Ritarit toivat alkemian Eurooppaan

Kun ristiritarit palasivat Lähi-idästä Eurooppaan 1200-luvulla, he toivat mukanaan myös Geberin ja muiden Lähi-idän alkemistien kirjoituksia ja kuvauksia. Silti kesti vielä parisataa vuotta, ennen kuin alkemia alkoi toden teolla yleistyä Euroopassa. Kirkko oli vuosisatojen ajan määrännyt myös tieteestä, mutta sitten Euroopassa levisi uudistumisen henki, renessanssi, joka merkitsi murrosta niin taiteelle, uskonnolle kuin tieteellekin.

Oppineet eurooppalaiset alkoivat asettaa ihmisen kaiken keskipisteeseen Jumalan sijaan. Uusi aikakausi oli otollista aikaa myös alkemian leviämiselle, kun jokainen saattoi ryhtyä etsimään onneaan sulatusastian pohjalta.

1500- ja 1600-luvuilla ullakoille ja kellareihin ilmestyi tulisijoja ja palkeita, kun yksi jos toinenkin ryhtyi kokeilemaan kullanvalmistusta. Innokkaita palkeiden käyttäjiä, joiden joukossa oli sekä miehiä että naisia, alettiin kutsua pilkkanimellä ”puhkujat”. Itseään oppineina pitäneet tieteellisesti ja henkisesti suuntautuneet alkemistit eivät antaneet näillä puhkujille juurikaan arvoa.

”He pyrkivät vain tekemään kultaa, kun oikeat filosofit kaipaavat vain tietoa, ja he valmistavat yksinkertaisia tinktuuroita ja hullutuksia, kun jäljempänä mainitut pyrkivät kohti asioiden periaatteita”, kirjoitti eräskin oppinut.

Kuninkaiden alkemistit

Myös Euroopan ruhtinaat ja kuninkaat kiinnostuivat alkemiasta ja maksoivat valtavia palkkioita palkkaamilleen puhkujille. Hallitsijat eivät suinkaan tehneet sitä ”pyrkiäkseen kohti asioiden periaatteita”, vaan he toivoivat saavansa alkemian kautta itselleen loputtomat määrät kultaa ja siten entistä enemmän valtaa ja vaurautta.

Yksi näistä oli Ranskan Henrik IV, joka työllisti lukuisia alkemisteja. Pääasiallinen tavoite oli valmistaa kultaa, mutta alkemistit yrittivät myös herättää henkiin poltettuja kasveja siinä toivossa, että kuningaskin voitaisiin herättää henkiin tuomiopäivän jälkeen.

Toinen alkemiasta kiinnostunut kuningas oli Skotlannin Jaakko IV, joka maksoi alkemisteille niin avokätisesti, että näitä virtasi hänen luokseen kaik­kialta ympäri Eurooppaa.

Suurimmat toiveensa Jaakko asetti lombardialaissyntyiseen lääkäriin nimeltä John Damian, joka nimitettiin vuonna 1501 pääalkemistiksi valvomaan linnan lukuisia sulatusuuneja. Damian otti tehtävän vastaan mielihyvin, sillä ruhtinaal­lisen palkan lisäksi hänelle järjestettiin kaikki mahdolliset mukavuudet, kuten lampaantaljoilla vuoratut viitat ja gobeliinein somistettu pylvässänky.

Iltaisin Damian pelasi kuninkaan kanssa korttia, mutta päivisin hän vastasi siitä, että uuneissa sulatettiin jatkuvalla syötöllä metalleja. Siitä huolimatta hän ei onnistunut tuottamaan grammaakaan kultaa Jaakko IV:lle. Kuninkaan usko oli kuitenkin luja, eikä hän epäillyt pääalkemistiaan silloinkaan, kun tämä väitti voivansa lentää Ranskaan ja heittäytyi linnan muurilta selässään kananhöyhenistä tekemänsä siivet. Tuloksena ei kuitenkaan ollut Ranskan-matka vaan katkennut jalka.

Alkemiasta lääkeoppiin

Damiania paljon merkityksellisempi hahmo alkemian ja tieteen kehitykselle oli sveitsiläinen Paracelsus. Hän opiskeli lääkäriksi 1500-luvun alussa ja kulki ympäri Eurooppaa tutkien ja opettaen lääketiedettä ja alkemiaa.

Paracelsus oli vakuuttunut siitä, että fyysinen hyvinvointi riippui toisaalta luonnon ja toisaalta ihmisen sisäisen olemuksen välisestä tasapainosta ja että mahdollisen epä­tasapainon saattoi korjata kemiallisesti. Paracelsus loikin pohjaa nykyiselle lääkeopille.

”Monet ovat sanoneet, että alkemiassa luodaan kultaa ja hopeaa. Se ei ole minun tavoitteeni, vaan alkemia on menetelmä, jolla tutkia lääketieteen voimaa ja valtaa”, Paracelsus kirjoitti.

Sen sijaan, että olisi kaatanut rikkiä, elohopeaa, rautaa ja muita aineita sulatus- ja tislausastioihin, Paracelsus sekoitti ainesosia yhteen ja kaatoi ne potilaidensa suuhun. Hän väitti tällä tavalla löytäneensä muun muassa parannus­keinon pelättyyn syfilikseen. Unikosta tehtyä uutetta hän puolestaan käytti kivunlievitykseen.

Paracelsus oli silti vielä kaukana nykyaikaisista tieteilijöistä. Kuten Geber 700-luvun Bagdadissa, Paracelsuskin uskoi vakaasti pystyvänsä luomaan keinotekoisen ihmisen labo­ratoriossa. Hänen ohjeidensa mukaan piti panna siemennestettä ilmatiiviiseen astiaan ja haudata se hevosenlantaan 40 päi­väksi, minkä jälkeen sitä piti käsitellä magneetilla. Tuolloin astiassa piti olla jo alullaan niin sanottu homunculus, pieni ihminen, mutta sitä oli vielä 40 viikon ajan ravittava ihmisverellä, jotta se kehittyisi täydelliseksi, joskin pieneksi ihmislapseksi.

Näistä keinotekoisen elämän luomis­yrityksistä tai Paracelsuksen potilaillaan tekemistä kemiallisista kokeista on kuitenkin säilynyt todisteeksi hyvin vähän kirjallista aineistoa.

Paracelsuksen maallinen taival päättyi äkisti Salzburgissa vuonna 1541. Pahat kielet kertoivat, että hän olisi humalapäissään kaatunut portaissa, kun taas kannattajiensa mukaan Paracelsus oli keksinyt elämäneliksiirin ja vaelteli nyt kuolemattomana pitkin Eurooppaa.

• Edellinen Sivu 2 / 4 Seuraava