Viiltäjä-Jack sai Lontoon kauhun valtaan.

© Jack the Ripper Museum/Shutterstock

Viiltäjä-Jack: sarjamurhaaja kylvi kauhua Lontoossa

Kaikki alkoi yhdestä raa’asta murhasta ja päättyi silmittömään verenvuodatukseen. Näkymätön tappaja pahoinpiteli ja murhasi pitkällä terävällä veitsellä ainakin viisi prostituoitua. Tekijä kutsui itseään Viiltäjä-Jackiksi, eikä hänen henkilöllisyytensä ole vieläkään selvinnyt.

perjantai 30. syyskuuta 2016 teksti Stine Overbye
Mary Ann Nichols nähtiin viimeisen kerran elossa 31. elokuuta kello kolmelta yöllä. 43-vuotias Nichols hoiperteli humalassa ja väsyneenä pitkin Whitechapel Roadia, jossa hän tapasi niin ikään prostituoituna työskentelevän ystävänsä Nelly Hollandin.

Nichols joutui humalansa vuoksi ottamaan seinästä tukea. Hän kertoi Hollandille tienanneensa illan aikana riittävästi rahaa voidakseen yöpyä tutussa majatalossa mutta tuhlanneensa sitten puolivahingossa joka ainoan ansaitsemansa pennin giniin.

Hän sopersi yrittävänsä hankkia vielä hieman lisää rahaa ja katosi sitten pimeään yöhön pukeutuneena tavalliseen tapaansa mustaan olkihattuun, kireään korsettiin, kahteen hameeseen, ruskeaan leninkiin ja jo parhaat päivänsä nähneisiin nahkakenkiin.

Hieman yli tuntia myöhemmin ohikulkija huomasi muodottoman mytyn, joka makasi jalkakäytävällä porttikäytävän edessä pimeällä Bucks Row -kujalla. Löydön teki raitiovaunukonduktööri Charles Cross, joka luuli myttyä ensin hevoskärryistä pudonneeksi suojapressuksi. Mentyään lähemmäs hän kuitenkin tajusi, että liikkumaton kasa oli eloton naisen ruumis.

”Tulkaa tekin katsomaan”, hän huusi toiselle miehelle, joka ilmestyi paikalle varjoista. ”Hän vaikuttaa kuolleelta.” 
Miehet kumartuivat tutkimaan liikkumattomana makaavaa naista, jonka hameet ja leninki olivat epäjärjestyksessä ja vedetty ylös vyötärölle. Cross koski varovasti naisen poskia ja huomasi, että tämän kasvot olivat vielä lämpimät, mutta kumpikaan miehistä ei pystynyt varmuudella sanomaan, oliko nainen kuollut vai vain sammunut.

Pimeässä he eivät nähneet, että naisen kaula oli viilletty auki ja että veri valui hänen ruumiistaan katuojaan, jossa naisen olkihattu oli.

Paikalle kutsuttu lääkäri Ralph Llewellyn totesi, että Mary Ann Nichols oli kuollut kuin kivi. Llewellyn kuljetutti ruumiin paikalliselle ruumishuoneelle, jossa hän teki sille ruumiinavauksen. 


Ruumiin lähempi tarkastelu paljasti kammottavia yksityiskohtia: Nicholsin kaulavaltimo oli katkaistu ja hänen vatsansa oli viilletty auki pitkällä syvällä viillolla, joka mutkitteli rintalastasta alavatsaan asti ja paljasti naisen sisuskalut.

Viiltohaavojen perusteella Llewellyn päätteli, että Nicholsin murhaaja oli vasenkätinen. Tekijä oli leikannut uhrinsa auki veitsellä, jossa oli pitkä ja ”melkoisen” pitkä terä. Murhaajasta ei ollut havaintoa: murhalla ei ollut silminnäkijöitä, eikä kenenkään ollut nähty pakenevan tapahtumapaikalta. Poliisilla ei ollut epäiltyä.

Tutkinnassa selvisi, että Nichols oli onneton, alkoholisoitunut nainen, jota kutsuttiin kadulla Pollyksi. Hän oli ollut naimisissa, ja hänellä oli viisi lasta, mutta viime vuodet hän oli ansainnut elantonsa myymällä itseään Lontoon East Endin pahamaineisessa Whitechapelin kaupunginosassa. 

Lehdet mässäilivät murhilla

Nicholsin ruumis oli hädin tuskin kylmennyt, kun murha oli jo päässyt kaikkien Englannin suurten sanomalehtien etusivulle.

Toimittajat suorastaan mässäilivät teon raa’oilla yksityiskohdilla, ja kerrankin heidän ei tarvinnut värittää ja liioitella tarinaa houkutellakseen lukijoita. Murha oli raaempi kuin koskaan oli nähty edes East Endissä, jossa runsas alkoholinkäyttö ja surkeat olot johtivat tuon tuostakin väkivaltaan.

Joidenkin lehtien toimittajat arvelivat, että Whitechapelissä oli liikkeellä sarjamurhaaja. Vain kolme viikkoa aiemmin, torstaina 7. elokuuta 1888, Martha Tabram -niminen prostituoitu oli nimittäin puukotettu kuoliaaksi.

Hänen ruumiissaan oli kaikkiaan 39 veitseniskua.

Monet lehdet ennustivat, että oli vain ajan kysymys, ennen kuin hullu veitsimurhaaja iskisi uudelleen Lontoon pimeillä kaduilla.

”Murhaaja voi piileksiä missä tahansa. Hän voi jo vaania kaduilla uutta uhria etsien. Epäilemättä hän on liikkeellä joka ainoa yö”, julisti East London Advertiser lauantaina 8. syyskuuta. Ennustus kävi toteen ennen kuin lehden painomuste oli ehtinyt kuivua.  

Whitechapelissä oli tarjolla seksuaalisia palveluksia halpaan hintaan. Vuonna 1888 siellä toimi 62 bordellia.
© thejacktherippertour.co.uk

Viiltäjä-Jack iski jälleen

47-vuotiaalta leskeltä Annie Chapmaniltä puuttui kaksi etuhammasta, ja häntä kutsuttiin ”Tummaksi Annieksi” hänen lyhyiden tummanruskeiden hiuksiensa vuoksi. Sumuisena ja tihkusateisena yönä 8. syyskuuta hän oli ulkona samoilla asioilla kuin Nichols oli ollut ennen kuolemaansa.

Chapman tarvitsi rahaa yösijaan. Pitkään mustaan hameeseen, tummaan takkiin, villaiseen kaulaliinaan, villasukkiin ja saapikkaisiin pukeutuneena hän harhaili juopuneena Whitechapelissä etsimässä asiakkaita.

Torille matkalla ollut John Davis löysi Chapmanin ruumiin Hanbury Street 29:n takapihalta hieman ennen kuutta lauantaiaamuna. Chapman makasi selällään jalat koukussa ja vasen käsi oikean rinnan päällä. 


Hänen turvonnut kielensä pisti esiin hampaiden välissä, ja hänen vaatteensa olivat sekaisin ja veriset. Hänen takkinsa oli kuitenkin napitettu ylös asti niin, että Davis ei heti huomannut, että Chapmanin pää oli leikattu lähes irti ruumiista syvällä viillolla. Kauheudet eivät loppuneet siihen. 

Chapmanin alavatsa ja vatsa oli aukaistu ja suolet oli vedetty ulos ja asetettu vasemman olkapään päälle. Näky sai Davisin voimaan pahoin.

Järkyttynyt Davis juoksi yläkertaan asuntoonsa, jossa hän otti ensin roiman brandypaukun vahvistuksekseen. Sitten hän etsi suojapeitteen, peitteli sillä ruumiin ja riensi etsimään poliisia.

Kun poliisi muutaman minuutin kuluttua saapui paikalle, joukko uteliaita ihmisiä oli jo kokoontunut kauhistelemaan veristä ruumista.

”Jälleen yksi nainen on murhattu!” joku huusi, ja muut säestivät huutajaa kirkumalla. Pelko ja kauhu täyttivät nopeasti Lontoon kadut, kun tieto uudesta järkyttävästä murhasta levisi kaupungille kulovalkean tavoin.

Uteliaita alkoi virrata Hanbury Streetin talolle numero 29. Talon asukkaat vainusivat ansaitsemismahdollisuuden ja alkoivat periä pääsymaksua ihmisiltä, jotka halusivat päästä katsomaan ruumista lähietäisyydeltä.

Poliisit, toimittajat ja tutkijat yrittivät tehdä työtään keskellä väenpaljoutta. Lääkäri George B. Phillips totesi paikan päällä, että murhaaja oli poistanut Chapmaniltä sekä kohdun että munasarjat ja leikannut tämän sisäelimet irti lähes kirurgisella tarkkuudella.

Kaikki näkivät, miten murhaaja oli asetellut uhrin omaisuuden hänen jalkojensa viereen: siinä olivat siistissä rivissä kampa, kolikoita, repeytynyt kirjekuori ja kankaanpalanen.

Kuka tahansa saattoi joutua epäillyksi

Jo pian samana päivänä arvailut ja huhut murhaajan henkilöllisyydestä alkoivat velloa korttelissa. ”Verinen demoni” – kuten kaupunginosan asukkaat häntä nimittivät – väitettiin nähdyn milloin missäkin. Tosiasiassa poliisilla ei ollut aavistustakaan siitä, kuka murhaaja voisi olla tai edes miltä hän näytti.

Parinsadan metrin päässä Hansbury Street 29:stä sijaitsevan pubin tarjoilija kertoi, että varhain lauantaiaamuna suunnilleen murhan tapahtuma-aikoihin epäilyttävän näköinen mies oli tullut sisään, tilannut pienen tuopin olutta ja siemaissut oluen yhdellä kulauksella. 

Tarjoilijan mukaan jo pelkkä miehen ulkonäkö oli nostattanut hänessä kylmiä väreitä. Miehellä oli ollut ruskea, kova hattu, joka oli vedetty syvälle päähän lähes silmien päälle, hänen silmänsä olivat naisen mukaan ”hurjat kuin haukalla”, ja hänellä oli kuivunutta verta sormiensa välissä.

Toinen nainen kertoi nähneensä salaperäisen, teurastajanessuun pukeutuneen miehen hiiviskelevän yön pimeydessä, ja kolmas nainen kertoi nähneensä Tumman Annien keskustelemassa tummanpuhuvan herran kanssa puoli kuuden aikaan aamulla. Mies oli noin 40-vuotias ja pukeutunut tummaan takkiin ja hattuun.

Ainoa, mistä kaikki silminnäkijät olivat yksimielisiä, oli se, että murhaaja oli noin 170 senttiä pitkä mies. Siitä ei ollut poliisille paljonkaan apua. 

Viikonlopun kuluessa innokkaat konstaapelit pidättivät monia miehiä, jotka raahattiin kuulusteltaviksi East Endin poliisiasemille. Lisäksi poliisille tulvi pilvin pimein yleisövinkkejä, joiden perusteella kaikenlaisia ja -ikäisiä miehiä – ulkomaalaisia, varkaita, juoppoja, kerjäläisiä, kapakoiden asiakkaita, työmiehiä ja paikallisen teurastamon työntekijöitä – haettiin kuulusteluun ja päästettiin jälleen vapaaksi. 

Lehdistö raportoi innokkaasti kaikista jutun käänteistä. Lehdissä poliisia syytettiin kyvyttömäksi ja ”pidätysvimmaiseksi”, mutta kun pidätykset parin päivän päästä vähenivät, ääni muuttui kellossa ja poliisi olikin lehdistön mukaan liian varovainen, kun se ei uskaltanut pidättää ihmisiä. 

Myös tutkintaan liittyneet Scotland Yardin tutkijat saivat osakseen kritiikkiä, ja heitä nimitettiin muun muassa ”maailman taitamattomimmiksi rikostutkijoiksi”. 

Kuka tahansa mies saattoi joutua epäillyksi, kun Viiltäjä-Jack kulki vapaana Whitechapelin kaduilla. 
© Granger/Polfoto

Yrittäjät perustivat katupartioita

Kaksi hieman yli viikon sisällä tapahtunutta murhaa saivat East Endin asukkaat hälytystilaan. The Times -sanomalehti kirjoitti: ”Tumman Annien henki liikkuu edelleen Whitechapelissä janoten kostoa murhaajalle”.

Eritoten prostituoidut olivat peloissaan, eikä kukaan mies ollut turvassa epäilyiltä.

Kapakoissa ja puodeissa ei muusta puhuttukaan kuin salaperäisestä murhamiehestä. Lehdistö ruokki ihmisten turvattomuutta ja paniikkimielialaa julkaisemalla päivittäin uusia yksityiskohtia murhista.

Lisäksi lehdet antoivat auliisti neuvojaan virkavallalle ja kansalle. Star-lehden toimittaja esimerkiksi opasti, että kaikkien prostituoitujen tulisi yöaikaan pitää mukana pilliä, johon he voisivat puhaltaa vaaratilanteessa.

Daily News ehdotti, että Scotland Yard panisi kaduille houkutuslinnuiksi naisiksi pukeutuneita miehiä. Scotland Yardin edustaja kuitenkin lähetti lehteen palautetta ehdotuksesta:
”Kaikilla miehilläni on viikset tai parta, ja lisäksi naisen vaatteisiin pukeutunut mies paljastuisi heti. Miestemme saama sotilaskoulutus paistaisi heti valeasun läpi.”

Kun päivät kuluivat eikä poliisi edistynyt tutkimuksissaan, East Endin yrittäjät perustivat omat kodinturva-joukot, ”Whitechapelin kodinturva-komitean”. Sen johtajaksi valittiin rakennusurakoitsija George Lusk.

Komitea julkaisi julistuksen, jossa se ensin moitti poliisin kykenemättömyyttä selvittää järkyttäviä murhia. Julistus jatkui: ”Siksi me allekirjoittaneet olemme perustaneet komitean ja lupaamme huomattavan palkkion murhaajan tai murhaajien kiinni saamiseen johtavista tiedoista.” Monet lontoolaiset lupasivat lahjoittaa palkkiokassaan rahaa, mutta siitä ei ollut apua. Yhtään hyödyllistä vinkkiä ei saapunut.

Komitea palkkasi kaksi yksityisetsivää selvittämään murhia ja lähetti miehiä partioimaan kaduille keskiyöstä aamuviiteen joka yö, mutta murhaajasta ei näkynyt jälkeäkään. Tutkinta junnasi paikoillaan, ja murhaaja tuntui hävinneen kuin maan nielemänä. Hän oli kuin varjo, josta ei saanut otetta, ja ihmiset alkoivat spekuloida, mahtoiko yliluonnollisilla voimilla olla ollut sormensa pelissä murhissa.

Huhut yliluonnollisista voimista vaimenivat kuitenkin viimeistään 27. syyskuuta 1888, kun uutistoimisto Central News Agency sai kirjeen. Siinä aiemmin nimetön murhaaja tuli ensimmäistä kertaa esille. 


Verenpunaisella musteella kirjoitetussa kirjeessä hän paljasti motiivejaan ja kertoi murhista sellaisia yksityiskohtia, jotka ainoastaan murhaaja saattoi tietää.

”Vihaan huoria ja jatkan heidän silpomistaan, kunnes jään kiinni. Tulette pian kuulemaan minusta ja hauskoista pikku leikeistäni. Veitseni on ihanan terävä”, kirjeessä luki. Allekirjoituksena oli Jack the Ripper, ”Viiltäjä-Jack”. 

Karmiva löytö pimeässä

Syyskuun 30. päivän vastaisena yönä korukauppias Louis Diemschutz ajoi hevoskärryillään Whitechapelin kapeaa Berner Streetiä pitkin kotiaan kohti.

Kun hän oli kääntymässä talon numero 14 pihaan, hänen hevosensa kavahti yllättäen takajaloilleen ja syöksähti sitten jyrkästi vasemmalle niin, että Diemschutz oli vähällä pudota kärryistään maahan. Hän kapusi pöllämystyneenä kadulle katsomaan, mikä hevosen oli pelästyttänyt.

Diemschutz tunnusteli ajopiiskallaan edessään olevaa katukiveystä, kunnes hän tunsi jotakin pehmeää. Hän sytytti tulitikun ja näki sen heikossa valossa naishahmon, joka makasi maassa aivan liikkumattomana kasvot seinää kohti.

Diemschutz ei pystynyt heti arvioimaan oliko nainen kuollut vai vain sammunut, ja pahojen aavistusten vallassa hän ryntäsi asuntoonsa hakemaan kynttilää nähdäkseen tarkemmin. Kun hän sitten hetken päästä tarkasteli naista kynttilän valossa, hänen pahimmat pelkonsa vahvistuivat: naisen kurkku oli leikattu auki, ja siitä pulppusi edelleen verta kadulle.

Kauhun kangistama Diemschutz kosketti varovasti kuollutta naista, joka makasi jalat koukussa ruumiinsa alla. Ruumis oli yhä lämmin, ja Diemschutz huomasi, että nainen puristi vasemmassa kädessään kurkkupastillirasiaa. Uhri oli 44-vuotias Elizabeth Stride, ruotsalaissyntyinen prostituoitu, joka tunnettiin kadulla nimellä ”Pitkä Liz”.

Poliisi kutsuttiin paikalle, ja poliisilääkäri George B. Phillips saapui noin puoli yhden aikaan. Hän tutki hetken Striden ruumista ja ilmoitti sitten, että murhaaja oli katkaissut sekä uhrin kaulavaltimon että henkitorven pitkällä terävällä veitsellä. Viilto muistutti hänen mukaansa paljolti sitä, mitä hän oli noin kolme viikkoa aikaisemmin nähnyt Chapmanilla.

Tieto murhasta levisi jälleen nopeasti Whitechapelin surkeissa kortteleissa. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta kaduilla, joita pitkin murhaaja oli vain vähän aikaisemmin kiirehtinyt uhrinsa luota veritekonsa tehtyään, oli runsaasti väkeä matkalla kotiin kapakoista. Kukaan ei kuitenkaan tälläkään kertaa ollut nähnyt mitään, mistä olisi ollut poliisille hyötyä. 
Viiltäjä-Jack pääsi aina livahtamaan murhapaikalta kenenkään näkemättä.
© Bridgeman

Viiltäjän raakuus yltyi yltymistään

Poliisille selvisi kuitenkin yllättävän pian, mitä reittiä Viiltäjä-Jackin oli kulkenut Striden ruumiin luota. Noin neljäkymmentäviisi minuuttia sen jälkeen, kun Elizabeth Stride oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, konstaapeli Edward Watkins teki kammottavan löydön Mitre Squarella, suurten varastorakennusten ympäröimällä hämärästi valaistulla aukiolla.

Watkins oli tavanomaisella öisellä partiointikierroksellaan, ja hän nosti lyhtyään ja valaisi sillä aukion muuten täysin pimeää lounaiskulmaa. Valo pyyhkäisi yli naisen, joka näytti makaavan selällään verilammikossa.

Watkinsilla oli synkkä aavistus siitä, mitä oli tapahtunut, ja hän keräsi rohkeutensa ja meni tutkimaan naista lähempää. Sitä näkyä hän ei unohtanut koskaan.

Naisen kasvot oli tuhottu syvillä veitseniskuilla, hänen kaulassaan ammotti leveä haava, vatsa oli aukaistu pitkällä viillolla, joka ulottui aina rintakehään asti, ja sisälmykset roikkuivat naisen oikean olan päällä. 


Murhaaja oli iskenyt ja silponut 46-vuotiasta Catherine Eddowesta veitsellä joka puolelle niin, että jäljellä oli enää muodoton verinen möykky. 

Lontoo oli kauhun vallassa

Kun aamu valkeni sunnuntaina 30. syyskuuta, Lontoo kihisi vihasta, pelosta ja järkytyksestä. ”Kaksi naista murhattu raa’asti yöllä” ja ”Naiset silvottu kappaleiksi” huusivat lehtipojat ja myivät lehtiään ennätystahtia.

Koko Lontoo puhui vain yöllä tapahtuneesta kaksoismurhasta, ja tavatessaan toisensa kaupungin asukkaat aloittivat lähes poikkeuksetta keskustelunsa tyyliin: ”Oletko jo kuullut? Eikö olekin hirvittävää!?”

Murhapaikoille Berner Streetille ja Mitre Squarelle virtasi uteliaita ihmisiä, jotka tönivät ja tuuppivat toisiaan päästäkseen näkemään julmien tekojen tapahtumapaikat.

Päivän mittaan tungos kävi niin valtavaksi, että poliisin oli suljettava molemmat alueet yleisöltä, jotta se yleensä saattoi jatkaa tutkimuksiaan. Jälleen kerran poliisi joutui kuitenkin umpikujaan jo tutkinnan alkuvaiheissa. Rikospaikoilta ja lähiympäristöstä ei löytynyt verisiä kengänjälkiä, mahdollisia surma-aseita eikä ylipäätään yhtään mitään, mistä olisi voinut päätellä jotain murhaajan henkilöllisyydestä.

Vaikka poliisi puhutti ihmisiä, jotka uskoivat nähneensä vilauksen murhaajasta, kuvaukset olivat niin epämää-räisiä, että ne olisivat sopineet suunnilleen keneen tahansa ruumiinrakenteeltaan keskivertoa vastaavaan mieheen. Niinpä virkavalta oli jälleen voimaton.

Catherine Eddowesin ruumiinavauksessa havaittiin, että häneltä oli poistettu murhan yhteydessä vasen munuainen. 16. lokakuuta 1888 George Lusk, joka oli Viiltäjä-Jackiä etsivän ja katupartioita järjestävän Whitechapelin kodinturvakomitean johtaja, sai kirjeen. Kun hän avasi kuoren, sieltä putosi pöydälle siististi leikattu ihmisen munuaisen puolikas.

Itse kirje alkoi sanoilla From Hell, ”helvetistä”, ja sen mukaan munuainen oli Catherine Eddowesin. Kirjeen lähettäjä kirjoitti paistaneensa ja syöneensä toisen puolikkaan. ”Se maistui oikein herkulliselta”, totesi kirjoittaja ja päätti kirjeensä härnääviin sanoihin ”ottakaa kiinni jos pystytte”.

Viiltäjä-Jackin jahti jatkui tulokset-tomana. Poliisi oli äärimmäisen turhautunut, sillä johtolankoja oli vähän eikä se tiennyt, pitäisikö sen keskittyä etsinnässä Whitechapelin asukkaisiin vai laajentaa etsintä muualle Lontooseen. Ainoa, mitä poliisi saattoi tehdä ehkäistäkseen uusia murhia, oli kehottaa Lontoon ja etenkin Whitechapelin naisia pysyttäytymään öisin sisätiloissa tai ainakin kulkemaan pareittain.

Useimmat noudattivat neuvoa, mutta kun päivät ja viikot vierivät eikä uusia murhia tapahtunut, ihmiset White-chapelissä ja muualla Lontoossa uskoivat tilanteen rauhoittuneen. Monet ajattelivat Viiltäjä-Jackin lopettaneen verityönsä. Perjantaina 9. marraskuuta 1888 huojennus osoittautui kuitenkin liian varhaiseksi.
Sensaatiolehti Police News ei väsynyt arvailemaan, kuka Viiltäjä-Jack oli.
© Topfoto/Polfoto

Viiltäjä paloitteli uhrinsa

Mary Kelly oli 25-vuotias, tummatukkainen nainen, joka sai usein kehuja muodokkaasta vartalostaan. Prostituoituna hänellä ei ollut koskaan vaikeuksia löytää asiakkaita, ja niinpä hänellä olikin varaa parempaan majapaikkaan kuin monilla hänen samaa ammattia harjoittavilla kanssasisarillaan.

Kelly oli vuokrannut osoitteesta Miller’s Court 13 huoneen, jossa hän sekä asui että otti vastaan asiakkaitaan.

Silloin kun hän sattui hieman naukkailemaan, mitä saattoi tapahtua päivittäin, hän usein unohti maksaa vuokransa. Niin oli tapahtunut jälleen syksyllä vuonna 1888.

9. marraskuuta iltapäivällä Kellyn vuokranantaja Thomas Bowyer koputti Kellyn oveen. Hän oli velkomassa rästiin jäänyttä vuokraa, puntaa ja šillinkiä. Kelly ei kuitenkaan vastannut.

Bowyer kurkisti sisään ikkunasta, ja puolipimeässä huoneessa hän näki Kellyn makaavan vuoteella veren peitossa.

Paikalle kutsutut poliisit, lääkäri ja tutkijat olivat uransa aikana nähneet kaikenlaista, mutta mikään ei valmistellut heitä siihen, mikä heitä nyt odotti. Mary Kelly oli murhattu mitä raa’immalla tavalla: häneltä oli muun muassa leikattu irti raajoja niin, että häntä hädin tuskin tunnisti ihmiseksi.

Kellyn kaula oli viilletty auki korvasta korvaan, hänen vatsansa oli leikattu auki, käytännössä kaikki hänen sisäelimensä ja suolensa oli poistettu, ja hänen rintansa oli irrotettu ja asetettu hänen maksansa viereen sängynlaidalle. 


Kellyn korvat ja nenä oli leikattu irti, hänen kasvonsa oli murskattu ja silvottu muodottomiksi ja hänen ruumiistaan irrotettuja suuria lihankimpaleita lojui sängyllä ja pöydällä.

”Hänet oli leikelty palasiksi kuin teuraseläin”, eräs poliiseista kuvaili. 

Murhaaja katosi jäljettömiin

Joukko Englannin kokeneimpia oikeuslääkäreitä teki Kellylle ruumiinavauksen, minkä jälkeen he kokosivat ruumiin ja kursivat sen kokoon niin, että se oli jälleen tunnistettavissa ja voitiin haudata. Asiantuntijoiden loppulausunto ruumiin tarkastuksen jälkeen oli, että kyseessä oli ”tuntemattoman tekijän tekemä harkittu murha”.

Yhdelläkään lääkärillä, poliisilla tai lehdellä ollut ei epäilystäkään siitä, että ”tuntematon tekijä” oli Viiltäjä-Jackiksi kutsuttu murhaaja.

Poliisin mukaan samalla tekijällä oli nyt kontollaan viisi murhaa, ehkä jopa useampi. Mary Kellyn murha jäi kuitenkin hänen viimeisekseen.

Poliisi etsi murhaajaa vuosikausia, mutta mikään sen tutkintalinja ei johtanut läpimurtoon.

Aikana, jolloin poliisin tutkinta-menetelmät olivat hyvin rajalliset nykyiseen verrattuna eikä dna-testejä ja sormenjälkitunnistusta vielä tunnettu, rikollinen yritettiin selvittää kuulustelemalla ja varjostamalla epäiltyjä ja yrittämällä löytää johtolankoja esimerkiksi murhatavoista. 


Vuosien mittaan yli kahtatuhatta ihmistä kuultiin ja vajaat sata pidätettiin epäiltynä, kunnes tutkinta lopetettiin vuonna 1892.

Viisi naista murhannut Viiltäjä-Jack katosi jälkiä jättämättä. Nyt, 125 vuotta sen jälkeen kun hän piti Lontoota kauhun vallassa, hän edelleen kiehtoo niin tutkijoita kuin suurta yleisöäkin.

Ehkä sinua kiinnostaa...