Asteekkivaltakunnan viimeiset hetket koittivat huhtikuussa 1521, kun espanjalaiset valloittivat pääkaupunki Tenochtitlánin.

Cortés sai apua muilta intiaaneilta: Konkistadori kukisti armottomat asteekit

Kun Hernán Cortés vuonna 1519 purjehti asteekkien valtakuntaan, maan yhtenäisyys oli rakoilemassa. Alistetut alamaiset hautoivat vihaa julmaa herrakansaa vastaan. Häikäilemätön Cortés keräsi ison intiaaniarmeijan tehdäkseen selvää asteekeista.

tiistai 3. marraskuuta 2015 teksti Stine Overbye

Hernán Cortésin tulo herätti pelkoa

Kun asteekkien kuningas Moctezuma II huhtikuussa 1519 kuuli, että vuoren kokoisissa aluksissa saapuneet valkoiset miehet olivat ankkuroineet Veracruzin rannikolle, hän sekä ilahtui että pelästyi.

Moctezuma arveli, että kyseessä voisi olla luojajumala Quetzalcóatl, joka oli palannut kotiin. Perimätiedon mukaan vaaleaihoisen jumalan piti palata valtakuntaan juuri näihin aikoihin, ja jos näin oli asia, pitäisi asteekkikuninkaan tietysti olla itse ensimmäisenä häntä vastaanottamassa. Mutta entä jos tulijat eivät olleetkaan jumalia vaan valtakunnan rikkauksia havittelevia tavallisia kuolevaisia kaukaisista maista?

Moctezuma päätti lähettää edustajansa rannikolle viemään tulijoille runsaasti lahjoja ja tutkimaan asiaa.Kunnioittavin elein Moctezuma II:n lähettiläs ojensi kultaa, hopeaa, jalo­-kiviä, kullattuja kilpiä, viittoja ja värikkäitä sulkakoristeita espanjalaisille, joiden huulille levisi mairea hymy heidän kahmiessaan rikkauksia. Sitten lähettiläs komensi 2 000 palvelijaa rakentamaan oitis palmumajoja, jotta matkamiehillä olisi suojaa sateen sattuessa.

Valkoisten miesten johtaja kertoi olevansa Hernán Cortés, suurinta osaa koko maailmasta hallitsevan kuninkaan arvovaltainen lähettiläs. ”Missä on teidän kuninkaanne? Me haluaisimme tavata hänet”, Cortés ilmoitti.

Sitten Cortés kiitti saamistaan arvokkaista lahjoista esittelemällä aseidensa tehoa. Moctezuman lähettiläs seurueineen heittäytyi kauhuissaan maahan, kun espanjalaiset laukaisivat jylisevän
tykin, jonka kuula silpoi puunrungon ja tuhosi läheisen kumpareen. Vielä enemmän asteekit pelästyivät, kun hetken kuluttua rannalle ratsasti sotilaita uljailla hevosillaan miekat käsissään. Asteekit eivät koskaan olleet nähneet niin isoja eläimiä eivätkä niin kirkkaita aseita.

Näytöksen jälkeen Cortés pyysi lisää kultaa. ”Kulta on hyväksi heikolle sydämelle. Miehilläni on sydänsairaus, jonka voi parantaa vain kullalla”, hän selitti. Lähettiläs vakuutti Cortésille, että kultaa oli runsaasti lisää.

Tenochtitlánissa, asteekkivaltakunnan sykkivässä pääkaupungissa, Moctezuma kuunteli tarkkaavaisesti kotiin palanneen lähettilään tarkkoja kuvauksia muukalaisista. ”Heidän kasvonsa ovat valkoiset, heidän silmänsä kuin kalkkia, useimmilla on pitkä parta ja heidän aseensa ovat kirkasta metallia”, kertoi lähettiläs ja kuvaili yksityiskohtaisesti pelottavia tykkejä, jotka pamahtaen ja
lemuten saattoivat tuhota kaiken, ja valtavia peurankaltaisia eläimiä, joiden suu vaahtosi.

Lähettiläs kuvaili myös vie­raiden outoa tapaa vajota polvilleen ja rukoilla puista ristiä, jonka he olivat pystyttäneet hiekkaan. Kertomukset herättivät levottomuutta Moctezumassa, joka ei vieläkään tiennyt, mitä uskoa. Oliko hänen valtakuntaansa saapunut ihmisiä vai jumalia? ”Sydäntäni korventaa kuin se olisi huuhdottu chilillä”, valitti Moctezuma.

Kun Cortés miehineen nousi maihin Väli-Amerikan rannikolla, vastassa oli asteekkien lähettiläs, joka laski korikaupalla arvotavaroita espanjalaisten jalkojen juureen. Foto: Bridgeman

Asteekit olivat aikansa herrakansaa

Moctezuma oli hallinnut asteekkivaltakuntaa kovalla kädellä vuodesta 1503. Vähitellen kasvanut valtakunta eli nyt kukoistuskauttaan. Vuonna 1428 valtakunta oli Itzcótalin hallintokaudella liittoutunut kahden kaupunkivaltion kanssa, ja sen jälkeen asteekit olivat veristen taistelujen myötä kaapanneet vallan noin 500 kaupunki­yhteisössä. Nyt asteekkien valtapiiri ulottui Meksikon­lahdelta idästä Tyynelle valta­merelle länteen.

Asteekit olivat asettuneet alueelle pysyvästi ja hallinneet sitä vasta muutaman vuosisadan, ja suurin osa valtakunnan noin neljästä miljoonasta asukkaasta oli muita kuin asteekkeja. Nyt alistetut heimot joutuivat elämään kuin orjat omissa taloissaan, ja heidän oli toimitet­tava asteekeille sotilaita ja työvoimaa.

Asteekit kantoivat muilta heimoilta myös veroa: esimerkiksi maissia, papuja, chiliä, kaakaopapuja, puuvillaa sekä erittäin kalliita ja arvossa pidettyjä linnunsulkia, joilla asteekki­ylimystö
koristautui.

Veronkantajat ilmaantuivat kyliin kahdesta neljään kertaan vuodessa, ja heidän mukanaan valtakunnan joka kolkalta kulki tasai­sena virtana vaurautta pääkaupunki Tenochtitlániin, joka oli tuolloin noin 200 000 asukkaan metropoli ja yksi maailman viidestä suurimmasta kaupungista.

Asteekkien uhrimenoissa papit leikkasivat sydämen uhrin rinnasta. Foto: Scanpix/akg-images

Jumalille uhrattiin ihmissydämiä

Merkittävin Tenochtitlánin rakennuksista oli Suuri temppeli. Se oli 45 metriä korkea 114-kerroksinen porraspyramidi, joka oli asteekkien uskonnollisen ja poliittisen elämän keskus.
Asteekit uskoivat, että jumalat olivat luoneet Auringon, Maan ja ihmiset uhraamalla itsensä, ja kiitokseksi siitä ihmisten oli myös oltava jatkuvasti valmiita verisiin uhrauksiin. Niinpä temppelien portaat olivatkin lähes aina punaisena uhrien verestä.

Juhlatilaisuuksissa, syksyn koittaessa, uuden temppelin vihkiäisissä, maissin kypsyessä, auringonpimennyksen lähestyessä, sateiden viivästyessä – siis aivan kaikissa millään tavalla merkittävissä tilaisuuksissa – asteekit uhrasivat jumalilleen ihmisiä, ja vallan keskuksessa Tenochtitlánissa veri virtasi poikkeuksellisen vuolaasti. Suuren temppelin laella uhrattiin joka vuosi 500–700 ihmistä, mutta oli tilaisuuksia, joissa saatettiin uhrata jopa 20 000 ihmistä kerralla.

Suurin osa uhreista oli sotavankeja, mutta niin lapsia kuin aikuisiakin ja niin miehiä kuin naisiakin uhrattiin aivan yhtä lailla. Rumpujen päristessä ja ihmismassojen mylviessä uhrien oli kavuttava raskas matka pyramidin huipulle. Siellä heitä vastassa oli kasvonsa ja kätensä mustaksi maalannut pappi.

Vangin noustessa ylätasanteelle hänet paiskattiin selälleen kuperalle uhrikivelle, ja neljän papin pidellessä kiinni uhrin raajoista ylipappi viilsi hänen rintansa auki kivisellä veitsellä ja veti hänen sydämensä ulos. Yhä sykkivä, höyryävä sydän laskettiin uhrimaljaan lahjana jumalille, minkä jälkeen papit potkaisivat elottoman ruumiin alas pyramidin huipulta. Pyramidin juurelle kasaantuikin röykkiöittäin ruumiita.

Cortésin johtamat espanjalaiset valloittajat saapuivat asteekkien pääkaupunkiin viiden kuukauden kuluttua rantautumisesta. Moctezuma majoitti sotilaat yhteen palatseistaan. Foto: Polfoto/Corbis

Tavallisesti asteekeilla riitti uhrattavia ympäri vuoden, sillä sotavankeja tuotiin pääkaupunkiin jatkuvilta valloitusret­kiltä. Rauhallisempina aikoina uhreja hankittiin niin sanotuilla kukkaissodilla eli taisteluilla, joita käytiin pelkästään uhrattavien vankien hankkimiseksi.

Runollinen nimitys viittasi taistelukenttään, jolle koristellut soturit kaatuivat kuin leikatut kukat. Todellisuudessa kyse oli seremonial­lisista turnajaisista, joissa asteekit haastoivat vihollisiaan
ennen kaikkea Tlaxcalasta, joka oli itsenäinen kaupunkivaltio keskellä asteek­kien valtapiiriä. Taistelut olivat erittäin raakoja ja ne kestivät niin kauan, että asteekit olivat saaneet riittävästi vankeja ja saattoivat palata saaliineen kotiin.

Vaikka asteekit pitivät ihmisuhreja uskonnollisesti välttämättöminä ja suorastaan edellytyksenä maailman olemassaololle, ne olivat silti myös pitkälti poliittisia toimenpiteitä. Valloitettujen kansojen johtajat pakotettiin seuraamaan omien vangiksi jääneiden alamaistensa uhrauksia, ja tällainen pelottelupropaganda kertoi karua kieltään siitä, mitä asteekkien vastustajille tapahtuisi.

Koska uhraukset olivat virallisia esityksiä ja tapahtuivat julkisella paikalla pyramidin huipulla, ne toimivat myös tehokkaana tapana pitää omat alamaiset nöyrinä. Jos jollakulla oli ollut kapinallisia ajatuksia hallitsijaa vastaan, niin hän tuli taatusti toisiin ajatuksiin joutuessaan todistamaan sitä julmaa kohtaloa, joka tuli surullisen tutuksi niin vihollis­sotilaille kuin monille asteekeil­lekin ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Uskomattomia näkymiä

Cortésin rannalla saamat ylenpalttiset lahjat vakuuttivat hänet siitä, että asteekkivaltakunta oli kuin pullollaan oleva aarrearkku, joka vain odotti löy­täjäänsä. Cortés halusi tutustua tähän maanpääl­liseen paratiisiin ja aloitti miehineen pitkän marssin sisämaahan kohti Tenochtitlánia. Matkallaan hän huomasi pian valloitettujen kansojen vihaavan ahneita ja veren­himoisia asteekkivaltiaitaan.

Yksi ensimmäisistä kaupunkivaltioista, joihin Cortés saapui, oli Zempoala. Siellä paikalliset valtaapitävät kertoivat, että he ja monet muut päälliköt haaveilivat hyökkäävänsä asteekkien kimppuun. Samanlaisia viestejä oli kantautunut myös itsenäisestä Tlaxcalasta, joka oli jo pitkään sinnitellyt asteekkeja vastaan.

Cortés pani kuulemansa tiedot tyytymättömyydestä tarkasti merkille, sillä hän aavisti voivansa hyötyä muiden kansojen asteekkienvastaisuudesta: espanjalaisten sotilaal­linen liitto koston­haluisten intiaanien kanssa voisi vielä tuoda hänelle ratkaisevan yliotteen ja taata siten voittoisan valloitusretken.

Matkalla Tenochtitlániin Cortés joutui kuitenkin huomaamaan, että espanjalaisetkaan eivät olleet tervetulleita kaikkialle. Tlaxcalassa vihattiin asteekkeja, mutta suhtautuminen valkoihoisiin tunkeilijoihin ei ollut sen lämpimämpää, joten ensimmäinen kohtaaminen päättyi taisteluun. Intiaanien jousista ja nuolista ei kuitenkaan ollut vastusta espanjalaisten raskaalle tykistölle, joten taistelukenttä värjäytyi pian punaiseksi paikallisten verestä. Tlaxcalalaiset halusivat välttää lisätappiot, joten he suostuivat lopulta tais­telemaan espanjalaisten rinnalla asteekkeja vastaan.

Marraskuussa 1519, viisi kuukautta maihinnousunsa jälkeen, espanjalaiset saapuivat viimein Tenochtitlániin, jonka vauraus ja yltäkylläisyys ylitti kaikki heidän odotuksensa.

”Emme olleet uskoa silmiämme, kun näimme tuon veden päälle rakennetun kaupungin. Suuret rakennukset, jotka oli kaikki tehty kivestä, olivat satu­mainen näky”, kirjoitti ensivaikutelmistaan eräs espanjalaissotilas, joka ase­tovereineen taivasteli, saattoiko moinen olla tottakaan.

Yhtä uskomaton kuin Tenochtitlánin kauneus oli myös espanjalaisten saama vastaanotto. Neuvonantajat olivat varoittaneet Moctezumaa päästämästä kutsumattomia vieraita kaupunkiin, mutta hän oli silti päättänyt toivottaa nämä tervetulleiksi – hän oli yhä epävarma siitä, olivatko vieraat ilmestykset maallista vai jumalaista alkuperää.

Moctezuma otti vastaan kaupunkiin saapuneet valkoiset miehet kultaisessa kantotuolissaan istuen. Kansalaisten heitellessä kukkia espanjalaisten jalkoihin hän laskeutui kantotuolistaan ja pujotti raskaan jalokivin koristellun kultaketjun Cortésin kaulaan. Sitten kaikki noin 500 espanjalaista majoitettiin ylelliseen palatsiin, jossa tungeksi palvelijoita yhä uusien lahjojen kanssa: kultaa, hopeaa, upeita sulkatöitä ja kymmenittäin kauniisti kudottuja puuvillaisia viittoja.

Myös espanjalaiset antoivat isännälleen lahjoja: kristallilasin ja kolme palttinaista paitaa. Moctezuma kiitti kohte­liaasti ja pyysi sitten Cortésia kiertämään kanssaan kaupunkia. Varsinkin asteekkien suuri markkinapaikka sai espanjalaiset haukkomaan henkeään. Joka puolella oli tarjolla rik­kauksia, joista he eivät olleet voineet uneksiakaan.

Myytävänä oli kaikkea massiivisista kultakoruista ja kimmeltelevistä jalokivistä eksoottisten eläinten taljoihin, välkkyviin sulkakoristeisiin ja taidokkaisiin pienoispatsaisiin ja jade- ja turkoosikaiverroksiin. Suuren temppelin laelta Cortés ihaili kaupunkia ylhäältä. Niin vaikuttunut kuin hän olikin näkemästään, yhtä paljon hän hetken kuluttua järkyttyi, kun Moctezuma näytti hänelle uhrimaljaa, jossa oli vastikään uhrattuja ihmis­sydämiä.

Toivuttuaan järkytyksestään Cortés pyysi lupaa pystyttää temppeliin myös kristillinen alttari. ”Älä kysy tuota enää toiste”, ilmoitti Moctezuma lyhyesti. Päivien mittaan isännän ja vieraiden välit vähitellen viilenivät. Cortés kinusi jatkuvasti lisää kultaa ja arvosteli alituiseen asteekkien uskontoa ja erityisesti heidän tapaansa uhrata ihmisiä.

Kahdeksan päivää kaupunkiin saapumisensa jälkeen Cortés päätti lopulta ryhtyä toimeen: hän vastasi Moctezuman vieraanvaraisuuteen vangitsemalla tämän ja viemällä tämän kahlehdittuna palatsiin, johon espanjalaiset oli asutettu.

Ensimmäinen askel kohti asteekki­valtion tuhoa oli otettu: Moctezumasta oli tullut espanjalaisten tanssittama nukkehallit­sija, sillä vaikka Moctezuma hallitsi yhä asteekkeja, Cortés hallitsi nyt Moctezumaa.

Verilöyly temppelissä

Cortésin lähdettyä Tenochtitlánista
kesäkuussa 1520 hänen sijaisenaan toiminut Pedro de Alvarado menetti kohtalokkaasti suhteellisuudentajunsa. Suuri joukko asteekkiylimystöä oli kokoontunut uskonnolliseen juhlaan temppeliin, mutta de Alvarado epäili heitä juonit­telusta ja komensi miehensä hätiin.

Espanjalaiset lahtasivat asteekit niille sijoilleen temppeliin. Toisen tulkinnan mukaan verilöylyn taustalla olivat olleet de Alvaradon temppelissä näkemät rikkaudet, joihin hän halusi päästä käsiksi.
Uutinen verilöylystä levisi joka tapauksessa kulovalkean tavoin Tenochtitlánissa, ja aiemmin juuri ja juuri siedettyjä espanjalaisia alettiin nyt vihata. Kaupungissa kyti kapina, ja kun Cortés palasi 25. kesäkuuta, se oli sekasortoisessa tilassa.

Hän yritti laannuttaa levottomuuksia komentamalla Mocte­zuman palatsin parvekkeelle tyynnyttelemään alamaisiaan, mutta Moctezuma oli jo kauan sitten menettänyt kansansa luottamuksen. Sen sijaan, että häntä olisi kuunneltu, raivostunut väkijoukko alkoi viskellä häntä kivillä, ja hän pakeni kivisadetta parvekkeelta. Liekö jokin kivi kuitenkin osunut pahasti vai päättikö Moctezuma vain antaa periksi, mutta joka tapauksessa hän kuoli muutaman päivän kuluessa tapauksesta.

Tilanne kävi nyt todella tukalaksi, joten yöllä 30. kesäkuuta espanjalaiset pakenivat kaupungista mukanaan niin paljon aarteita kuin jaksoivat kantaa. Asteekit olivat kuitenkin saaneet espanjalaisten paosta vihiä ja vetäneet pois pengerteiden sillat.

Sitten pimeydestä ilmestyi yhtäkkiä tuhansia asteekkisotureita, joiden lähettämä ja nuoli- ja kivisade sai espanjalaiset heittäytymään veteen ja pyrkimään epätoivoisesti uiden vastarannalle. Pian kanavat täyttyivät menehtyneistä espanjalaisista, jotka olivat saaneet osuman asteekkien aseista tai hukkuneet kulta-aarteiden painettua heidät pohjaan.

Asteekkien lopullinen tuho

Nöyryyttävän paon jälkeen espanjalaiset nuolivat haavojaan intiaaniliittolaistensa kanssa Tlaxcalassa. He eivät kuitenkaan olleet luopuneet ajatuksesta valloittaa Tenochtitlán. Yhdeksän kuukautta myöhemmin, huhtikuussa 1521, Cortés oli valmis suuntaamaan uudestaan kohti Tenochtitlánia. Tällä kertaa hänellä oli mukanaan sotajoukko, johon kuului 700 espanjalaista ja jopa 70 000 intiaania.

Useimmat näistä olivat Tlaxcalasta, mutta mukana oli runsaasti väkeä myös asteekkien valloittamista kaupunkivaltioista. Nyt Cortés tunsi kaupungin, joten hän päätti saartaa sen. Hänen joukkonsa ympäröivät kaupungin ja katkaisivat kaikki kuljetukset niin, että saarikaupungin asukkaat eivät saaneet ruokaa tai vettä. Heidän oli juotava järven likaista vettä ja syötävä henkensä pitimiksi sisiliskoja, pikkulintuja, kuivattuja nahkoja, ruohoa ja vesikasveja.

Painostuksesta huolimatta asteekit eivät antautuneet, joten hyökkääjien oli iskettävä kaupunkiin. Yhteenotto oli hurmeinen. Cortésin joukot joutuivat taistelemaan jokaisesta kadusta, ja vaikka kuolleita ja haavoittuneita lojui pian kaikkialla, tuntui kuin kaupungin puolustajia olisi koko ajan ilmaantunut jostain lisää.

Naisetkin tarttuivat aseisiin ja sinkosivat taivaalle nuolia ja kiviä, vanhukset ja nuorukaiset kävivät rohkeasti lähitaisteluun ja vaikka alkeelli­sesti varustautuneita asteekkeja kaatui runsaasti, myös espanjalaiset kokivat suuria miestappioita.

Asteekit ottivat vangiksi 53 espanjalaista ja neljä hevosta, minkä jälkeen niin miesten kuin hevostenkin sydämet revittiin seremoniallisesti irti kaikkien nähden pyramidin huipulla. Asteekit pitivät puoliaan 93 pitkää päivää ja yötä, ja kun taistelu lopulta laantui, aiemmin niin loistelias Tenochtitlán oli raunioina. Temppelit olivat liekeissä, patsaat murskana, palatsit pelkkiä kivikasoja ja
kaduilla lojuvista ruumiista nousi kaiken ylle happamen imelä kalman haju.

Espanjalaiset vangitsivat viimeisen asteekkihallitsijan, Cuauhtémocin, joka oli Moctezuman vävy ja sisarenpoika, 13. elokuuta 1521. Asteekkivaltakunta oli nyt lopullisesti espanjalaisten käsissä. Pyramidit korvautuivat kirkoilla, ja Tenochtitlánin raunioille rakennettiin uusi kaupunki, joka tunnetaan nimellä México tai Mexico City.

Espanjalaisten rinnalla taistelleet in­tiaanit huomasivat pian joutuneensa ojasta allikkoon: uudet valtiaat omaksuivat pitkälti edeltäjiensä hallintomallin veronkantajineen päivineen, eikä espanjalaisten julmuus ollut sen vähäisempää kuin asteekkien.

”Espanjalaiset ryöstelivät sumeilematta kaikkialla. He etsivät kultaa ja veivät mukanaan kauneimmat naiset. Miehet he polttomerkitsivät hehkuvilla raudoilla kasvoihin, leukaan, lähelle huulia”, kertoi espanjalainen munkki Bernardino de Sahagún. Hän yritti turhaan vastustaa maanmiestensä menettelytapoja maassa, jolle valloittajat antoivat omahyväisesti nimen Nueva España, Uusi Espanja.

Ehkä sinua kiinnostaa...