviävän hengissä.

Perillä Tailor ei päässytkään sisälle taloon tapaamaan asiakastaan.


Kesäkuun lopulla Newcastlen viranomaiset olivat määränneet karanteeniin talot, joissa oli tavattu vähäisiäkin merkkejä rutosta.

Karanteeniin joutuneen talon ovet suljettiin ulkoa paksuilla lankuilla. Sairastunut ja muut talouden jäsenet joutuivat eristyksiin kuudeksi viikoksi, jonka aikana he joko voittivat sairauden tai menehtyivät.

1600-luvun eurooppalaiset tiesivät, että paras keino rajoittaa epidemioita oli ”pitää epäpuhtaat loitolla puhtaista”, kuten Newcastlesta maalle paennut teologi Robert Jenison kirjoitti. Menetelmä oli kirjattu kuninkaalliseen asetukseen vuodelta 1578, mutta kaupungin pormestari oli silti epäröinyt ottaa sitä käyttöön.


Kuolemansairaiden jättäminen oman onnensa nojaan tuntui epäkristilliseltä, ja kaupungille tuli suuria kuluja, kun sen piti ruokkia koteihinsa suljetut.

Karanteeni otettiinkin käyttöön liian myöhään, jotta se olisi estänyt ruton leviämisen kaupunginmuurin sisäpuolella.


Nyt se esti kuitenkin Tailoria puhumasta Thomas Holmesin kanssa, eikä tällä ollut enää kovin paljon elin­aikaa jäljellä. Yleensä kirjuri olisi yrittänyt huutaa asiakkaalleen oven läpi tai ikkunan kautta.

Tällä kertaa siitäkään ei ollut apua, sillä Holmesin perhe oli sulkeutunut olohuoneeseen ja sairas oli karkotettu ullakkokamariin. Kirjuri joutui keksimään toisen keinon.

Viimeinen tahto huudettiin ikkunan läpi

Ralph Tailor tähyili Thomas Holmesin kodin lähellä olevia rakennuksia ja sai idean. Holmesin talo sijaitsi lähellä kaupunginmuuria, joka erotti Allhallowsin joesta, ja rinta­varustus kohosi suurin piirtein ullakkokamarin tasolle.


Kadulta kirjuri näki, että kamarissa oli ikkuna auki. Hän päättikin kiivetä muurin harjalle, huutaa sieltä Holmesille ja toivoa, että tämän heikko ääni kantaisi ulos. Ensin hänen oli kuitenkin hankittava avukseen todistajia.

Holmes oli lukittuna sisälle, joten oli selvää, ettei hänen allekirjoitustaan saataisi testamenttiin. Jotta testamentti olisi laillinen, kirjurilla piti olla todistajia kuuntelemassa keskustelua. Heidän tehtävänään oli varmistaa, että kuolevan viimeinen toive tuli merkittyä muistiin oikein.

Tailor pyysi avukseen sanansaattajan, joka oli hakenut hänet paikalle, ja toiseksi todistajaksi Thomas Holmesin serkun Hugh Ridleyn. Kolmikko asteli kohti lähimpiä portaita, josta miehet pääsisivät muurin huipulle.

Pian he seisoivat rintavarustuksen päällä Holmesin talon edustalla, ja kun he huusivat, Holmes näyttäytyi ikkunassa. Kirjuri merkitsi muistiin, että asiakas oli ”erittäin sairas”. Holmes alkoi huutaa testamenttiaan miehille sängyn pohjalta, sillä hänellä ei ollut enempää voimia seistä.

Seurasi kovaääninen keskustelu, jonka Tailor tiivisti 18 riviksi valmiiksi tehtyyn testamenttipohjaan.


Erikoisten olosuhteiden vuoksi tekstistä ei tullut niin siistiä kuin yleensä. Omaisuusluettelon kärjessä komeili Holmesin osuus hiiliproomusta, jossa hän oli ollut töissä. 


Sen Holmes määräsi serkulleen Ridleylle, joka seisoi Tailorin vierellä, siinä tapauksessa ”että hän elää niin pitkään”. Kaikki tiesivät, kuinka höllässä ihmisten henki oli tuona kesänä. Loput omaisuudestaan Holmes jätti vaimolleen lukuun ottamatta pieniä rahasummia parin kahdelle naimisissa olevalle tyttärelle ja kaukaisemmille sukulaisille.

Tailor suostutteli sairaan palaamaan vielä ikkunaan, jotta hän pystyi lukemaan tälle testamentin ja saamaan sille hyväksynnän.


Kirjuri merkitsi muistiin, että hän ei ollut ”varma siitä, olivatko testamentin jättäjällä sielunvoimat ja muisti enää tallella vai ei”. Hän oli kuitenkin tehnyt velvollisuutensa, ja todistajat allekirjoittivat testamentin. Tailor hyvästeli Holmesin tietäen, ettei enää näkisi tätä, ja suuntasi kotiin. Hän tiesi, että kirjurin velvollisuudet saisivat hänet pian palaamaan taloon.

Newcastlen ruttoepidemian ensimmäisen uhrin kirjattiin menehtyneen 6. toukokuuta 1636. Pian 5 115 muuta kaupunkilaista koki saman kohtalon, sillä epätavallisen kuuma kesä synnytti rotissa ennätysmäärän kirppuja, jotka levittivät tautia ihmisiin. Lisäksi ruttoon kuoli 515 ihmistä Garthsiden slummissa kaupungin­muurin ulkopuolella. Epidemia ehti siten vaatia 5 631 uhria, ennen kuin syksyn viileys sai tartunnat vähenemään. Newcastlessa oli noin 12 000 asukasta vuonna 1636.
© Shutterstock

Rutto takasi työn jatkumisen

Arkistojen mukaan Ralph Tailorin kesä oli kiireinen Thomas Holmesin tapaamisen jälkeen. Ruttoepidemia saavutti huippunsa, ja elokuussa menehtyi lähes 2 000 asukasta.


Tailor joutui tarttumaan kirjoitusvälineisiinsä kerta toisensan jälkeen. Nuori kirjuri laati 20 niistä 59 säilyneestä testamentista, joita Newcastlen kauhujen kesänä 1636 kirjoitettiin.

Allhallowsin kaupunginosassa, jossa ihmisiä kuoli eniten, hänen silmiinpistävä allekirjoituksensa esiintyi tarkalleen puolessa siellä laadituista testamenteista.

Ensimmäiset Tailorin laatimat testamentit olivat pitkiä ja hyvin seikkaperäisiä, mutta sen jälkeen hän otti käyttöön lyhyen ja niukan mallin.


Ylimmäksi hän kirjoitti aina päivämäärän ja tiedon siitä, että asiakirja laadittiin ruton vuoksi, vaikka muut kaupungin kirjurit eivät katsoneet tarpeelliseksi mainita asiasta.

Sen jälkeen seurasivat testamentin jättäjän ohjeet siitä, miten hän halusi omaisuutensa jaettavan, ja lopuksi tämän toiveet siitä, miten perillisten piti käyttää perintö. Loppuun Tailor kirjoitti testamentin todistajien nimet.

Säilyneet testamentit kertovat ihmisistä, jotka toinen jalka haudassa yrittivät tehdä parhaansa suvun ja ystävien hyväksi.


Esimerkiksi velkaantunut räätäli Thomas Clark määräsi, että hänen talonsa Allhallowsissa oli myytävä. Kaupasta piti saada sen verran rahaa, että velkojat saisivat omansa ja hänen ainoalle tyttärelleen jäisi pieni summa.

Syyskuussa Tailor laati testamentin toiselle velalliselle, joka asui Tynejoen toisella puolella. Thomas Swann oli kuolemassa, ja hänen velkansa pakotti hänet tekemään hirveän valinnan vaimonsa ja ainoan eloonjääneen poikansa välillä.


Hän valitsi poikansa ja jätti vaimolleen ”paljon huolia ja ongelmia”. Swann halusi myydä perheen talon, jotta velat pystyttiin maksamaan, ja taata ylijäämällä pojalle oppipojan paikan. Vähän rahaa piti laittaa sivuun sitä päivää varten, kun pojasta tulisi täysi-ikäinen.

Vasta, kun pojan tulevaisuus olisi turvattu ja jos varoja jäisi, leski saisi osansa perinnöstä. Swann päätti kuitenkin, että kaikki huonekalut ja tavarat, jotka vaimo oli tuonut mukanaan avio­liittoon, kuuluisivat edelleen tälle.

”En halua jättää hänelle heikompia lähtökohtia kuin hänellä oli, kun tapasin hänet”, Tailor siteerasi kuolevaa räätäliä testamentissa.

Monet kirjurin asiakkaista yrittivät ottaa huomioon kaikki mahdolliset tulevaisuudennäkymät. Suutari William Cooke oli karanteenissa myös ruttoon sairastuneen ja raskaana olevan vaimonsa kanssa. Hän huusi viimeisen tahtonsa oven läpi Tailorille ja kolmelle todistajalle.

”Jos lapsi, jota vaimoni kantaa, syntyy [elävänä], annan sille 20 puntaa.”

John Carr oli puoletaan notaari ja siten suutaria ylempänä arvoasteikossa. Hän oli pohtinut perintönsä jakoa vielä perusteellisemmin. Hän jätti kaiken kahdelle tyttärelleen.


Jos toinen heistä kuolisi, toinen saisi kaiken, ja jos molemmat kuolisivat, perintö siirtyisi Carrin veljelle. Jos velikin menehtyisi, seuraavaksi perintövuorossa olisivat heidän kolme sisartaan.

Notaari kuoli elokuussa, ja sen jälkeen alueella oli yksi kirjoitustaitoinen vähemmän laatimassa testamentteja ruton uhreille. Tailorin työtaakka kasvoi, ja hän alkoi ottaa turhia riskejä, kuten seuraava vierailu sairasvuoteen ääressä osoitti.

Kirjuri rikkoi karanteenia

Useimmat Ralph Tailorin ruttoon sairastuneista asiakkaista asuivat hänen kotikonnuillaan Allhallowsissa, jota epidemia koetteli pahiten.


19. elokuuta hän lähti kuitenkin naapurikaupunginosaan St Nicholasiin, jossa hänen tuttavansa Robert Moore makasi odottamassa kuolemaa.

Tailor saapui paikalle potilaan pojan ja hyvän ystävän kanssa, jotka hän oli tavannut matkalla. Perillä selvisi, että Moore makasi toisen kerroksen huoneessa, eikä hänen kanssaan pystynyt puhumaan kadulta. Tailor ei epäröinyt vaan avasi talon etuoven ja astui sisään. Vain toinen hänen seuralaisistaan uskaltautui mukaan ja nousi kirjurin kanssa portaat ylös.

Ajan lääkäreiden mukaan kirjuri otti valtavan riskin. Sairauden uskottiin leviävän ilman kautta ja tappavien huurujen tunkeutuvan keuhkoihin joka hengenvedolla.

Yli puolen tunnin oleskelua ruttotalossa pidettiin suoranaisena itsemurhana. Kaikki tiesivät lisäksi, että pelko teki ihmisen alttiimmaksi tartunnalle.

Tästä huolimatta Tailor istuutui kaikessa rauhassa sairaan naapurihuoneen jakkaralle ja käytti kirstua kirjoitusalustana.


Moore tunnisti Tailorin äänen ja alkoi sanella tälle testamenttiaan.

Tailorin kynä piirsi 36 riviä pitkän listan kuolevan puusepän omaisuudesta. Sen jälkeen hän luki testamentin Moorelle, todistaja todisti sen aitouden piirtämällä puumerkkinsä ja kirjuri lisäsi oman allekirjoituksensa.
Newcastlen pormestari palkkasi väkeä raportoimaan ruton uhreista, jotta viranomaiset pysyivät selvillä epidemian laajuudesta.
© Bridgeman

Sukulaiset riitelivät perinnöstä oikeudessa

Ralph Tailor ja hänen todistajansa jäivät henkiin huimapäisestä vierailustaan puusepän luona. Epidemia ei silti osoittanut laantumisen merkkejä, ja ihmisiä kuoli yhä satoja viikossa elokuun vaihtuessa syyskuuksi.


Allhallows kärsi pahiten, sillä muissa kaupunginosissa asuttiin alun perinkin väljemmin ja nyt monet taloista olivat tyhjinä, kun varakkaat asukkaat olivat paenneet tautia muualle.

Kun syksy vähitellen saapui, kaupungin virkamiehet totesivat kuolintapausten harventuvan. Se oli odotettua, sillä lämpötilan aleneminen sai aina paiseruton laantumaan. Lokakuussa kuoli enää 327, mikä oli huomattavasti vähemmän verrattuna elokuun 2 000 kuolleeseen, ja Tailorkin merkitsi muistiin viimeisen ruttotestamenttinsa 5. marraskuuta.

Työt eivät sen sijaan vähentyneet, sillä uudet tehtävät odottivat. Testamenttien sanelun sijaan kaupungin asukkaat palkkasivat hänet nyt tekemään listoja omaisuudesta, joka vaihtoi omistajaa ruton jälkeen.

Yleensä perukirja vainajan omaisuudesta piti laatia kolmen viikon sisään kuolemasta, mutta sääntöä ei voitu noudattaa ruton aikana.


Omaisuuden luettelointi alkoi syksyllä, kun ruton saastuttamat talot oli saatu puhdistettua. Kuninkaal­linen asetus määräsi, että vaatteet ja vuodevaatteet oli poltettava, mutta käytännössä väki pestasi köyhiä naisia pesemään saastuneet tekstiilit.

Ikkunat avattiin ammolleen, jotta paha ilma pääsi pois talosta. Naiset kuurasivat jopa rakennusten seinät kauttaaltaan. Kaksi naista siivosi William Gramen talon.

Naisten palkka piti maksaa kuolinpesän varoista, samoin kuin laivurin ja tämän kolmen lapsen hautajaiskulut.

Gramen vaimo oli synnyttänyt odottamansa lapsen elävänä, mutta rutto oli korjannut pienokaisen melko pian. Vaimo oli perheen ainoa eloonjäänyt ja hänellä oli enää tyhjä talo, sillä kulut söivät kuolinpesän kaikki muut varat.

Samaan aikaan kuin perukirjoja laadittiin eri puolilla Newcastlea, alkoivat oikeudenkäynnit. Monien tulevaisuus riippui osuudesta sukulaisten jättämään perintöön, ja jälkeenjääneet olivat valmiita taistelemaan toisiaan vastaan oikeudessa kynsin hampain.


Ruttotestamentit, joissa ei ollut jättäjän allekirjoitusta, olivat helppoja kiistää, ja Tailorkin joutui useita kertoja oikeuteen vakuuttamaan laatimiensa testamenttien pätevyyttä.

Eräässä tapauksessa oli tehty kolmen päivän välein kaksi erilaista testamenttia, joista Tailor oli kirjoittanut ensimmäisen. Siinä kutojamestari Cuthbert Woodman jätti vaimolleen talonsa ja omaisuutensa ja veljelleen Anthonylle 20 puntaa.


Jälkimmäisessä testamentissa veli sai koko perinnön ja vaimo jäi ilman. Vaimo tunnettiin tyrannina, joka oli pitänyt muut loitolla kuolemaa tekevästä miehestään ja pakottanut tämän jättämään omaisuutensa itselleen. Uusi testamentti olikin laadittu vaimolta salaa.

Tuomari ratkaisi jutun epäröimättä. Uuden testamentin kirjoittajaa ei tunnettu, eikä sille ollut todistajia, kun taas Tailorin kirjoittaman testamentin oli allekirjoittanut kirjurin lisäksi kuusi ihmistä. Woodmanin vaimo voitti oikeusjutun ja veli sai tyytyä 20 puntaan.

Ralph Tailorin viimeinen testamentti

Newcastlen asukkaat odottivat kesää 1637 jännittyneinä. Palaisiko rutto ja syöksisi taas kaupungin epätoivoon?

Epidemia oli kuitenkin ohi, eikä kaupunki joutunut enää koskaan kärsimään rutosta. Ralph Tailorin elämä solahti uomiinsa, ja testamenttien sijaan hän alkoi laatia kauppa­kirjoja, jotka olivatkin kaupungin kirjureiden päätyötä.

Hän ei edes osallistunut sisällis­sotaan, joka raivosi Englannissa 1642–1651. Sen sijaan hänestä tuli julkinen notaari, mikä antoi hänen laatimilleen asiakirjoille suuren painoarvon sikäläisessä tuomioistuimessa.

Tailor kirjoitti viimeisen – oman – testamenttinsa 58-vuotiaana vuonna 1669. Hän oli pärjännyt hyvin teurastaja­suvun jälkeläiseksi, mutta hän oli lapseton ja hänen omaisuutensa jaettiin kaukaisemman suvun kesken.

Ehkä sinua kiinnostaa...