1890-luvulla alkaneilla ­rauhanomaisilla mielen­osoituksilla ei ollut toivottua vaikutusta...

© Getty Images

Brittinaiset taistelivat äänioikeudesta pommi-iskuilla

Britanniassa naisilla ei ollut äänioikeutta vielä vuonna 1913. Epäkohta sai tiedostavat naiset taisteluun äänioikeuden puolesta, ja pian hevosurheilukeskukset ja ministerien kartanot roihusivat ilmiliekeissä.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017 teksti Mette Iversen

Kaksi hahmoa tunkeutui ani varhain Surreyssa ­Lontoon eteläpuolella sijaitsevaan suureen huvilaan ja asetti ­rakennukseen kaksi aikapommia. 

Hetken kuluttua kuului, kuinka auto käynnistyi ja ajoi pois.

Kello 6.10 Britannian valtiovarainministerin David Lloyd Georgen maaseutuasunnon naapurit heräsivät ministerin huvilasta kuuluneeseen ikkunoita helisyttävään räjähdykseen.

Poliisiraportissa kerrottiin: 

 ”Räjähdyksen aiheutti to­­den­näköisesti talon ­poh­joissiiven yläkerran makuuhuoneeseen asetettu säiliö, jossa oli noin 2,3 kiloa karkeaa ruutia. Ruuti oli sytytetty ­hitaasti ­palavalla kankaisella sytytyslangalla ja ajastimena oli käytetty kynttilää.” 

Kun kynttilä ­paloi riittävän pitkälle, sytytyslanka syttyi.

Tekijöistä jäi kolme johtolankaa: hiusneula, hattuneula ja päällyskenkä, jotka kaikki viittasivat tiettyyn suuntaan. Tekijät eivät olleet miehiä vaan naisia. 

Radikaali naisten yhtäläisiä oikeuksia ajava WSPU eli Women’s ­Social and Political Union oli iskenyt jälleen.

Teko ei jäänyt ­suinkaan ­ainoaksi lajiaan, sillä Britan­niassa käytiin kiivasta kamppailua naisten äänioikeuden ­radi­kaalien kannattajien ja patavanhoillisten konserva­tiivipoliitikkojen välillä.

Etkö vielä ole tilaaja? Näin saat lehden

  • Osta lehtipisteestä 9,95 eurolla.
  • Tilaa lehti. Esimerkiksi 3 numeroa hintaan 4,90 euroa.

Protestit eivät tehonneet

Kotitekoinen pommi valtiovarainministerin maaseutuhuvilassa antoi naisten äänioikeusvaatimuksille paljon enemmän julkisuutta kuin rauhalliset mielenosoitukset, yleisönosasto­kirjoitukset ja pamfletit, joilla naisten äänioikeutta oli ­tuloksetta yritetty edistää jo vuodesta 1897.

Väkivallatonta toimintaa organisoi naisten kansallinen äänioikeusyhdistysten liitto, National Union of Women’s Suffrage Societies, mutta jo vuonna 1903 rouva Emme­line Pankhurst tuli siihen ­tulokseen, että äänioikeustaistelu vaati kovia otteita, ja perusti radikaalin WSPU:n, jonka jäseniä Daily Mail -lehti alkoi kutsua suffrageteiksi.

WSPU:n jäsenet olivat usein yläluokkaisia koti­rouvia, joilla oli muita enemmän aikaa omistautua politiikalle, mutta myös opettajat, sairaan­hoitajat ja tehdastyöläiset osallistuivat naisten ääni­oikeutta ajavien suffragettien toimintaan.

Pankhurstin kannattajat olivat vakuuttuneita siitä, ­että suora toiminta toisi asialle julkisuutta ja tasoittaisi ­tietä naisten yhtäläisille oikeuk­sille. 

Kun tuloksia ei alkanut syntyä, toiminnan luonne muuttui vuosi vuodelta yhä radikaalimmaksi. 

... joten naiset ­ottivat kovemmat keinot käyttöön.

© Museum of London

Suffragettien sissisota

Aluksi suffragetit olivat vain rikkoneet ikkunoita, kahlinneet itsensä miesten ylivallan linnakkeisiin ja katkoneet lennätinjohtoja. 

Kun miespuolisten vallanpitäjien tuki jäi pelkäksi sanahelinäksi ja tyhjiksi lupauksiksi, WSPU näki ­ainoana mahdollisuutenaan oman linjansa tiukentamisen.

Tammikuun 23. päivänä vuonna 1913 WSPU:ssa oltiin toiveikkaalla mielellä, sillä vihdoin naisten ääni­oikeus vaikutti käytännössä varmistuneen.

Valtiovarain­ministeri Lloyd ­George oli henkilökohtaisesti tavannut WSPU:n 20-henkisen lähetystön ja kuunnellut aidon kiinnostuneena ja myötätuntoa osoittaen, kun tekstiilityön­te­kijä Leo­nora Cohen kertoi saavansa vain 3,5 pennyn päiväpalkan, kun ­hänen mieskollegansa sai 6,5 pennyä käytännössä aivan ­samasta työstä.

Lloyd George oli esiintynyt tasa-arvon kannattajana ja ­luvannut tukea sekä samapalkkaisuutta että naisten ­äänioikeutta parlamentissa.

Kun parlamentin alahuone ilmoitti samana päivänä, että esitys naisten äänioikeudesta äänestämisestä oli hylätty, ja että Lloyd George ei ­ollut edes kannattanut esitystä, WSPU:n mitta tuli täyteen.

”Tänä päivänä me julistamme sissisodan”, kuulutti Emmeline Pankhurst ja painotti, että tässä sodassa kunnioitettaisiin ihmishenkiä, muttei omaisuutta.

Lloyd Georgen talossa ­räjähti neljän viikon kuluttua.

Poliisi ei päässyt tekijöiden jäljille hiusneulan, hattuneulan ja kalossin ­perusteella, mutta WSPU:n ­perustaja otti teosta moraalisen vastuun. 

”Me räjäytimme valtiovarainministerin talon ravistel­laksemme hänet ­hereille”, ­ilmoitti Pankhurst silmääkään räpäyttämättä.

Poliisi pidätti Pankhurstin Lontoossa 24. helmikuuta, ja hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Suffragetit alkoivat välittömästi ­ilmaista tukeaan vangitulle johtajalleen: 

”Ehkä hallitus nyt ymmärtää, että me ­tulemme taistelemaan katkeraan loppuun saakka. Jos miehet räjäyttävät pommeja jonkin asian puolesta, sitä kutsutaan sodaksi ja pommittamista pidetään sankarillisena. Mikseivät naiset voisi käyttää samoja keinoja kuin miehet? Me emme ole pelkästään julistaneet sotaa vaan taistelemme vallankumouksen puolesta”, julisti Pankhurstin tytär.

Ministeri Lloyd Georgen talon iskusta­ alkoi naisasia­liikkeen jyrkkä radikali­soi­tuminen ja suoranainen pommi­-iskujen ja tuhopolt­tojen sarja. 

Vuosien 1913 ja 1914 attentaatit ympäri Britanniaa osoittivat, että naiset olivat valmiita uhraamaan oman hyvinvointinsa tasavertaisuusaatteen edestä.

Herrakerhot maalitauluina

Suffragetit tekivät mieluusti iskuja erityisesti vain miehille suunnattuihin paikkoihin.

Useimmat golfklubit eivät huolineet naisia jäseneksi. Keväällä 1913, kun uuden golfkauden piti alkaa, monen kentän viheriö oli turmeltu kaivamalla lapiolla nurmeen iskulauseita, kuten ”EI ÄÄNIOIKEUTTA, EI GOLFIA”.

Ympäri Britanniaa golfkenttien reikälippujen tilalle vaihdettiin naisasialiikkeen valko-violetti-vihreitä viirejä, ja keilahalleihin, laukka­radoille ja muihin patriarkaatin tyyssijoihin tehtiin iskuja.

Esimerkiksi toukokuussa 1913 poliisi löysi pommin Englannin pankin edestä, ja suffragetit räjäyttivät tähti­tieteellisen observatorion. 

 ”Rikospaikalta löytyi keksi­paketti ja suffragettien propagandaa”, kerrottiin poliisin raportissa.

Saman vuoden kesäkuussa suffragetit Clara Giveen ja Kitty Marion sytyttivät tuleen Hurst Park -laukkaradan pääkatsomon.

Lenora Cohen puolestaan tunkeutui Lontoon Toweriin, jossa säilytettiin Britannian kruununjalokiviä, ja löi rautatangolla pirstaleiksi kunniamerkkivitriinin.

Hän oli kuljettanut rautatangon Toweriin käärittynä paperiin, jossa luki: ”Tämä on protestini sitä vastaan, ­että hallitus riistää Britannian työtätekeviä naisia.”

Heinäkuuhun 1913 mennessä suffragetit olivat tehneet yhteensä 250 pommi-iskua tai tuhopolttoa puolen vuoden aikana.

Naiset maalasivat kohteisiinsa isku­lauseita ja jättivät jälkeensä lehtisiä, joista kävi ilmi, ketkä olivat olleet asialla. Monet kertoivat ­aikeistaan aivan avoimesti. 

”Tavoitteeni on polttaa kaksi rakennusta ­viikossa”, julisti suffragetti ­Lilian Lenton.

Huumoripostikortissa suffragetti hajottaa äänestyspaikan­­ rynnätessään kotiin ottamaan leivonnaisia uunista.

© Topfoto/Polfoto

Yli tuhat naista vangittiin

Kukaan ei kuollut WSPU:n vuoden 1913 terrorikampanjassa, vaikka tuhopolttoja ja räjäytyksiä tehtiin ympäri ­Britanniaa. 

Suffragetit kohdistivat iskunsa tyhjillään oleviin rakennuksiin ja vaaransivat vain oman henkensä.

Kaiken kaikkiaan 1 241 suffra­gettia joutui oikeuteen ja yli ­tuhat pantiin telkien taakse. Äänioikeustaistelijat eivät luovuttaneet vankilas­sakaan. 

Kun viranomaiset ­eivät suostuneet tunnus­tamaan suffragetteja poliit­­ti­siksi vangeiksi, joille kuului erioikeuksia, nämä menivät nälkälakkoon.

Viranomaisten vastaveto oli pakkosyöttäminen letkulla. Pakkosyöttäminen oli paitsi kivuliasta, se myös aiheutti usein keuhkokuumeen tai keuhkopussintulehduksen, jotka olivat tuohon aikaan hengenvaarallisia.

Äänioikeusaktivistit pysyivät itsepintaisesti nälkälakossa – esimerkiksi suffragetti Kitty Marionia pakkosyötettiin 232 kertaa – mistä syystä vuonna 1913 annettiin Kissa ja ­hiiri -lakina paremmin tunnettu erityissäädös vankien tilapäisestä vapauttamisesta. 

”Pyydystä ja päästä” -säädöksen nojalla henkihieveriin nälkiintynyt suffragetti voitiin vapauttaa vankilasta niin pitkäksi aikaa, että hän ei olisi­ enää hengenvaarassa, jolloin hänet vangittaisiin ­uudelleen. 

Tilapäisen vapautensa aikana naiset yleensä ­piileksivät poliisia ja toimivat aktiivisesti äänioikeuden edistämiseksi.

Terrori loppui sotaan

Attentaatit jatkuivat vuonna 1914. Tässä vaiheessa kirkkokaan ei ollut ­suffrageteille pyhä. Eräänä aamuna ­kuulusta Lontoon Westminster ­Abbey -kirkosta nousi sakea savu, ­joka sai kirkkokansan pakenemaan henkensä edestä. 

WSPU oli sytyttänyt kuninkaallisen kruunajais­istuimen tuleen, ja liek­kien kuumuus sai rappauksen putoilemaan katosta.

Taistelu naisten äänioikeudesta olisi varmaan jatkunut vielä pitkään, ellei Britannia olisi julistanut Saksalle sotaa 4. elokuuta 1914.

Suffragetit päättivät sissisodan saman tien ja kävivät nyt yhtä suurella päättäväisyydellä taisteluun valtakunnan vihollista vastaan. Vastavuoroisesti kaikki vangitut naisasianaiset vapautettiin.

Vaikka kovista otteista luovuttiin, taistelu äänioikeuden ­puolesta jatkui kaikessa hiljaisuudessa koti­rintamalla. 

Sillä välin, kun ­miehet sotivat mantereella, naiset miehittivät miehisinä ­pidetyt ammatit ja tehtävät. Kuorma-­autonkuljettajina, asetehtaissa ja rautateillä työskentelivät nyt naiset.

Sodan jälkeen naisten ­täysivaltaisuus oli kiistatta todistettu, ja viimein 18. helmikuuta vuonna 1918 – viisi vuotta ensimmäisen pommi-iskun jälkeen – naisten äänioikeus hyväksyttiin suurella ääntenenemmistöllä parlamentissa.

Aluksi naisten äänioikeus koski vain yli 30-vuotiaita naisia, joilla oli kiinteää omaisuutta, ja ­kului vielä yli kymmenen vuotta ennen kuin Britanniaan saatiin yleinen ja yhtäläinen ­äänioikeus.

Lue lisää

Frank Meeres: Suffragettes – How Britain’s Women Fought and Died for the Right to Vote, Amberley, 2014. Joyce Marlow: Votes for Women, Virago Press, 2001. 

Ehkä sinua kiinnostaa...