Gallialaiset antautuivat lopulta kahdeksan vuotta jatkuneiden
taistelujen jälkeen.
© Bridgeman

Voitto gallialaisista siivitti Caesarin Rooman yksinvaltiaaksi

Caesarin ura ei ottanut edetäkseen, ja hän oli pahasti velkaantunut. Kunnianhimoinen kenraali tarvitsi kipeästi menestystä sotatantereilla, ja hän päätti hankkia sitä valloittamalla Gallian. Sotaretki venyi kahdeksan vuoden mittaiseksi, mutta kolme merkittävää taistelua varmistivat lopulta Caesarille voiton ja siivittivät hänet koko Rooman valtakunnan hallitsijaksi.

torstai 6. lokakuuta 2016 teksti Mikkel Larsen
Nuorena upseerina Julius Caesar joukkoineen oli kerran marssinut pienen alppikylän läpi. Hänen toverinsa olivat tehneet pilaa surkeasta tuppukylästä, mutta Caesar oli todennut vakavana ­olevansa mieluummin pikkukylän päällikkö kuin kakkosmies tunnetun maailman keskipisteessä Roomassa.

Yllä oleva anekdootti on peräisin kreikkalaisen historioitsijan Plutarkhoksen kirjoituksista. Plutarkhos kertoo myös, kuinka Caesar kerran puhkesi kyyneliin luettuaan Aleksanteri Suuren saavutuksista.

Kun häneltä kysyttiin, miksi hän itki, Caesar vastasi, että Aleksanteri oli hänen ikäisenään valloit­tanut jo monia maita, mutta hän itse ei vielä ollut ­saanut aikaan mitään merkittävää. Polttava kunnianhimo ajoi myöhemmin Julius Caesarin valloittamaan Galliaa vuosina 58–50 eaa. 

Sotilaat rikastuivat valloituksilla

Uusien provinssien liittäminen Rooman valtakuntaan toi kunniaa, ja Gallia oli Caesarille täydellinen kohde.

Galliaa asuttivat lukuisat heimot, jotka sotivat jatkuvasti keskenään. Jotkut gallialaisheimot olivat Rooman liittolaisia ja kävivät kauppaa roomalaisten kauppiaiden kanssa, jotkut heimot taas eivät halunneet olla missään tekemisissä muukalaisten kanssa. Rooma­laiset pitivät heitä barbaareina, jotka oli pantava kuriin ja järjestykseen.

41-vuotias Julius Caesar oli aikansa mittapuulla jo ikämies, ja hänet oli juuri nimitetty ­nykyisissä Etelä-Ranskassa, Pohjois-
Ita­liassa, Sloveniassa ja Kroa­tiassa sijainneiden alueiden käskynhaltijaksi.

Hän oli maksanut suuria summia pää­systä Rooman politiikan eliittiin ja oli ­pahoissa veloissa. Hän tarvitsi sotaretken, jonka tuotto turvaisi hänen taloutensa. Sotilaallinen menestys taas varmistaisi pääsyn politiikan huipulle.

Roomassa Caesaria odottivat velkojat ja poliittiset vastustajat, mikäli hän palaisi Roomaan siviilihenkilönä. Niinpä hän oli juoninut kahden vaikutusvaltaisen poliitikon, Crassuksen ja Pompeiuksen, avulla itselleen viiden vuoden pestin käskynhaltijana tavanomaisen yksivuotiskauden sijasta.

Caesarin alkuperäisenä aikeena oli ­todennäköisesti ollut lähteä sotimaan nykyisen Romanian alueella sijainneen Daakian rikasta kuningasta Burebistaa vastaan.

Caesar kuitenkin oivalsi pian, että länsi tarjosi paremmat mahdollisuudet rikastua, ja kun nykyisen Sveitsin alueella eläneet helvetialaiset alkoivat laajentaa alueitaan, Caesar muutti pikavauhtia suunnitelmiaan.
Lopullisen ­verukkeen sotaretkelleen hän sai, kun joukko Rooman kanssa liittou­tuneita gallialaisheimoja pyysi häneltä vuonna 58 eaa. apua helvetialaisten pysäyttämisessä. Caesar ei aikaillut vaan lähti taistelemaan helvetialaisia vastaan.

Caesarin joukot olivat määrällisesti alivoimaisia, mutta ne olivat vastusta­jiaan paremmin aseistettuja ja kurinalaisempia. Caesarilla oli tuolloin komennossaan vain kuusi legioonaa eli noin 30  000 miestä. Heillä oli kuitenkin kaikilla varusteinaan rintapanssarit, kypärät, kilvet ja aseet, jollaisiin vain rikkaimmilla vihollissotureilla oli varaa.

Taistelusta kehkeytyi teurastus, ja suurin osa helvetialaisista joko tapettiin tai vangittiin. Caesar ei kerro paljonko legioonalaisia kaatui, mutta hän kirjoitti, että kuolleiden hautaaminen ja haavoittuneiden hoitaminen vei kolme kokonaista päivää.

Lue lisää Caesarin sodasta gallialaisia vastaan

Gallit yllättivät ­roomalaiset täysin Sambrejoella käydyssä taistelussa.
© Scanpix/akg-images

Germaaneja pidettiin villi-ihmisinä

Nyt kun Caesar joukkoineen kerran oli Gal­liassa, hän päätti antaa sotilailleen ­tilaisuuden verestää taistelutaitojaan.

Hän lähti jahtaamaan joukkoa Galliassa mellastavia germaaneja sillä tekosyyllä, ­että halusi auttaa Rooman kanssa liittoutuneita gallialaisia heimoja.

Ensimmäiseksi Caesarin piti kuitenkin tukahduttaa roomalaisten leirissä ­leviävä pakokauhu.


Huhut kertoivat ­germaanien sanoinkuvaamattomasta raakuudesta, eivätkä legioonalaiset ­olleet halukkaita taistelemaan hirviöitä vastaan. Caesar laannutti orastavan kriisin tavalla, joka kuvaa hyvin hänen omintakeista johtamistyy­liään: hän ­ilmoitti upseereilleen marssivansa vihollista vastaan mukanaan yksi ainoa uskollinen legioona.

Muiden legioonien ­komentajien ylpeys koki niin kovan ­kolauksen, että he nielivät pelkonsa ja ­ilmoittivat lähtevänsä myös taisteluun.

Kun taistelun aika koitti, roomalaiset olivat täysin ylivoimaisia. Caesarin kertoman mukaan vihollinen menetti ­yhteenotossa 80  000 miestä. Luku on luultavasti reilusti liioiteltu, mutta voitto oli silti hyvä päätös roomalaisten ensimmäiselle Galliassa viettämälle vuodelle.

Talven lähestyessä Caesar joukkoineen ­perusti talvileirejä valloitetuille alueille. Roomalaisten läsnäolo rauhoitti tappion kärsineet heimot, jotka ryhtyivät myymään legioonille elintarvikkeita.

Caesar itse matkasi talveksi Pohjois-Ita­liaan, mistä yhteydenpito Roomaan oli helpompaa. Kevään koittaessa hän palasi jälleen joukkojensa luo ja jatkamaan Gallian valloitusta.

Seuraavien kesien aikana Caesar kasvatti joukkojensa määrää kymmeneen legioonaan eli noin 50  000 mieheen ja ryhtyi vähä vähältä valloittamaan koko Galliaa. Roomalaiset nujersivat kaiken vastarinnan raskaalla kädellä. 

Rooman valtakunnan provinssi, ja hän tiesi, ettei se onnistuisi pelkästään sotilaallisin keinoin; lisäksi tarvittiin paikallisten heimojen tukea.

Hän kohteli vastustajiaan ankarasti mutta palkitsi liittolaisikseen ryhtyneet heimot avokätisesti. Hajoita ja hallitse -politiikallaan hän esti gallialaisia heimoja muodostamasta yhteisrintamaa roomalaista miehitysvaltaa vastaan.

Saatuaan Galliaan aikaan jokseenkin pysyvän rauhan Caesar lähti hankkimaan itselleen mainetta ja kunniaa. Crassus ja Pompeius olivat Rooman ­puhutuimmat mahtimiehet vuonna 55 eaa., ja Caesar tarvitsi muutaman loisteliaan voiton ­saadakseen nimensä jälleen roomalaisten huulille.

Niinpä hän päätti ensimmäisenä roomalaisena sotapäällikkönä ylittää Reinin ja marssia joukkoineen Germaniaan. Caesarin legioonat kukistivat Reinin länsipuolelle tunkeutuneen suuren germaaniarmeijan ja etenivät sitten Reinin yli itään.

Voitto herätti Roomassa jonkin verran huomiota, mutta kaikki eivät ­olleet Caesarin menestyksestä yhtä ­innoissaan. Esimerkiksi senaattori Cato väitti Caesarin rikkoneen aiemmin ­solmittua aseleposopimusta hyökättyään germaaneja vastaan ja vaati ­hänen luovuttamistaan germaaneille.

Caton vaatimukset eivät kuitenkaan hidastaneet Caesaria, jonka seuraava ­tavoite oli roomalaisille yhä tuntemattoman ja salaperäisen Britannian valloitus.

Britannian sotaretki oli päättyä täydelliseen katastrofiin, sillä vain kaksi Cae­sarin legioonista onnistui pääsemään ­kanaalin yli Britanniaan myrskyn ja voimakkaiden vuorovesien vaurioitettua roomalaisten monia laivoja.

Legioonalaiset nurisivat, sillä he pelkäsivät, etteivät enää pääsisi kotiin. Laivojen rakentaminen ja korjaaminen vei aikaa, ja Caesar ehti voittaa Britanniassa vain yhden mitättömän taistelun, ennen kuin talven tulo pakotti hänet vetäytymään legioonineen mantereelle.

Heikosta menestyksestä huolimatta kanaalin ylitys toi Caesarille enemmän huomiota Roomassa kuin sodat germaaneja vastaan. Asiaa auttoi epäilemättä sekin, että Caesar antoi ymmärtää ­valloittaneensa koko salaperäisen saaren. Roomassa senaatti päättikin järjestää Caesarille Britannian valloituksen kunniaksi 20-päiväisen kiitosjuhlan. 

Gallialaiset nousivat kapinaan

Seuraavana vuonna Caesar joukkoineen purjehti jälleen kanaalin yli Britanniaan. Tällä kerralla roomalaisten sotamenestys oli edelliskertaa parempi, mutta he eivät vieläkään onnistuneet saamaan ­pysyvää jalansijaa Britanniassa.

Samaan aikaan tyytymättömyys Gal­liassa kasvoi entisestään, ja talvella 54–53 eaa. belgialaiset heimot nousivat germaanien tukemina kapinaan. Muuan pieni heimo onnistui saartamaan roomalaisen legioonan metsään ja surmaamaan yllätetyt roomalaissotilaat.

Tappio oli Caesarin ensimmäinen ­paha takaisku Galliassa. Hän vannoi, ­ettei leikkaisi hiuksiaan tai ajaisi partaansa, ennen kuin legioonalaisten kuolema oli kostettu. Legioonalaiset panivat toimeksi, ja seuraavina vuosina roomalaiset tekivät galleja vastaan kostoiskuja.

Vähitellen myös ne gallialaispäälliköt, jotka olivat aikanaan toivottaneet Caesarin tervetulleeksi tajusivat, että roomalaiset olivat tulleet Galliaan jäädäkseen.

Tuhotun roomalaislegioonan kohtalo kuitenkin osoitti, että miehittäjät eivät olleet voittamattomia. Kun poliittinen kuohunta Roomassa ­keväällä 52 eaa. kiinnitti Caesarin huomion ja legioonat olivat vielä talvileireissään eri puolilla Galliaa, gallit nousivat jälleen kapinaan.

Cenabumin kaupungin asukkaat surmasivat kaupungin roomalaiset kaup­piaat, ja nuori gallialainen ylimys nimeltään Vercingetorix onnistui nostattamaan useita heimoja kapinaan roomalaisia vastaan. 

Caesar hämäsi galleja

Kuullessaan uutiset levottomuuksista Caesar oivalsi, että Galliassa kyti laajamittainen kapina ja lähti sinne kiireen vilkkaa. Useimmat legioonat olivat yhä talvileireissään Pohjois-Galliassa. Caesar tiesi, että joukkojen kutsuminen etelään ­kapinoivien heimojen alueiden halki maksaisi monia ihmishenkiä, ja niin hän päätti lähteä itse pohjoiseen.

Suunnitelman toteutuminen edellytti kuitenkin ovelaa hämäystä: ensin Caesar lähetti pienen joukon sotilaitaan vuoristosolaan, josta nämä tekivät yllätyshyökkäyksiä gallialais­kyliin. Kuten Caesar oli odottanutkin, hyökkäykset kiinnittivät Vercingetorixin huomion.


Sitten Caesar julisti avoimesti, että hän palaisi kolmen päivän kuluttua mukanaan suuri määrä lisäjoukkoja.

Tosiasiassa Caesar ratsastikin pohjoiseen vihollisen hallitseman alueen läpi suojanaan vain pieni, noin 400 ratsu­sotilaan yksikkö. Uskaliaan ratsastuksen päätteeksi Caesar liittyi pohjoisessa talvehtineisiin legiooniinsa, minkä jälkeen hän määräsi muut legioonat tulemaan luokseen.

Caesar oli onnistunut huijaamaan ­vihollista, mutta kapina roihusi yhä ilmiliekissä. Caesarilla oli käytössään vain noin 25  000 väsynyttä legioonalaista ja noin 5  000 miehen apujoukot. Armei­jalla ei ollut riittävästi muonaa ja muita varusteita sotaretkeä varten, mutta Caesarin oli siitä huolimatta lähdettävä heti matkaan kukistamaan kapinaa.

Vercingetorix oli selvillä Caesarin vaikeuksista ja halusi luonnollisesti käyttää tilannetta hyväkseen. Hän oli puntaroinut Caesarin sotaretkeä ja oivaltanut, ­että roomalaisten suurin heikkous olivat huoltoyhteydet.

Vercingetorix päätti välttää avoimia yhteenottoja ja jatkaa sen sijaan kapinaa niin kauan, että roomalaisilta loppuisi ruoka. Edetessään gallit polttivat kyliä ja peltoja, jotta roomalaiset eivät saisi ruokaa.

Caesar vastasi nopeasti. Hän piiritti ja valtasi Avaricumin kaupungin ja antoi sotilailleen vapaat kädet. ”Sotilaat olivat Cenabumin tapahtumien ja piirityksen koettelemusten jälkeen niin kiihdyksissä, etteivät he säästäneet edes vanhuksia, naisia tai lapsia. Kaupungin 40  000 asukkaasta vain 800 pääsi pakenemaan Vercingetorixin leiriin”, Caesar kirjoitti.

Vähän myöhemmin Caesar vei voiton Alesian piirityksessä, ja Gallia liitettiin osaksi Rooman valtakuntaa. Yli miljoona gallia oli kuollut taisteluissa, ja toinen mokoma oli joutunut orjiksi.


Gallian ­sotasaalis teki Caesarista upporikkaan, ja varmisti hänelle sotilaiden horjumattoman uskollisuuden. Voimainsa tunnossa Caesar aloitti vuonna 49 eaa. kansalais­sodan, jonka seurauksena hänestä tuli Rooman itsevaltias hallitsija.

Voitto Alesiassa varmisti Gallian liittämisen Roomaan ja antoi ­nostetta Caesarin uralle. 
© Bridgeman

Ehkä sinua kiinnostaa...