Kenraali Germanicus kävi armotonta tuhoamissotaa nykyisen Saksan alueella.

© Luca Tarlazzi/Historia

Kostonhimoinen roomalainen halusi tuhota Germanian

Vuonna 9 jaa.18 000 roomalaista legioonalaista teurastettiin Teutoburgin metsässä. Seitsemän vuotta myöhemmin roomalainen sotapäällikkö Germanicus lähti kostoretkelle ja vei lähes 80 000 sotilaan joukot Reinin yli kukistamaan germaanit.

torstai 21. heinäkuuta 2016 teksti Niels-Peter Granzow Busch

Weserjoen varrella ­nykyisen Saksan alueella sijainneelle hetteiselle Idistavison ruohotasangolle kantautui paha­enteistä meteliä. Pian lähei­sestä metsästä ilmestyi 50  000 germaanisoturia, jotka hakkasivat rytmikkäästi kilpiään keihäillään ja karjuivat villejä taisteluhuutoja.

Välkkyvään rintapanssariin ja purppuranpunaiseen viittaan sonnustautunut nuori roomalaiskenraali seurasi ­heimosotureiden uhoa vähän matkan päästä. Hänen nimensä oli Germanicus Julius Caesar Claudianus, ja hän oli odottanut tuota hetkeä pitkään. 

Seitsemän vuotta aiemmin, vuonna 9 jaa. germaanien sotapäällikkö ­Arminius oli järjestänyt väijytyksen, jossa germaanit olivat tappaneet lähes 20  000 Rooman sotilasta. Germanicus janosi kostoa.

Germanicuksella oli ympärillään noin 76  000 legioonalaista ja germaaniliittolaista, jotka odottivat tiiviissä rivistöissä kenraalinsa hyökkäyskäskyä. ­Sotilaat olivat seuranneet päällikköään lähes kolme vuotta halki Germanian. He olivat käyneet raakaa tuhoamis­sotaa, jonka kumpikaan osapuoli ei ollut osoittanut toiselle armoa. Nyt näytti siltä, että roomalaisten voitto oli lähellä.

Yhtäkkiä germaani­soturit lähtivät rynnistämään tasangon yli hurjasti karjuen, ja roomalaiset valmistautuivat kohtaamaan heidät.

”Kun Germanicus näki, että vihollinen oli lähtenyt rynnäkköön, hän määräsi ratsuväkensä iskemään heidän ­sivustaansa”, roomalainen historioitsija Tacitus kuvaili Idistavison taistelua. 

Germanicus oli sukua sekä Marcus Antoniukselle että Augustukselle, joista tuli toistensa verivihollisia.

© Scala Archives & Getty Images

Isä kuoli Germaniassa

Yksikään roomalainen sotapäällikkö ei ­ollut eläessään yhtä ihailtu kuin Germanicus. Esimerkiksi roomalainen historioitsija Suetonius kirjoitti hänestä näin:

”Germanicuksella oli kaikki parhaat ruumiilliset ja henkiset ominaisuudet, eikä kukaan ole niitä ylittänyt.”

Germanicus syntyi vuonna 16 eaa. Hänen isänsä oli roomalainen ylimys ja ­sotasankari Nero Claudius Drusus, joka oli vuonna 12 eaa. aloittanut Germanian valloittamisen keisari Augustuksen käskystä. 

Drusus teki Germaniaan useita sotaretkiä ja valloitti Roomalle lähes koko Rein- ja Elbejokien väliin jäävän alueen. Vuonna 9 eaa. hän kuitenkin mursi jalkansa ratsastusonnettomuudessa ja kuoli vähän myöhemmin vammansa jälkiseurauksiin. Hänen 7-vuotiaasta pojastaan tuli suvun päämies, ja tämä liitti syntymänimeensä ­lisänimen Germanicus isänsä urotekoja kunnioittaakseen.

Keisari Augustus oli Germanicuksen isoeno, ja hän otti tämän kasvatettavakseen hoviin. Augustus varmisti, että Germanicuksen koulutuksesta huolehtivat aikansa parhaat opettajat. Germanicus teki keisariin hyvän vaikutuksen.

”Kaikki rakastivat ja kunnioittivat häntä niin, että Augustus harkitsi vakavasti nimittävänsä hänet seuraajakseen”, Suetonius kirjoitti.

Lopulta Augustus päätyi nimittämään seuraajakseen Germanicuksen sedän Tiberiuksen. Hän kuitenkin vaati Tiberiusta adoptoimaan 19-vuotiaan Germanicuksen. Samana vuonna Germanicus nai niin ikään keisarilliseen perheeseen kuuluvan Agrippinan.

Pian koko Rooma saisi tietää, että Germanicus oli älykäs ja taitava sotilas. Vuonna 6 eaa. Pannonian eli nykyisen Bosnian ja Hertsegovinan alueen heimot nousivat kapinaan roomalaisia vastaan, ja kapina levisi koko Balkanin alueelle. 

Tiberius lähti rauhoittamaan tilannetta ja kutsui mukaansa valtaosan Rooman Germaniassa olevista joukoista. Kapina oli kuitenkin niin raju, että Augustus kokosi toisen sotajoukon vapaa­ehtoisista ja entisistä orjista ja lähetti sen Germanicuksen johdolla Balkanille.

Vasta 21-vuotiaalla Germanicuksella ei ollut aiempaa kokemusta sodasta. Hän oli kuitenkin nopea oppimaan, ja hän valloitti sekalaisen armeijansa kanssa kaupungin ja linnakkeen toisensa jälkeen, ja kolmen vuoden kuluttua kapinalliset saatiin lopulta taltutettua.

Tiberiuksen joukoissa taistelleen Velleius Paterculuksen mukaan Germanicus osoitti taisteluissa suurta rohkeutta.

Balkanin sotaretki oli hädin tuskin ohi, kun Roomaan kantautui taas huolestuttavia uutisia.

Verilöyly Teutoburgin metsässä

Germanicuksen ja Tiberiuksen taistellessa Balkanilla Germanian kuvernööri Publius ­Varus oli saanut ohjeet alistaa Reinin ja Elben välinen valloitettu alue Rooman provinssiksi. 

Monet alueen heimot kuitenkin vihasivat roomalaisia, ja keruskiheimon päällikön poika Armi­nius yhdisti kuusi heimoa kapinarintamaan. 

Hän houkutteli Varuksen ja kolme Rooman legioonaa marssimaan niin sanotun Teutoburgin metsän läpi. Siellä germaanit järjestivät väijytyksen, jossa kuoli noin 18  000 legioonalaista.

Kun Augustus kuuli verilöylystä, hän vaelsi Suetoniuksen mukaan epätoivoisena ympäri palatsiaan ja toisteli:

”Varus, anna legioonani takaisin!”

Uusia hyökkäyksiä pelkäävä Augustus veti kaikki joukkonsa pois Germaniasta niin, että raja kulki taas Reinillä.

Samoihin aikoihin Germanicus eteni Rooman virkakoneistossa, ja vuonna 13 hänet nimitettiin Gallian kuvernööriksi ja Germanian rajan vartijaksi. Hän sai komentoonsa kahdeksan legioonaa eli noin 40  000 miestä.

28-vuotias kenraali oli hädin tuskin päässyt perille Galliaan, kun lähetti jo toi hänelle huonoja uutisia. Roomaa yli 40 vuotta hallinnut Augustus oli kuollut, ja ­Tiberius oli valittu hänen seuraajakseen.­ 

Huonot uutiset eivät loppuneet siihen: Reiniä vartioivissa legioonissa oli virinnyt kapina joukkojen kuultua keisarin kuolemasta. Germanicus ei tuhlannut aikaa vaan kiiruhti legioonien luokse selvittämään tilannetta. 

Yhdeksi kapinan syyksi paljastui se, että Augustus oli pidentänyt legioonalaisten pal­velusaikaa 16 vuodesta 20 vuoteen, ja ­monien sotien vuoksi osa sotilaista oli ollut palveluksessa jo yli 30 vuotta.

Kun Germanicus saapui leiriin, sotilaat kerääntyivät hänen ympärilleen.

”Jotkut tarttuivat hänen käsiinsä kuin suudellakseen niitä, mutta työnsivätkin hänen sormensa suuhunsa, jotta hän tuntisi heidän hampaattomat ikenensä. Jotkut taas esittelivät hänelle iän runtelemia jäseniään”, Tacitus kirjoitti.

Germanicus yritti rauhoitella sotilaita, mutta nämä vaativat rahaa ja vapautusta palveluksesta. Jotkut huusivat olevansa valmiita tukemaan Germanicusta, jos tämä haluaisi syrjäyttää Tiberiuksen valtaistuimelta ja ryhtyä itse keisariksi. Siitä Germanicus raivostui.

”Ennemmin kuolen kuin ryhdyn petturiksi”, nuori kenraali huusi Tacituksen mukaan ja kohotti miekkansa survaistakseen sen rintaansa. Hänen lähellään olevat sotilaat tarttuivat häneen, ja eräs sotilas ojensi hänelle oman miekkansa sanoen, että se oli terävämpi.

Germanicuksen oli nieltävä kiukkunsa ja taivuttava legioonalaisten vaatimuksiin. Hän maksoi sotilaiden vaatimat rahat valtaosin omasta pussistaan. Rauhan palauduttua legiooniin Germanicus laati suunni­telman, joka saisi sotilaat unohtamaan uudet kapina-aikeet: hän valloittaisi Germanian ja kostaisi germaaneille Teutoburgin metsän teurastuksen.

Germanicuksen taktiikka ylittää Rein ja hyökätä nopeasti ei aina toiminut. Etenkin vetäytyessään roomalaiset kärsivät usein suuria tappioita väijytyksissä.

© Scala Archives

Legioonat kävivät toimeen

Moni sotilas häpesi jälkikäteen osallisuuttaan kapinaan sekä Germanicuksen uhkailemista. Tämä hyödynsi häpeän tunnetta ja lietsoi joukkojaan ­vihaamaan germaaneja, jotka olivat rangaistuksetta murhanneet 18  000 Rooman sotilasta.

Varhain eräänä lokakuun aamuna vuonna 14 Germanicus ylitti Reinin ja marssi Germaniaan 12  000 legioonalaisen ja noin 13  000 liittolaissoturin kanssa. Hänen joukkonsa kulkivat kevyin varustein ja kovaa vauhtia halki vihamielisten alueiden, kunnes ne tulivat marsiheimon asuinseudulle. Marsit olivat juuri viettäneet suuria juhlia.

”Kaikki olivat vielä vuoteissaan tai pito­pöytien ääressä, eivätkä he olleet asettaneet vartijoita”­, Tacitus kirjoitti.

Nyt Germanicus näytti armottoman puolensa. Hän jakoi joukkonsa neljään osaan ja käski sotilaiden surmata kaikki.

”Legioonat tuhosivat tulella ja miekalla kaiken 50 mailin (noin 80 kilometriä) säteeltä. He eivät antaneet armoa edes iän tai sukupuolen perusteella.”

Teurastuksen jälkeen Germanicus lähti johtamaan joukkojaan takaisin Reinille mutta joutui matkan varrella marsilaisten naapuriheimon väijytykseen. Kostoa janoavat germaanit yllättivät roomalaiset metsäisellä seudulla, jossa nämä jäivät pian alakynteen.

Germanicus ratsasti kuitenkin viime hetkellä paikalle ja kokosi joukkonsa ­uudelleen, ja roomalaiset onnistuivat ­lopulta ylittämään Reinin melko pienin tappioin.

Sotaretki oli ollut nopea ja ­tehokas, ja kun Germanicus palasi Roomaan, tuhannet ihmiset halusivat nähdä Teutoburgin verilöylyn kostajan. Germanicus ei kuitenkaan ollut vielä tyytyväinen.

Arminiuksen vaimo joutui vangiksi

Vuoden 15 toukokuussa Germanicus marssi taas joukkoineen Reinin yli. Nyt hänen kohteenaan oli khattien heimo.

”Kaikki, jotka eivät ikänsä tai sukupuolensa vuoksi pystyneet puolustamaan itseään, vangittiin tai tapettiin”, Tacitus kirjoitti.

Khattisoturit olivat vetäytyneet läheisen joen toiselle puolelle ja yrittivät ­estää roomalaisia ylittämästä sitä. Kun se epäonnistui, he halusivat neuvotella rauhasta. Germanicus kuitenkin kieltäytyi, jolloin khatit pakenivat metsään ja roomalaiset polttivat heidän tärkeimmän kaupunkinsa.

Vähän sen jälkeen Germanicuksen puheille saapui germaanien lähetti ­mukanaan viesti kapinapäällikkö Arminiuksen apelta Segestekseltä, joka oli yrittänyt varoittaa roomalaisia Arminiuksen väijytyksestä Teutoburgin metsässä vuonna 9. Nyt hän tarvitsi roomalaisten apua, sillä Arminiuksen soturit piirittivät hänen linnoitustaan.

Germanicus johti pienen iskujoukon syvälle vihollisen alueelle ja pakotti ­Arminiuksen ­lopettamaan Segesteksen linnoituksen piirityksen. 

Kun Germanicus sitten ­tapasi Segesteksen, tämä luovutti hänelle tyttärensä Thusneldan, Arminiuksen raskaana olevan vaimon. Germanicukselle kyseessä oli oikea ­onnenpotku: hän sai vangikseen paitsi perivihollisensa puolison myös tämän syntymättömän lapsen! Sitten Germa­nicus marssi takaisin Reinin taakse ja ­lähetti Thusneldan vangittuna Italiaan.

Kuultuaan vaimonsa kohtalosta ­Arminius pilkkasi Tacituksen mukaan Germanicusta ja appeaan: ”Rakastava isä! Suuri kenraali! Uljas ­sotajoukko! Niin monta kättä tarvittiin viemään ­yksi ainoa naisparka!”

Vaimonsa vangitsemisen jälkeen Arminius vaati germaaniheimoja yhdistymään roomalaisia vastaan, ja monet siihen asti epäröineet germaanipäälliköt liittyivätkin hänen kapinarintamaansa. 

Rooman armeija oli hyvin öljytty sotakone, mutta ­Germanian metsissä ­germaaneilla oli yliote.

© Paul Ivanowitz: “Fury of the Goths”

Idistavison tasangon taistelu

Germanicus jatkoi salamasotaansa tekemällä uusia nopeita hyökkäyksiä Reinin yli. Samalla hän laati suunnitelmia lopullista yhteenottoa varten. Hän oli rakennuttanut tuhat laivaa, joilla legioonia voitiin kuljettaa jokia pitkin paikasta toiseen. Tacituksen mukaan osassa laivoista oli kansi heitto­koneita varten sekä tilaa hevosille ja ruualle.

Vuoden 16 kesällä kolme legioonaa purjehti laivoilla Pohjanmerelle ja edelleen siihen laskevan Emsjoen suulle. Germanicus itse marssi loppujen joukkojensa kanssa Germaniaan maitse, ja roomalaisjoukot yhdis­tyivät jälleen Weserjoen varrella paikassa, jonne Arminiuskin oli saapunut yli 50  000 germaanisoturin kanssa.

Armeijat kohtasivat toisensa Idista­visoksi kutsutulla tasangolla Weserin ­lähistöllä. Arminius ja ­hänen keruski­soturinsa olivat asemissa pienen kukkulan laella. Keruskit olivat saaneet käskyn odottaa, kunnes muut heimot olisivat hyökänneet. Sitten heidän oli määrä rynnistää kukkulan rinnettä alas ja murskata roomalaiset.

Kun ­keruskit ­näkivät legioonalaisten loputtomilta näyttävät rivistöt, monen rohkeus petti. Ensin pakeni muutama kymmenen, sitten muutama sata, ja lopulta jopa tuhannet keruskisoturit pötkivät pakoon ­Arminiuksen estelyistä huolimatta. Raivoissaan tämä antoi ­lopuille joukoilleen hyökkäyskäskyn.

Hyökkäyksen alettua Germanicus määräsi ratsuväkensä iskemään vihollisen sivustaan. Silloin hän Tacituksen mukaan ­näki kahdeksan kotkan lentävän ­tasangon yli. ”Eteenpäin! Seuratkaa Rooman kotkia, legioonien todel­lisia jumalia”, hän kannusti miehiään.

Legioonalaiset heittivät keihäänsä kohti hyökkääviä germaaneja ja lähtivät etenemään miekat tanassa. Jousimiesten ampumat tuhannet nuolet niittivät suojat­tomia germaanisotureita. ­Samalla kun roomalaisten jalkaväki painoi germaaneja ­takaisin, ratsuväki hyökkäsi sivulta ja takaa.

Lopulta germaanit murtuivat paineen alla, ja pakokauhu valtasi Arminiuksen joukot. Epätoivoissaan germaanisoturit yrittivät paeta läheiseen metsään. Armi­nius sai koottua osan miehistään iskuun roomalaisia jousimiehiä vastaan, mutta ­lopulta hänkin joutui pakenemaan.

”Tappamista kesti viidennestä tunnista yöhön asti. Vihollisen aseita ja ruumiita lojui maassa yli kymmenen mailin matkalla”, Tacitus kertoi. 

Viimeinen yhteenotto

Raskaasta tappiosta huo­limatta Armi­nius ei antanut periksi. Hän kokosi ­yhteen hengissä selvinneet miehensä, joihin liittyi seuraavina päivinä ­tuhansia hyvävoimaisia sotureita läheltä ja kaukaa. Jonkin matkan päässä Idistavison ­tasangolta oli linnoitettu maavalli, joka oli aikoinaan merkinnyt keruskien ja angrivaarien alueiden rajaa. 

Arminius johti joukkonsa tuolle angrivaarien vallille ja lähetti suuren joukon ratsusotureita väijyksiin läheiseen metsään. Hän aikoi houkutella roomalaiset hyökkäämään jalkaväkensä kimppuun, jolloin metsään piiloutunut ratsuväki ­iskisi roomalaisten selustaan.

Germanicus oli kuitenkin saanut ­vihiä Arminiuksen suunnitelmasta. Niinpä hän määräsi osan jalka­väestään rynnäköimään vallille, jotta germaanit luulisivat hänen langenneen ansaan, mutta lähetti samalla myös ratsuväkensä hyökkäämään metsässä odottavien germaanien ratsujoukkojen selustaan.

Roomalaiset kohtasivat maavallilla kiivasta vastarintaa. Kun Germanicus tajusi, ettei läpimurto vallilla onnistuisi, hän veti jalka­väkensä takaisin ja käski jousiampujat ja heittokoneet töihin.

Germanicuksen merkistä noin 400 skorpionia eli jättikokoista varsijousta muistuttavaa heittokonetta alkoi pommittaa germaaneja suurilla nuolillaan, jotka läpäisivät helposti sekä kilvet ­että ihmiset. 

Samaan aikaan roomalaisten jousimiesten ampumat nuolikuurot pimensivät taivaan. Sitten Germanicus määräsi jalkaväkensä uuteen rynnäkköön ja osallistui itsekin hyökkäykseen kahdentuhannen pretoriaanin eli eliittisotilaan kanssa. 

Germanicuksen joukot onnistuivat murtamaan germaanien puolustuksen maavallin toisessa päässä, ja omien joukkojen näkeminen vallin päällä antoi roomalaisille uutta intoa.

”Germanicus oli riisunut kypäränsä, ja käski miestensä tappaa viholliset. Hän ei aikonut ottaa vankeja. Taistelu päättyisi vasta sitten, kun heimot olisi tuhottu”, Tacitus kertoi.

Lopulta germaanien puolustus ­romahti täysin. Arminius oli tajunnut jo aiemmin hävinneensä taistelun, ja hän oli paennut ratsullaan. Germa­nicus ei nähnyt häntä enää koskaan, mutta Rooma oli saanut kostonsa. 

Rooman sankari myrkytettiin

Arminiuksen tappion jälkeen Germanicus kirjoitti keisari Tiberiukselle, että lyöty Germania oli valmis valloitettavaksi ja hän oli valmis sen tekemään. Tiberius kuitenkin vastasi, että Germanicuksen piti mieluummin palata Roomaan viettämään triumfiaan. Keisari ­ilmoitti saaneensa tarpeekseen sekä menestyksestä että katastrofeista.

Tacituksen mukaan Tiberiuksen päätös johtui kateudesta, mutta syitä saattoi olla muitakin. Joka tapauksessa tuolloin 32-vuotias Germanicus noudatti keisarin käskyä ja palasi Roomaan, jossa hän vietti voitonjuhlaa ­väkijoukkojen riemuitessa.

Pian juhlien jälkeen Tiberius lähetti Germanicuksen Lähi-itään rauhoittamaan siellä virinneitä levottomuuksia. Germanicus otti mukaansa vaimonsa Agrippinan sekä kuusi lastaan. Hän nautti suurta kunnioitusta niin Turkissa, Armeniassa kuin Egyptissäkin. 

Syyrian kuvernööri Gnaeus Piso kuitenkin vihasi häntä. Germanicus yritti lepytellä Pisoa, mutta miesten välit kiristyivät silti niin, että Piso ilmoitti lähtevänsä Syyriasta.

Germanicus sairastui vakavasti, ­ennen kuin Piso ehti lähteä. Tacituksen mukaan hän epäili, että ­Piso oli myrkyttänyt hänet: ”Kertokaa isälleni ja veljelleni, miten kärsin murhaa ­juonivien keskellä ja miten kuolen ­pahimmalla mahdollisella tavalla.”

Germanicus kuoli muutamaa päivää myöhemmin 34-vuotiaana. Pisoa syytettiin murhasta, mutta hän teki itsemurhan ennen oikeudenkäyntiä. Ei tiedetä, oliko hän syyllinen. Kun Agrippina kaksi kuukautta myöhemmin saapui Brundisiumin (Brindisi) satamaan ­miehensä tuhkaa kantaen, vastassa oli ­tuhansia ihmisiä hyvästelemässä sankariaan, jonka moni oli toivonut johtavan Rooman ­uuteen aikaan.

Vajaata vuotta myöhemmin Germa­nicuksen arkkivihollinen Arminiuskin kuoli taistelussa vihollistaan vastaan.

Kun Agrippina palasi Syyriasta Roomaan mukanaan miehensä tuhkat ja lapsensa, liki koko Rooma oli häntä vastassa.

© Art Archive/Picture Desk

Ehkä sinua kiinnostaa...