Ulkomaiset sotilaat puolustivat valtakunnan uloimpia rajoja.  

© Jose Daniel Cabrera Pena & British Museum

Halvat palkkasoturit pitivät Rooman viholliset aisoissa

Roomalaiset olivat vuosisatoja palkanneet muista kansoista erikoisjoukkoja avukseen taistelukentille, koska ne olivat halpoja ja tehokkaita. Perinnettä kunnioittaen tuleva keisari Augustus perusti vuonna 29 eaa. suuret, yhteensä noin 150 000 miehen vahvuiset apujoukot vierasmaalaisista sotilaista vartioimaan valtakunnan vaarallisimpia raja-alueita.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017 teksti NIels-Peter Granzow Busch & Boris Koll

Eräänä huhtikuun päivänä vuonna 1928 työmiehet löysivät Colchesterin kaupungissa Britanniassa noin metrin syvyydestä maasta ikivanhan ja rikki lyödyn hautakiven jäännökset.

Kivessä oli taidokkaasti kaiverrettu kuva rautapaitaisesta ratsastajasta, jonka hevosen jaloissa kyyristelee vihollinen. 

Paikalle kutsutut arkeologit tulkitsivat kiveen hakatusta kirjoituksesta, että kivi oli pystytetty lähes kaksituhatta vuotta aiemmin Rooman armeijan ratsuväen upseerille. Siinä luki:

”Longinus Sdapeze, Matycuksen poika. 1. traakialainen ratsuväkirykmentti, syntynyt Sardicassa, ikä 40 vuotta, palvellut 15 vuotta.”

Colchesterissa oli ollut Rooman armeijan tukikohta siitä lähtien, kun Rooma oli vallannut Britannian vuonna 43. 

Asiantuntijoiden mukaan Longinus oli tullut maahan valloitusarmeijan mukana ja hänen hautakivensä oli mitä ilmeisimmin rikottu tahallisesti.

Todennäköisesti kiven kaatoi ja hajotti paikallisen soturikuningattaren Boudiccan johtama kapina-armeija, joka vuonna 61 tuhosi Colchesterin ja surmasi siellä jopa 70 000 roomalaista. 

Boudiccan sotureille roomalaisen ratsumiehen muistokivi edusti vihattua miehittäjää Roomaa ja sen armeijaa.

Kapinalliset eivät ilmeisesti hautakiveä rikkoessaan huomanneet, että Longinus ei ollutkaan roomalainen vaan hän oli kotoisin Sardicasta, jonka paikalla sijaitsee nykyään Bulgarian pääkaupunki Sofia. 

Tuhansien muiden Rooman valtakunnan laitamien nuorukaisten tavoin Longinus oli värväytynyt Rooman armeijan auxilia- eli tukijoukkoihin. 

Näiden joukkojen sotilaat eivät olleet Rooman kansalaisia, kuten legioonalaiset, ja niitä voidaan ehkä parhaiten kuvata sanalla ”muukalaislegioona”. 

Longinuksen aikaan auxiliajoukoissa palveli jopa 150 000 miestä, ja ne oli usein sijoitettu valtakunnan levottomimmille alueille.

Ne suojelivat Roomaa barbaareilta, mutta osoittautuivat lopulta itsekin vaaraksi Rooman yhtenäisyydelle.  

Rooma palkkasi ratsuväkensä muista kansoista. Ratsastajat käyttivät paraateissa naamiota. 

© AKG-images

Erikoisjoukot olivat ulkomaalaisia

Ensimmäiset auxiliajoukot perustettiin vuonna 29 eaa., mutta roomalaiset olivat toki aiemminkin käyttäneet ulkomaalaisia sotilaita. 

Rooman vahvuus olivat sen pelätyt jalkaväkilegioonat, mutta niitä taisteluissa tukevat ratsuväen, jousiampujat ja muut erikoisjoukot roomalaiset värväsivät muista kansoista tarpeen mukaan. 

Esimerkiksi sotapäällikkö Julius­ Caesar hankki Gallian sotaan jousimiehiä Kreetalta ja linkomiehiä muun muassa Mallorcalta.

Rooman sisällissodan voittajiin lukeutunut Octavianus, josta tuli myöhemmin keisari Augustus, uudisti valtakunnan sotakoneiston vuonna 29 eaa. 

Tuolloin perustetuissa 28 pysyvässä legioonassa oli yhteensä 150 000 miestä, ja ne sijoitettiin eri puolille valtakuntaa. 

Lisäksi perustettiin lähes yhtä suuret auxiliajoukot, joihin värvättiin muita kuin Rooman kansalaisia.

Joukkojen kokoaminen muista kansoista oli laskelmoitu teko. 

Ensinnäkin ne sijoitettiin levottomimmille alueille, ja niiden sotilaat värvättiin yleensä provinsseista, joissa kapinahenki oli voimakasta, kuten nykyisen Espanjan alueella. 

Riistämällä näiltä alueilta niiden nuoret vahvat miehet roomalaiset heikensivät seudun vastarintaa merkittävästi.

Sotilaita palkattiin myös erityistaitojensa vuoksi, jolloin he taistelivat omilla aseillaan. 

Esimerkiksi Syyriasta palkattiin jousiampujia ja Traakiasta kevyttä ratsuväkeä. 

Parhaat ratsumiehet olivat kuitenkin bataaveja, jotka olivat kotoisin nykyisen Alankomaiden alueelta.

”Heidän tehtävänsä on taistelukentällä, ja aivan kuten erilaisia aseita, heitäkin pidetään valmiudessa ja käytetään vain sodassa”, kirjoitti roomalainen historioitsija Tacitus.

Bataavit olivat kuuluja siitä, että he pystyivät uimaan täydessä varustuksessa hevostensa vierellä. 

Kun osasto Rooman palveluksessa olleita bataaveja ylitti Tonavan tällä tavoin, vastarannalla olleen vihollisen taistelutahto hiipui nopeasti.

”Sen [joen ylityksen] nähdessään barbaarit joutuivat kauhun valtaan”, kirjoitti roomalainen Dio Cassius.

Vaikka tukijoukkojen palvelusaika oli 25 vuotta ja palkka pienempi kuin tavallisilla legioonalaisilla, säännölliset ansiot ja vakaa asema houkuttelivat monia. 

Kaikki eivät kuitenkaan taistelleet Rooman puolesta riemumielin. 

Pakkovärväys nostatti kapinamieltä

Kun keisari Augustus laajensi valtakuntaansa, uusia joukkoja tarvittiin jatkuvasti. 

Vuonna 6 jaa. nykyisten Bosnian, Serbian ja Unkarin alueilla eläneet pannonialaiset saivat määräyksen lähettää lisää sotilaita. 

Roomalaisten lähteiden mukaan monet sotilaat lähtivät palvelukseen vastahakoisesti.

”Kun he kokoontuivat ja näkivät yhteisen voimansa, he nousivat epäröimättä kapinaan ja löivät heitä vastaan lähetetyt roomalaisjoukot”, kirjoitti Dio Cassius.

Tapahtuma sai Pannonian muut heimot ja monet alueella olleista muista pannonialaisista auxiliajoukoista nousemaan kapinaan, ja he lähtivät etelään kohti Roomaa. 

Normaalisti roomalaiset olisivat kukistaneet tällaiset rettelöitsijät nopeasti, mutta nyt kapinalliset olivat roomalaisten itse kouluttamia tehokkaita auxiliajoukkoja, ja tilanne oli vaarallinen.

”Roomalaiset siviilit kukistettiin, kauppiaat teurastettiin ja suuri joukko alueelle sijoitettuja veteraaneja tapettiin”, kertoi roomalainen kirjailija Velleius Paterculus.

Vaikka Augustus lähetti avuksi 150 000 legioonalaista ja auxiliasotilasta, kapinan tukahduttamiseen kului kolme vuotta. 

Ja tuskin Pannoniaan oli saatu rauha, kun iski uusi katastrofi.

Vuonna 9 auxiliajoukkoja komentanut germaanipäällikkö Arminius sai houkuteltua Germanian roomalaisen kuvernöörin Varuksen lähtemään leiristä kolmen legioonan kanssa. 

Matkalla legioonat kulkivat läpi metsän, jossa ne joutuivat Arminiuksen ja germaanikapinallisten järjestämään väijytykseen.

”Metsän, suon ja väijyjien väliin ansaan jääneet joukot hävitettiin lähes viimeiseen mieheen”, kirjoitti Paterculus.

Se oli Rooman historian pahin verilöyly, ja sillä oli kauaskantoiset seuraukset. 

Järkyttynyt Augustus luopui tuumasta liittää Germania Roomaan, ja valtakunnan pohjoisraja jäi Reinille ja Tonavalle. 

Augustuksen kerrotaan vaeltaneen epätoivoisena palatsissaan hakaten päätään seinään ja huutaen: ”Varus, anna minulle legioonani takaisin!”

Vaikka Germanian ja Pannonian kapinoita johtivat Rooman kouluttamat sotilaat, tukijoukkojen värväys ei loppunut, vaan se jopa lisääntyi.

Palkaksi Rooman kansalaisuus

Rooma oli kasvanut valtavaksi 50 miljoonan asukkaan imperiumiksi, ja sen laajoja raja-alueita olivat vuosikymmeniä vartioineet pääasiassa ulkomaiset sotilaat. 

Joukoissa kytevä kapinahenki oli kuitenkin vielä saatava kuriin.

Noin vuonna 54 keisari Claudius päätti, että auxiliajoukkojen sotilaat ja heidän lapsensa saisivat Rooman kansalaisuuden 25 pakollisen palvelusvuoden jälkeen. 

Rooman kansalaisen saattoi tuomita vain oikeudessa, hänellä oli oikeus asettua ehdolle julkisiin virkoihin ja hän sai käydä vapaasti kauppaa. 

Claudiuksen laki lisäsi halukkuutta liittyä auxiliajoukkoihin ja vahvisti niihin liittyneiden sotilaiden uskollisuutta.

Vähentääkseen vielä kapinoiden riskiä roomalaiset pitivät huolen siitä, että räjähdysaltteimpina pidetyt auxiliajoukot sijoitettiin mahdollisimman kauas kotiseuduiltaan. 

Vuoden 6 kapinan jälkeen esimerkiksi pannonialaisten joukot siirrettiin Reinin alueelle ja osa jopa nykyiseen Marokkoon asti.  

Erikoisjoukoilla oli erikoisaseet

  • Ratsumies
    Kotiseutu: Nykyisten Saksan, Ranskan, Alankomaiden, Tonavan ja Pohjois-Afrikan alueet
    Erityisala: Salamahyökkäykset, tiedustelu
    Ratsuväki tuki jalkaväkilegioonia taisteluissa iskemällä vihollisen sivustoihin ja pyrkimällä ajamaan vihollisen pakoon.

  • Nuijamies
    Kotiseutu: Nykyinen Saksa
    Erityisala: Lähitaistelut
    Roomalaiset värväsivät nuijamiehiä muun muassa Germaniasta, mutta paljon muuta heistä ei tiedetäkään. Aseenaan heillä oli oli raskas nuija ja suojanaan vain kilpi.

  • Jousiampuja
    Kotiseutu: Kreeta ja Mustanmeren alue
    Erityisala: Komposiittijousen käyttö
    Roomalaiset värväsivät pitkään jousiampujia etenkin Kreetalta. Myöhemmin myös Mustanmeren alueelta otettiin jousiampujia, jotka taisivat komposiittijousten käytön. 

Auxiliajoukot löivät skotit

Keisari Claudiuksen seuraajien aikana auxiliajärjestelmää laajennettiin edelleen, kun Rooman valtakunta kasvoi lähes joka vuosi. 

Yleensä suurilla sotaretkillä kärkijoukkoina toimivat roomalaiset legioonat, joilla oli tukenaan auxiliajoukkoja.

Yhä paremmin koulutetut auxiliajoukot saivat kuitenkin vähitellen itsenäisemmän roolin, ja niitä alettiin lähettää taisteluun myös yksinään. 

Tästä nähtiin esimerkki vuonna 83, kun roomalainen sotapäällikkö Agricola armeijoineen kohtasi 25 000 kaledonialaista sotilasta Mons Graupiuksessa Kaledoniassa eli nykyisessä Skotlannissa.

Agricolan armeija koostui roomalaisista legioonalaisista sekä noin 11 000:sta tukijoukkojen sotilaasta, joihin kuului myös pelättyjä bataaviratsumiehiä. 

Historioitsija Tacituksen mukaan Agricola päätti yllättäen hyökätä pelkillä tukijoukoilla:

”Hänen voittonsa olisi vieläkin loistavampi, jos hän ottaisi sen vuodattamatta roomalaista verta.”

Suunnitelmassa oli riskinsä, sillä vihollisia oli kaksi kertaa enemmän. Mutta Agricola piti päänsä.

”On parempi kuolla kunniakkaasti kuin elää häpeällisesti. Ei ole mitään häpeällistä kuolla täällä, missä maailma ja luonto loppuvat”, hän huusi sotilailleen ja antoi hyökkäyskäskyn.

Agricolan joukot heittivät keihäänsä vihollista päin ja hyökkäsivät. Vihollisen ensimmäiset rivit iskettiin maahan, minkä jälkeen bataaviratsumiehet iskivät sivuilta. 

Kaledonialaisten puolustus murtui nopeasti. 10 000 skottisoturia kuoli, ja loput pakenivat.

Agricolan voitto oli täydellinen. Vain 360 auxiliajoukkojen soturia kuoli, eikä roomalaista verta vuodatettu.

Keisari Trajanuksen Daakian sotaretkellä oli mukana runsaasti auxiliajoukkoja, joita kuvattiin myöhemmin Trajanuksen kunniaksi pystytetyssä pylväässä Roomassa.

© University of St. Andrews

Valtakunnan rajat linnoitettiin

Auxiliajoukkojen yhä vaikuttavammat suoritukset taisteluissa ärsyttivät monia arvonsa tuntevia legioonalaisia. Tacitus mainitsee tapauksia, joissa jännitys purkautui väkivaltana. 

Hän kertoo muun muassa verilöylystä, joka sai alkunsa, kun eräs gallialainen sotilas voitti painissa 5. legioonan roomalaissotilaan ja sitten vielä pilkkasi hävinnyttä:

”Legioonalaiset alkoivat yhtäkkiä tappaa auxiliajoukkoja, ja kaksi kohorttia [noin tuhat sotilasta] tuhottiin.”

Keisarin arvostus auxiliajoukkojen saavutuksia kohtaan tuli kaikille selväksi viimeistään, kun keisari Trajanus vuonna 106 valloitti nykyisen Romanian alueella sijainneen Daakian valtavan legioonalaisista ja auxiliasotilaista kootun armeijan avulla. 

Se jäi Rooman viimeiseksi suureksi valloitukseksi, ja merkittävän voiton ja keisarin kunniaksi pystytettiin 29 metriä korkea pylväs keskelle Roomaa. 

Pylvääseen kaiverrettiin kuvauksia 20 taistelusta, ja niistä 19:ssä mukana näkyy myös auxiliajoukkoja eri provinsseista. 

Se oli selvä merkki siitä, että keisari piti apujoukkoja olennaisena osana perinteistä roomalaista armeijaa.

Trajanuksen valloitusten ansiosta Rooman valtakunta kasvoi laajimmilleen. 

Häntä vuonna 117 keisarina seurannut Hadrianus pelkäsi kuitenkin valtakunnan kasvavan liian suureksi, jotta sitä olisi voinut puolustaa tehokkaasti.

Uusien valloitusten sijaan uusi keisari pani legioonalaiset rakentamaan rajoille pitkiä puolustuslinjoja. 

Nykyiseen Skotlantiin nousi Hadrianuksen vallina tunnettu muuri, ja Reinin ja Tonavan rannoille rakennettiin pysyviä puolustusvalleja, linnoituksia ja vartiotorneja. Myös Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä rajoja linnoitettiin.

Aiemmin auxiliajoukot olivat vartioineet rajaseutuja jonkin matkan päässä rajan takana olleista linnoituksista, mutta nyt heidät sijoitettiin rajoilla oleviin valtaviin puolustusrakennelmiin. 

Niitä ei ollut tarkoitettu estämään mahtavan vihollisarmeijan hyökkäystä vaan lähinnä torjumaan pienten heimojen ja rosvojoukkojen jatkuvat hyökkäykset.

Egyptistä löytyneessä harvinaisessa, keramiikanpalaselle kirjoitetussa raportissa syyrialainen auxiliasotilas Antonius Celer kertoo roistojen hyökkäyksestä hänen palveluspaikkaansa, jonka sijaintia ei tarkkaan tiedetä. 

Vuodelta 118 olevassa raportissa kuvataan, miten kahden aikaan iltapäivällä Celerin ja hänen sotilastovereidensa kimppuun hyökkäsi 60 rosvoa ja miten taisteluja oli käyty illan pimenemiseen asti ja niitä oli jatkettu seuraavana päivänä.

Celerin mukaan roistot sieppasivat mukaansa paikallisen naisen ja tämän kaksi lasta, ja partio löysi toisen lapsen ruumiin myöhemmin. 

Raportti antaa kuvan siitä, millaisia vaaroja rajaseuduilla vaani. Pahempaa oli kuitenkin vielä luvassa.

Lue lisää tarinoita antiikista

  • Osta lehtipisteestä 9,95 eurolla.
  • Tilaa lehti. Esimerkiksi 3 numeroa hintaan 4,90 euroa.

Valtakunta joutui suureen vaaraan

Vuonna 161 Rooman keisariksi nousi Marcus Aurelius, jolla oli edessään ankarat ja sotaisat ajat. Pohjoisessa germaanit ja muut levottomat heimot hyökkäilivät Rooman Gallian provinssiin ja ylittivät Tonavan, ja kerta toisensa jälkeen Aurelius löi ne ja ajoi ne takaisin. 

Kyseessä eivät kuitenkaan olleet enää yksittäiset roistojoukkojen hyökkäykset, vaan kokonainen heimo oli lähtenyt vaeltamaan.

”Barbaarien ruumiiden joukossa oli jopa naisia sotavarusteissa”, kertoi Dio Cassius.

Aina kun Aurelius oli pysäyttänyt yhden vihollisen rajalle, jossakin muualla kuitenkin hyökkäsi toinen. 

Sotaisat heimot yrittivät joka puolella murtaa Rooman puolustuksen, eikä Rooman valtakunta ollut koskaan aiemmin tarvinnut auxiliajoukkojen palveluksia yhtä paljon kuin tuolloin.

200-luvun alussa auxiliajoukkojen määrä oli suurimmillaan. 

Keisari Septimius Severuksen aikana Roomaa militarisoitiin ennen näkemättömällä tavalla, ja armeijan vahvuus kasvoi 447 000 mieheen. 

Heistä 182 000 oli legioonalaisia, 15 000 kuului henkivartiokaartiin ja 250 000 oli auxiliasotilaita.

Jopa keisarin Roomassa oleviin eliittijoukkoihin, pretoriaanikaartiin ja ratsuväkeen, värvättiin miehiä provinsseista:

”Näin hän täytti kaupungin sekalaisella joukolla sotilaita, jotka olivat barbaarisia ulkomuodoltaan, pelottavia puheiltaan ja suunnattoman karkeita keskustelussa”, Dio Cassius kuvaili.

Kun legiooniin oli ennen ollut pääsy vain Rooman kansalaisilla, nyt niihinkin alettiin värvätä sotilaita vieraista kansoista tuhansien kilometrien päästä Rooman kaupungista.

Kun keisari Caracalla vuonna 212 myönsi kaikille valtakunnan vapaille miehille Rooman kansalaisuuden, ei enää ollut mieltä erotella legioonia ja auxiliajoukkoja. 

Myös joukkojen varusteet olivat vähitellen yhdenmukaistuneet. 

Samaan aikaan armeijaan liittyi yhä vähemmän syntyperäisiä roomalaisia, ja seurauksena valtakuntaa puolustamassa oli entistä enemmän sotilaita, jotka eivät olleet koskaan astuneet jalallaankaan Rooman ydinalueille.  

Vuonna 410 germaaniheimo visigootit ryösti Rooman kaupungin. Se tiesi Länsi-Rooman lopun alkua. 

© Bridgeman Images

Armeijat valitsivat keisarit

200-luvulla Septimius Severuksen kuoltua hyökkäykset pohjoisiin puolustusasemiin vain lisääntyivät, ja idästä hyökkäsivät persialaiset. 

Kaukana valtakunnan pääkaupungista palvelevat sotilaat eivät enää luottaneet keisariin. Sen sijaan armeijat eri puolilla valtakuntaa alkoivat valita omat keisarinsa. 

Osa murhattiin tai vaihdettiin uuteen jo muutaman kuukauden jälkeen, ja vuodesta 235 lähtien Roomalla olikin 50 vuoden aikana lähes yhtä monta keisaria.

Armeija hajosi vähitellen, ja barbaarit vyöryivät rajojen yli. Vuonna 410 Rooma ryöstettiin ensimmäisen kerran 800 vuoteen, ja vuonna 476 Länsi-Rooma kukistui. 

Jäljelle jäivät rapistuneet puolustusvallit ja sammaloituneet sotilaiden hautakivet vierasperäisine nimineen muistuttamaan siitä, ketkä Roomaa olivat suojelleet 500 vuoden ajan. 

Lue lisää

Ian Haynes: Blood of the Provinses, Oxford University Press, 2013. G.L. Cheesman: The Auxilia of the Roman Imperial Army, Leonaur, 2010. 

Ehkä sinua kiinnostaa...