Murhatutkijat palasivat toistuvasti rikospaikoille löytääkseen uusia johtolankoja. Mitään ratkaisevaa ei kuitenkaan löytynyt.

Zodiac: Murhaaja, jota ei saatu kiinni

Kaliforniassa sarjamurhaaja leikki kissaa ja hiirtä poliisin, lehdistön ja kansan kanssa. Tutkijat tunsivat hänen käsialansa, ja silminnäkijät antoivat tuntomerkit. Silti Zodiaciksi itseään kutsunutta murhaajaa ei saatu kiinni.

maanantai 21. syyskuuta 2015 teksti Stine Overbye

Zodiac murhasi nuorenparin

20. joulukuuta 1968 – Lake Herman Road, Vallejo, Kalifornia


16-vuotias Betty Lou Jensen oli luvannut vanhemmilleen tulla kotiin iltayhteentoista mennessä, mutta hän istui silloin vielä autossa Lake Herman Roadilla uppoutuneena kiihkeään suuteluun David Faradayn kanssa. Lake Herman Road oli suosittu tie, jonka varrella saattoi usein nähdä nuoria rakastavaisia autoissaan.

David oli säätänyt auton lämmityksen täysille, sillä ilma oli epätavallisen kylmä. Ruoho oli huurteesta valkoisena, mutta nuoret eivät sitä edes huomanneet. He olivat ensimmäisillä varsinaisilla treffeillään ja näkivät vain toisensa. Seuraava tapahtumakuvaus perustuu rikostutkijoiden tekemiin havaintoihin.

Pimeyttä halkoivat valot, ja Davidin farmarin viereen pysähtyi toinen auto. Siitä nousi aseistautunut mies, joka käveli nuorten auton luokse. Mies käski Betty Loun ja Davidin nousta autosta, mutta ennen kuin David ehti ulos, mies ampui häntä päähän ja David kaatui tiedottomana maahan.

Betty Lou alkoi kirkua ja yritti paeta, mutta ehti muutaman metrin päähän, ennen kuin kaatui miehen ampumiin luoteihin.

Lähistöllä asuva Stella Borgres pyöräili sattumalta paikan ohi kello 23.15 ja löysi Betty Loun ja Davidin ruumiit. Hän soitti järkyttyneenä noin 30 kilometrin päässä San Franciscosta sijaitsevan Vallejon poliisille, ja ensimmäinen partio oli paikalla kello 23.19.

Betty Loun hengetön ruumis makasi verilammikossa. Vielä vaivoin hengittävää Davidia lähdettiin viemään ambulanssilla sairaalaan, mutta hän menehtyi matkalla. Poliisi tutki kaksoismurhaa perusteellisesti, mutta tuloksetta.

Ei ollut epäiltyä, johtolankoja, motiivia eikä todistajia. Näytti siltä, että Betty Lou Jensen ja David Faraday olivat epäonnekseen joutuneet sattumalta jonkun murhanhimoisen mielipuolen uhreiksi.

4. ja 5. heinäkuuta 1969 – Blue Rocks Springs, Vallejo, Kalifornia


Poliisilla ei ollut aavistustakaan kaksoismurhan tekijästä.

Muutama minuutti ennen keskiyötä 22-vuotias Darlene Ferrin ja 19-vuotias Michael Mageau kaarsivat Blue Rock Springsin golfkentän tyhjälle pysäköintialueelle lähellä Vallejoa. He olivat matkalla itsenäisyyspäivän juhliin mutta olivat päättäneet pysähtyä hetkeksi parkkipaikalle, joka oli syrjäisen sijaintinsa vuoksi suosittu Vallejon kuhertelunhaluisen nuorison keskuudessa.

Pariskunta sai istua hetken rauhassa pimeässä, kunnes yhtäkkiä heidän autonsa viereen pysähtyi toinen auto. Auto ajoi muutaman sekunnin päästä pois mutta palasi kymmenisen minuuttia myöhemmin. Tällä kertaa se pysäköi aivan Darlenen Chevrolet Corvairin taakse ”Se on varmaan poliisi. Sinun on ehkä parasta kaivaa ajokorttisi valmiiksi esille”, Michael­ totesi Darlenelle.

Autosta astui mies, joka lähestyi nuorten autoa. Nämä eivät kuitenkaan huomanneet häntä, ennen kuin miehen taskulampun valo sokaisi heidät. Vasta kun mies oli ehtinyt auton vierelle, Darlene ja Michael näkivät hänen kasvonsa kunnolla. Mies kumartui ja ampui mitään sanomatta sisään auton oikeanpuoleisesta avoimesta ikkunasta.

Pamaus soi Michaelin korvissa, ja hän tajusi veren valuvan kasvojaan pitkin. Muukalainen laukaisi aseensa vielä useita kertoja, ja tällä kertaa hän osui myös Darleneen, joka lysähti auton ohjauspyörän päälle.

Sanaakaan sanomatta mies kääntyi pois, mutta pysähtyi äkkiä kuullessaan Michaelin valittavan tuskissaan. Mies palasi Corvairin luo päättämään aloittamansa hirmutyön ja ampui vielä neljä laukausta. Sitten hän istuutui autoonsa ja ajoi pois.

Jonkin ajan kuluttua kolme golfkentän lähistöllä ollutta nuorta kuuli vaimeaa vaikerrusta pysäköintialueelta. He löysivät maassa makaavan nuorukaisen, joka vääntelehti tuskasta. Nuoret hälyttivät nopeasti virkavallan paikalle, ja viisitoista yli puolenyön poliisi saapui.

Verta oli kaikkialla, ja sisältä punaiseksi värjäytyneen auton kuljettajan paikalla Darlene kamppaili elämästään. Michael yritti sanoa jotakin, mutta kun hän aukaisi suunsa, sieltä purskahti verta. Takellellen hän sai sanottua: ”...mies...roteva...nuori...taskulampulla...ampui.”

Ambulanssit kiidättivät Darlenen ja Michaelin sairaalaan, mutta kello 0.38 Darlene kuoli. Täsmälleen kaksi minuuttia myöhemmin Vallejon poliisiasemalla soi puhelin.

”Haluaisin ilmoittaa kaksoismurhasta”, miehen ääni sanoi. ”Löydätte kaksi nuorta ruskeassa autossa, kun ajatte mailin verran itään Columbus Parkwaytä. Heidät on ammuttu 9-millimetrisellä Lugerilla. Tapoin myös ne kaksi nuorta viime vuonna. Hyvästi.” Ääni kuulosti pilkalliselta.

Poliisi jäljitti puhelun poliisilaitokselta ja Darlene Ferrinin kotoa muutaman sadan metrin päässä sijaitsevan huoltoaseman puhelinkoppiin. Soittaja oli kuitenkin kadonnut jäljettömiin. Jo toisen kerran puolen vuoden aikana poliisilla oli käsissään murha, jonka uhriksi näyttivät joutuneen satunnaisesti valitut nuoret. Lisäksi murhat oli luultavasti tehnyt sama mies.

Vaikka tällä kerralla toinen uhreista säilyi hengissä, tosin vaikeasti haavoittuneena, rikosten välillä oli merkittäviä yhtäläisyyksiä. Kummallakin kerralla ampuja oli ampunut useita laukauksia, ja kummallakin kerralla hän oli päässyt pakenemaan paikalta jättämättä rikostutkijoille hyödyllisiä sormen-, renkaan- tai jalanjälkiä.

Zodiac otti yhteyttä lehtiin

1. elokuuta 1969 – Vallejo ja San Francisco


Poliisilla ei vieläkään ollut epäiltyä. Sitten kolme San Franciscon alueella ilmestyvää lehteä sai kirjeen.

Posti kiikutti kolme lähes samansisältöistä kirjettä The Vallejo Times-Heraldiin, The San Francisco Chronicleen ja The San Francisco Examineriin. Kirjeissä oli San Franciscon postileima, ja ne oli kirjoitettu käsin sinisellä huopakynällä. Kirjeiden teksti oli pääpiirteissään sama:

Hyvä päätoimittaja Olen se mies, joka murhasi kaksi nuorta viime jouluna Lake Hermanilla ja tytön 4. heinäkuuta tänä vuonna golfkentän lähellä Vallejossa.

Todistaakseni tappaneeni heidät kerron muutamia asioita, jotka ainoastaan minä ja poliisi tiedämme. Kirjoittaja kertoi käyttäneensä joulukuun murhassa Super­ X -tyypin luotia ja ampuneensa kymmenen laukausta. Lisäksi hän kuvaili, että nuori mies oli maannut selällään jalat auton sisällä ja että tyttö oli maannut kyljellään jalat länteen päin.

Myös heinäkuun 4. päivän murhan yksistyiskohdat tuntuivat olleen kirjoittajan tiedossa: tytöllä oli ollut ruudulliset housut, poikaa oli ammuttu polveen ja ammustyyppi oli Western.

Kussakin kirjeessä oli kolmasosa koodatusta viestistä, joka koostui kaikkiaan 408 merkistä. ”Tämä koodi paljastaa henkilöllisyyteni. Teidän on painettava koodi lehden etusivulla perjantai-iltapäivään mennessä. Jollette tee niin, lähden tappokierrokselle. Ajan viikonloppuna ympäriinsä murhaamassa ihmisiä yksi kerrallaan, kunnes uhreja on tusina”, kirjoittaja uhkaili.

Kukin lehti julkaisi saamansa koodin osan. Poliisipäällikkö Jack E. Stiltz kuitenkin paljasti San Francisco Chroniclessa, että poliisi ei ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että kirjeet olivat murhaajan kirjoittamia. Hän pyysi kirjeiden lähettäjää lähettämään uuden kirjeen, jonka lisäpaljastukset todentaisivat hänen todella olevan murhien tekijä.

Jo ennen kuin lehdet ehtivät painoon asti, lukuisat asiantuntijat muun muassa CIA:sta ja FBI:stä yrittivät kiireesti purkaa salakirjoitusta. Salakirjoitus koostui 24 rivistä, joista kullakin oli 17 merkkiä.

Merkit eivät olleet yhtenäisiä, vaan niissä oli muun muassa kreikkalaisia aakkosia, tähtimerkkejä, morseaakkosia ja sääsymboleita, ja ne näyttivät olevan sattumanvaraisessa järjestyksessä. Tutkijat olivat ymmällään.

7. elokuuta 1969 – San Francisco


Asiantuntijoiden ja harrastelijoiden yrittäessä murtaa koodia San Francisco Examiner sai jälleen kirjeen henkilöltä, joka väitti olevansa murhaaja.

7. elokuuta 1969: Kirjeessä San Francisco Examineriin tappaja nimesi itsensä ”Zodiaciksi”. Kirjoittaja vakuutti, että poliisi saisi hänen henkilöllisyytensä selville, kunhan se purkaisi hänen koodatun viestinsä. Zodiac kertoi yksityiskohtaisia tietoja Darlene Ferrinin ja Michael Mageaun ampumisesta. Tietojen uskotaan todistavan, että hän todella oli murhaaja.

Arvoisa päätoimittaja Tässä Zodiac. Te kaipasitte lisätietoja Vallejon ilon hetkistäni, ja tarjoan teille mielelläni lisämateriaalia. Muuten, onko poliiseilla hauskaa koodin parissa? Jollei, rohkaiskaa heitä sillä, että sen selvitettyään he saavat minut kiinni.

Seuraavassa kolmen sivun pituisessa kirjeessä lähettäjä kuvaili tarkoin, miten hän murhasi Betty Lou Jensenin, David Faradayn ja Darlene Ferrinin. Lisäksi hän moitti poliisia siitä, että se oli antanut lehdistölle vääriä tietoja:

”En suinkaan lähtenyt golfkentän pysäköintialueelta renkaat ulvoen ja moottori jylisten, kuten Vallejo-lehdessä kerrotaan. Ajoin paikalta hitaasti, jotten olisi herättänyt huomiota”, Zodiaciksi itseään nimittänyt kirjoittaja totesi (Zodiac tarkoittaa tähtitaivaan eläinrataa).

Aviopari ratkaisi Zodiac-koodin

8. elokuuta 1969, Salinas


Tiedustelupalvelujen asiantuntijat eivät olleet vielä onnistuneet selvittämään koodia, kun aviopari Bettye ja Donald Harden ratkaisi salakielen purettuaan sitä 20 tuntia.

Zodiacin viestistä ilmeni, että hän murhasi huvikseen, se oli hänelle kuin urheilua. Viestissä sanottiin muun muassa: ”Tapan mielelläni ihmisiä. Se on paljon mielekkäämpää kuin tappaa villieläimiä metsässä, sillä ihminen on eläimistä kaikkein vaarallisin (…) Kuollessani synnyn uudelleen paratiisissa, ja kaikki, jotka olen murhannut, ovat siellä minun orjiani.”

Odotusten vastaisesti viesti ei paljastanut lähettäjän nimeä, joten poliisi oli taas lähtökuopissa. Sillä ei ollut aavistustakaan, mistä etsiä murhaajaa. Koodatun ja puretun viestin ja lehdille lähetettyjen kirjeiden perusteella psykiatrit arvelivat, että kyseessä oli henkilö, joka todennäköisesti sai tappamisesta seksuaalista tyydytystä.

Lisäksi he päättelivät, että tappaja ei mielestään saanut ansaitsemaansa arvostusta.

”Usko, että uhrit ovat hänen orjiaan tuonpuoleisessa, kertoo paranoidista suuruudenhulluudesta”, lääkärit arvioivat.

Vielä yksi nuoripari kohtasi Zodiacin

27. syyskuuta 1969 – Berryessajärvi, Napan piirikunta


Murhaajaa etsittiin kaikkialla Kaliforniassa. Poliisi pidätti monia epäiltyjä mutta joutui laskemaan kaikki vapaaksi. Zodiac oli edelleen vapaalla jalalla, ja kaikki pelkäsivät seuraavaa iskua.

Päivä oli ihana ja paikka oli täydellinen. 22-vuotias Cecelia Ann Shepard oli iloinen saadessaan pitkästä aikaa viettää aikaa kolme vuotta nuoremman poikaystävänsä Bryan Calvin Hartnellin kanssa.

Opiskelijatoverukset eivät olleet nähneet koko kesänä, ja tänä aurinkoisena syyskuun päivänä he olivat päättäneet lähteä viettämään aikaa Berryessajärvelle, joka oli Kalifornian Napan piirikunnan suurin järvi.

Pariskunta oli löytänyt varjoisan paikan järven länsirannalta pieneltä niemenkärjeltä. He asettuivat puun alle viltin päälle makailemaan, nauramaan ja halailemaan. Myöhään iltapäivällä Cecelia näki silmäkulmastaan jonkun hahmon lähestyvän. Se oli voimakasrakenteinen mies, mutta sen tarkemmin Cecelia ei häntä nähnyt.

”Katso Bryan. Tuolta tulee joku mies”, hän ilmoitti Bryanille, joka torkkui hänen vieressään selällään. Bryan ei edes vaivautunut kohottamaan katsettaan vaan kysyi, oliko mies yksin.

”Hän meni juuri piiloon puun taakse”, Cecelia vastasi. ”Hyvä Jumala, hänellä on pistooli”, hän henkäisi sitten kauhuissaan.

Mies oli astunut esiin piilostaan ja lähestyi nuoria. Hänellä oli päässään tumma huppu, joka muistutti keskiaikaisen pyövelin asustetta. Hänen rintamuksessaan oli noin 10 x 10 sentin kokoinen symboli: ympyrä, jonka päälle oli piirretty risti. Hänen vyöllään oli veitsi tupessa, ja kädessään hän piteli metallinsinistä pistoolia, jolla hän osoitti nuoria.

”Antakaa rahanne ja auton avaimet”, mies sanoi astuttuaan lähemmäksi viltillä olevaa paria. ”Tarvitsen auton päästäkseni Meksikoon”, hän totesi ja kertoi karanneensa vankilasta Montanasta tapettuaan siellä vartijan. Cecelia ja Bryan tyhjensivät taskunsa helpottuneina siitä, että pelottavan näköinen mies ei ilmeisestikään aikonut vahingoittaa heitä.

Sitten mies kaivoi taskustaan narua ja käski Cecelian sitomaan Bryanin kädet selän taakse. Cecilia teki työtä käskettyä, mutta jätti solmut tarkoituksella löysiksi. Mies kuitenkin huomasi yrityksen ja kiristi itse solmut niin, että Bryan ei pystynyt liikuttamaan käsivarsiaan lainkaan.

Sitten mies sitoi Cecelian samalla tavalla, ja molemmat makasivat nyt avuttomina vatsallaan. Tukahtuneella äänellä ryöstäjä sanoi: ”Minun on puukotettava teidät.”

Hän polvistui Bryanin viereen, kohotti noin 30 sentin pituisen veitsensä ja iski sillä toistuvasti Bryania selkään. Verta roiskui kaikkialle, ja vasta kun Bryanin tuskanparahdukset vaimenivat, päällekarkaaja kääntyi armoa anovan Cecelian puoleen.

Mies ei antanut anelujen häiritä veristä urakkaansa. Kerta toisensa jälkeen hän iski veitsensä tytön selkään, ja nuorten alla oleva huopa värjäytyi verestä punaiseksi. Vasta kun molemmat uhrit makasivat liikkumatta, mies nousi ja poistui alkavaan hämärään.

Bryan oli kuitenkin edelleen tajuissaan, ja muutaman minuutin kuluttua myös Cecelia virkosi. He alkoivat huutaa apua, ja kivun ja pelon lähes lamaannuttamanakin Cecelia onnistui puremaan Bryanin siteet poikki. Tämä yritti nousta pystyyn hakeakseen apua mutta oli menettänyt niin paljon verta, että ei pysynyt jaloillaan.

Pari järvellä ollutta kalamiestä onneksi kuuli avunhuudot ja hälytti apua. Kun poliisi ja ambulanssi saapuivat paikalle, molemmat nuoret olivat edelleen tajuissaan, mutta matkalla sairaalaan Cecelia vajosi koomaan.

Kello 19.40, tunti ja kymmenen minuuttia veriteon jälkeen, puhelin soi Napan poliisiasemalla. ”Haluan ilmoittaa murhasta, anteeksi, kaksoismurhasta”, miehen ääni sanoi. ”Uhrit ovat puiston päärakennuksesta noin kaksi mailia pohjoiseen. He olivat liikkeellä valkoisella Volkswagen Karmann Ghialla.”

Puhelu jäljitettiin nopeasti Napan pääkadulla olleen autopesulan luo yleisöpuhelimeen vain parin sadan metrin päässä poliisiasemasta. Poliisin ehtiessä paikalle puhelimen kuuloke heilui vielä johdon varassa soittajan jäljiltä.

Poliisi löysi kuvauksen mukaisen Volkswagenin puistoon vievältä tieltä. Sen etuoveen oli piirretty ympyrä ja risti. Lisäksi kuvion alle oli kirjoitettu mustalla huopakynällä kolme päivämäärää: ”Vallejo 20.12.68, 4.7.69, syysk. 27.69 – 6.30, veitsellä.”

Poliisille valkeni heti päivämäärien välinen yhteys: Zodiaciksi itseään kutsuva murhaaja oli iskenyt taas, eikä tämä ollut voinut olla jättämättä allekirjoitustaan tapahtumapaikalle.

Symboli, joka tunnetaan Zodiacin "sormenjälkenä".

Kahden päivän päästä Cecelia Shepard kuoli sairaalassa, mutta Bryan Hartnell selvisi kuin ihmeen kaupalla lukuisista vammoistaan huolimatta. Hänen kertomuksensa tapahtumista sai Napan ja Vallejon asukkaat kauhun valtaan, ja harva uskalsi enää liikkua kaduilla ja puistoissa pimeän tullen.

Seuraavalla Zodiac-murhalle oli todistaja

11. lokakuuta 1969 – San Francisco


Napan poliisi ja Vallejon poliisi olivat lyöneet viisaat päänsä yhteen löytääkseen Zodiacin. He saivat päivittäin lukuisia vihjeitä, mutta ne eivät johtaneet mihinkään.

29-vuotias taksinkuljettaja Paul Lee Stine oli kaartamassa keltaisella taksillaan Pinecrest-ravintolan pysäköintialueelta vilkkaan iltaliikenteen sekaan, kun hän sai yhtäkkiä asiakkaan. Mies hyppäsi takapenkille ja pyysi ajamaan osoitteeseen, joka sijaitsi San Franciscon muodikkaalla Presidio Heightsin asuinalueella.

Kun Stine pari minuuttia vaille kymmenen illalla pysähtyi asiakkaan antaman osoitteen luona, tämä muutti mieltään ja pyysi sittenkin ajamaan vielä korttelin eteenpäin. Taksin jälleen
pysähdyttyä matkustaja painoi pistoolin kuljettajan ohimolle ja ampui. Paul Lee Stine kuoli niille sijoilleen kylmäverisesti teloitettuna.

Parin minuutin kuluttua matkustaja kiirehti tiehensä. Kolme teiniä näki tapauksen vastapäisen rakennuksen toisen kerroksen ikkunasta ja soitti välittömästi poliisille, mutta ensimmäisen partion saapuessa paikalle murhaaja oli jo kadonnut kuin maan nielemänä.

Koska oli pimeää, todistajat eivät olleet nähneet kunnolla tekijän kasvoja, mutta jonkinlaisen kuvauksen nuoret pystyivät hänestä antamaan: hän oli valkoihoinen mies, voimakasrakenteinen, 35–45-vuotias, silmälasipäinen, ja hänellä oli lyhyet punaruskeat hiukset.

Poliisi laati saamansa kuvauksen perusteella murhaajasta piirroksen, joka lähetettiin kaikille San Franciscon alueen taksinkuljettajille.

14. lokakuuta – San Francisco


Poliisi arveli, että Paul Lee Stine oli joutunut tavanomaisen ryöstömurhan uhiksi. Oletus oli väärä.

San Francisco Chroniclen lukijakirjeiden toimittaja katseli hetken käsissään olevaa kirjettä, jossa oli lähettäjän nimen ja osoitteen sijaan piirretty päällekkäin ympyrä ja risti.

Toimittaja avasi kirjeen varovaisesti ja luki sen nopeasti. Kirje alkoi näin: ”Tässä Zodiac. Murhasin taksikuskin eilen iltana. Todisteena siitä on tämä verinen paidanriekale”. Kirje toimitettiin välittömästi poliisille, joka totesi, että paidanriekale oli todellakin peräisin Stinen päällä olleesta paidasta.

Poliiseja puistatti, kun he lukivat kirjettä eteenpäin. Se loppui uhkaukseen: ”Koululaiset ovat oiva maalitaulu. Luulenpa, että tuhoan koulubussin jonakin aamuna. Ammun bussin eturenkaaseen, ja kun lapset hyppivät autosta ulos, ammun heidät yksi kerrallaan.”

Lapsiin kohdistunut uhka sai ihmiset tolaltaan, ja monet vanhemmat eivät päästäneet lapsiaan kouluun. Poliisiautot saattoivat koulubusseja San Franciscossa ja sen ympäristössä, ja kuljettajille neuvottiin, miten tulee toimia mahdollisen hyökkäyksen sattuessa: ”Jos renkaanne puhkaistaan, jatkakaa vain ajamista ja käskekää lasten mennä lattialle makaamaan.”

Zodiac jatkoi kirjeiden kirjoittamista

10. marraskuuta 1969 – San Francisco


Poliisilla ei edelleenkään ollut johtolankaa. Zodiac lähetti kaksi kirjettä San Francisco Chronicleen.

”Tässä Zodiac. Olen tappanut seitsemän ihmistä lokakuun loppuun mennessä”, luki toisessa kirjeessä, jonka mukana oli vielä varmuudeksi kappale taksinkuljettajan verisestä paidasta.
Lisäksi Zodiac kertoi aikovansa muuttaa tapaa, jolla hän ”hankki orjiaan”.

Hän ei enää kertoisi murhistaan, vaan hän saisi ne näyttämään ”tavanomaisilta ryöstöiltä, kostomurhilta ja onnettomuuksilta”.

”Poliisi ei tule koskaan saamaan minua kiinni, sillä olen ollut heille aivan liian viisas”, jatkui pröystäily. Näihin kirjeisiin Zodiac oli jälleen liittänyt 340 merkin koodatun viestin. Hän oli myös liittänyt mukaan yksityiskohtaisen piirroksen pommista, jolla hän aikoi kirjeensä mukaan räjäyttää koulubussin.

Poliisi uskoi Zodiacin väitteen seitsemän ihmisen tappamisesta olevan vain sairaalloista kerskailua. Ainakaan Kaliforniassa ei ollut tiedossa väitettä tukevia ratkaisemattomia murhia. Poliisi ei kuitenkaan epäillyt hetkeäkään, etteikö Zodiac käyttäisi pommiaan, jos hänellä sellainen oli.

Se kuitenkin päätti vaieta uhkauksesta välttääkseen säikäyttämättä ihmisiä ja aiheuttamasta enempää paniikkia.

29. tammikuuta 1970, San Francisco


Zodiacin uutta koodattua viestiä ei ollut onnistuttu ratkaisemaan. Zodiac jatkoi uhkauskirjeiden lähettämistä.

Eräänä keskiviikkoaamuna San Francisco Chronicle sai Zodiacilta postikortin.

”Toivon teidän nauttivan pommiräjähdyksestäni. Minulla on kaksi ehtoa sille, etten räjäytä pommia: 1. Teidän on kerrottava julkisesti bussipommista kaikkine yksityiskohtineen.

2. Haluan nähdä ihmisten käyttävän Zodiac-rintamerkkejä kaupungilla. Kaikilla on rauhanmerkkejä, Black Power -merkkejä jne. Minua ilahduttaisi suuresti nähdä paljon ihmisiä, jotka kantaisivat minun rintamerkkiäni.”

26. kesäkuuta 1970, San Francisco


Poliisilla ei ollut vieläkään murhista epäiltyä. Kolmen kuukauden hiljaisuuden jälkeen Zodiac kirjoitti jälleen.

Kirjeessään San Francisco Chroniclelle Zodiac kertoi olevansa ”hyvin järkyttynyt” siitä, että ihmiset eivät kanna hänen merkkiään. Hän totesi, että koska koulujen kesälomien alettua hän ei voinut rangaista ihmisiä tuhoamalla koulubussin, hän oli kostanut sen sijaan ampumalla parkkipaikalla autossa istuneen miehen.

Kirjeen loppuun hän oli kirjoittanut lukuja, jotka ilmeisesti tarkoittivat hänen murhaamiaan ihmisiä: ”Zodiac: 12, San Franciscon poliisi: 0.”

Zodiac-murhia ei koskaan selvitetty

Seuraavaan neljään vuoteen Zodiacista ei kuulunut mitään. Lehdet eivät saaneet enää kirjeitä, eikä poliisin tietoon tullut murhia, joihin hänet olisi yhdistetty. Huhtikuussa 1974 poliisi sai sitten kirjeen:

”Tiedätte, mihin pystyn. Tulos: minä 37, San Franciscon poliisi 0”.

Poliisi piti jälleen Zodiacin ”tappolistaa” mielipuolen kerskailuna. Murharyhmä ei millään pystynyt yhdistämään Zodiacia niin moneen ratkaisemattomaan murhaan. Kirjeessä oli lisäksi Mikado-musikaalista säe, joka viittaa itsemurhaan.

Jos Zodiaciksi itseään kutsunut murhaaja riisti oman henkensä, kuten hänen kirjeensä antaa ymmärtää, hän vei salaisuutensa mukanaan hautaansa. Hänen henkilöllisyyttään ei ole pystytty selvittämään tähän päivään mennessä.

Yli 2 500 epäiltyä tutkittiin

Poliisi tutki 2 500 epäiltyä etsiessään Zodiac-murhaajaa. Näiden joukossa on ollut niin arvostettuja liikemiehiä kuin yliopiston opettajiakin.

Myös montanalainen terroristi Theodore Kaczynski, joka tunnetaan paremmin Unabomberina, liitettiin jossakin vaiheessa murhiin, samoin kuin Charles Mansonin "perheeseen", joka murhasi seitsemän ihmistä vuonna 1969. Vuosien kuluessa kuitenkin erityisesti yhden miehen nimi nousi jatkuvasti esiin: nyt jo edesmenneen Arthur Leigh Allenin.

Arthur Leigh Allen ehdittiin moneen otteeseen jo leimata murhaajaksi, mutta tutkimukset ovat kiistäneet hänen syyllisyytensä.

Robert Graysmith, San Francisco Chroniclen entinen piirtäjä, on kirjoissaan Zodiac ja Zodiac Unmasked esittänyt monien mielestä uskottavia todisteita siitä, että seksuaalirikoksista tuomittu Allen olisi Zodiac. Dna-tutkimukset eivät kuitenkaan ole tukeneet tämän syyllisyyttä.

Pahimmat sarjamurhaajat kautta aikojen – lue teemasivut


Ehkä sinua kiinnostaa...