Marcel Petiot perusti Pariisissa sijaitsevaan taloon ihmisteurastamon, jossa hän murhasi uhrinsa ja hävitti näiden ruumiit.

© Polfoto/AP & Polfoto/Granger

Tohtori Kuolema: Sarjamurhaaja hyödynsi sodan sekasortoa

Tohtori Petiotin vastaanotolta Pariisista ei poistuttu elossa: hänen talonsa kellarista paljastui useita ihmisruumiita ja uunista löytyi hiiltynyt ihmisen käsi.

perjantai 17. marraskuuta 2017 teksti Jannik Petersen

Pariisissa osoitteessa Rue Le Sueur 21 sijaitsevan talon savupiipusta oli jo viiden päivän ajan tuprunnut mustaa savua, jonka löyhkä sai vastapäisessä ­talossa asuvan rouva Marcaisin voimaan pahoin. Katku oli kuin sekoitus ­palavaa kumia, toffeeta ja hiiltynyttä pihviä.

Oli 11. maaliskuuta 1944, ja monet Pariisin taloista olivat sodan vuoksi tyh­jillään. Kun rouva Marcaisin aviomies kävi koputtamassa vastapäisen talon etuovea, hän löysi paperilapun, jossa ­luki: 

”Olemme kuukauden matkoilla. Pyy­dämme lähettämään postin osoitteeseen Rue des Lombards 18, Auxerre.”

Marcaisin epäilykset heräsivät, ja hän soitti poliisille. Pian paikalle pyöräilikin kaksi poliisimiestä. Muuan naapuri kertoi, että talon omisti tohtori Marcel ­Petiot, joka asui muutaman kilometrin päässä. Naapurilla oli Petiotin puhelinnumero, ja poliisit soittivat siihen.

”Oletteko käyneet sisällä talossa?” ­Petiot kysyi poliisien kerrottua hänelle piipusta tulvivasta savusta. ”Älkää tehkö mitään. Olen siellä varttitunnissa.”

Poliisit odottivat talon edessä puoli tuntia, kunnes he lopulta kutsuivat palokunnan. Palomiehet mursivat etu­oven ja menivät sisään. 

Talon kellarissa heitä kohtasi karmiva näky: uunissa paloi ­tuli, ja kun palomiehet avasivat uunin luukun, tulipesästä vierähti ulos hiiltynyt ­ihmiskäsi. 

Kellarin portaiden juurelta palomiesten taskulamppujen valokeila paljasti kaksi lähes kokonaista luurankoa ja niiden vierestä ­kasan ihmisluita ja lihankappaleita.

Jonkin ajan kuluttua talon edustalle kerääntyneen väkijoukon läpi tunkeutui kalpea ja hikoileva mies, joka puhutteli toista talon edessä seisovista poliiseista: 

Haluatko lukea lisää tarinoita toisesta maailmansodasta?

​Tilaa HISTORIA kotiin

Katso paras tarjous täältä

”Oletteko te kunnon ranskalainen?”

”Mikä kysymys tuo nyt on?” poliisi vastasi loukkaantuneena.

”Kuunnelkaa tarkasti. Ruumiit kuuluvat saksalaisille ja maanpettureille”, mies selitti ja kertoi olevansa talon omis­tajan veli. ”Onko rikospoliisi hälytetty paikalle?” hän kysyi, ja poliisi nyökkäsi.

”Se on virhe, sillä se vaarantaa minun ja monien ystävieni hengen”, mies totesi ja sanoi, että hänen piti kiiruhtaa ­kotiinsa tuhoamaan 300 arkistokorttia, joihin oli kirjattu Ranskan vastarintaliikkeen jäsenten henkilötietoja. Vastoin kaikkia ohjesääntöjä poliisi päästi miehen lähtemään.

Poliisin poikkeukselliselle käytökselle oli luonnollinen selitys. 

Saksalaiset olivat miehittäneet Pariisia kesäkuusta 1940 lähtien, ja vaikka ranskalaiset poliisit olivat saa­neet käskyn tehdä yhteistyötä miehittä­jien kanssa, monet heistä auttoivat silti vastarintaliikettä. 

Siksi myös isänmaallinen pariisilaispoliisi päästi tuntemattoman miehen menemään tietämättä, että tämä oli sydämetön sarjamurhaaja Marcel Petiot.  

Poliisit löysivät Petiotin talosta säkeittäin sammuttamatonta kalkkia, jolla Petiot kuivatti uhriensa ruumiit. 

© Polfoto/Roger Viollet

Uusia kauhuja tuli päivänvaloon

Iltakymmeneltä Pariisin rikospoliisin päällikkö ylikomisario Georges Massu saapui rikospaikalle ja kävi vilkaisemassa kellarista löytyneitä luita ja hajoamistilassa olevia ruumiita. 

Hän tutki taloa ja löysi entisestä tallista luukun, joka johti 3–4 metriä syvään kaivoon. 

Massu laskeutui tutkimaan löyhkäävää kaivoa, jonka pohjaa peitti kasa sammuttamattomalla kalkilla peitettyjä ruumiita.

Useimmissa talon huoneissa ei selvästikään ollut asuttu pitkiin aikoihin, sillä niissä olevia huonekaluja, maalauksia, kattokruunuja ja muita esineitä peitti paksu pölykerros. ­

Ainoa poikkeus oli ­talon takaosassa sijaitseva siisti lääkärin vastaanottohuone, jossa oli kirjoituspöytä, lääketieteellisiä instrumentteja sekä kaksi nojatuolia. 

Vastaanottohuoneessa oli myös ovi, joka johti hämärään käytävään. Käytävän toisessa päässä oli kolmikulmainen ääni­eristetty huone. 

Sen oven sisäpuolella ei ollut lainkaan ovenripaa, ja sen kattoon oli kiinnitetty kahdeksan tukevaa lihakoukkua. Lisäksi yhdessä seinässä oli tirkistysaukko.

Ylikomisario Massu lähti kauhujen talosta kello 1.30 aikoen seuraavaksi suunnata tohtori Petiotin asunnolle. 

Sitä ennen hänelle kuitenkin tuotiin sähke saksalaisilta viranomaisilta, jotka olivat saaneet ­vihiä Rue Le Sueurin löydöstä ja antoivat Massulle selkeän määräyksen: 

”Pidättäkää Petiot. Hän on vaarallinen mielipuoli.”

Määräys sai Massun epäilykset heräämään. Jos Gesta­po halusi saada Petiotin käsiinsä, ­tämä saattoi todella olla vastarintaliikkeen jäsen. 

Massu teki kohtalokkaan päätöksen lykätä vielä Petiotin pidätystä.  

Lääkäri katseli uhriensa kuolevan

Petiotin talossa olleen äänieristetyn huoneen tapetin alta paljastui ovisilmä. Poliisit päättelivät, että Petiot oli sen kautta seurannut uhriensa kuolinkamppailua.

Murhaaja pääsi pakenemaan

Kun poliisit menivät Petiotin asunnolle kello 9.30 seuraavana aamuna, Petiot, hänen vaimonsa Georgette ja parin 16-vuotias poika olivat poissa. 

Rikostutkinnassa selvisi pian, että ­taloon kätketyt ruumiit eivät suinkaan olleet saksalaisia sotilaita, vaan suurin osa niistä osoittautui naisiksi. 

Tarkemmissa tutkimuksissa poliisit löysivät ­talosta muun muassa 22 hammasharjaa, mustan satiinihameen, 7 paria silmä­laseja sekä useita hajuvesipulloja.

Massu alkoi luoda mielessään kuvaa tapahtumista: Petiot oli ehkä huumannut potilaansa, pyytänyt näitä poistumaan talosta takaoven kautta ja teljennyt nämä käytävän päässä olevaan kolmikulmaiseen huoneeseen, jossa nämä olivat kuolleet. 

Sen jälkeen hän oli paloitellut ruumiit kellarin suuressa pesualtaassa ja peittänyt ne sammuttamattomalla kalkilla, joka kuivatti lihan ja helpotti ruumiiden polttamista kellarin kaakeliuunissa.

Tieto Petiotin rikoksista levisi nopeasti lehdistöön niin Ranskassa kuin muuallakin. 

Kohu käänsi huomion pois Ranskan miehityksestä, ja saksalaiset pitivät huolen siitä, että Ranskan lehdet kirjoittivat laajasti tohtori Petiotin hirmuteoista. Lehdistö alkoi pian käyttää ­Petiotista erilaisia lisänimiä, kuten ”Tohtori Kuolo” ja ”Rue Le Sueurin teurastaja”.

Poliisi löysi Petiotin veljen Mauricen ja vaimon Auxerren kaupungista 150 ­kilometrin päästä Pariisista. Heidät pidätettiin, mutta kumpikin kielsi tietävänsä mitään murhista. 

Vähän pidätysten jälkeen Massu sai Gestapolta paksun kansion, jonka tietojen mukaan saksalaiset olivat jo kertaalleen pidättäneet Petiotin vajaata vuotta aiemmin toukokuussa 1943 saatuaan tietää tämän johtavan ­salaista verkostoa, joka auttoi juutalaisia ja saksalaisia rintamakarkureita pakenemaan Ranskasta Etelä-Amerikkaan. ­

Petiot oli tunnustanut syyllisyytensä kuulusteluissa, mutta jostakin syystä hänet oli vapautettu tammikuussa 1944. 

Rikos alkoi selvitä

Muuan Rue Le Sueurin asukas kertoi tutkinnan aikana poliisille nähneensä taannoin miehen lastaavan kuorma-­autoon 47 matkalaukkua talon numero 21 edessä. 

Nainen muisti myös, että auton kyljessä oli lukenut yrityksen ­nimi ”Daumesnil”. 

Poliisit ottivat yhteyttä yritykseen, josta vahvistettiin, ­että he olivat todellakin noutaneet kyseisestä osoitteesta 47 matkalaukkua ja toimittaneet ne Ranskan valtion rautatieyhtiölle jatkokuljetusta varten. Kuitin mukaan lähetyksen vastaanotta­ja oli Auxerressa ­asuva Albert Neuhausen.

30. maaliskuuta 1944 poliisit tutkivat Neuhausenin talon ja löysivät sen ullakolta 47 matkalaukkua. Neuhausen kuitenkin vakuutti vain säilyttäneensä matkalaukkuja tohtori ­Petiotin veljen pyynnöstä.

Matkalaukuissa oli vaatteita, joista oli huolellisesti poistettu kaikki merkit ja laput, mutta valokuvia tai henkilökohtaisia papereita niistä ei löytynyt.

Sitten poliisiin ­otti ­yhteyttä mies nimeltä Jean Gouedo. 

Hän kertoi ostaneensa heinäkuussa 1942 turkisalan yrityksen entiseltä liikekumppaniltaan, juutalai­selta Joa­chim Guschinowilta, ­joka oli tohtori Petiotin potilas. 

Petiot oli luvannut auttaa Guschinowia pakenemaan Ranskasta 25  000 frangia vastaan, ja hän oli antanut Guschinowille seuraavat ohjeet:

”Ottakaa mukaanne niin paljon arvotavaraa kuin pystytte pakkaamaan kahteen matkalaukkuun. Jättäkää pois henkilöpaperit ja valokuvat ja poistakaa mahdolliset nimikoinnit vaatteistanne. Väärennetystä passista ei ole mitään hyötyä, jos matkalaukkujen sisältö paljastaa oikean henkilöllisyytenne.”

Guschinowin vaimo oli jäänyt Pariisiin ja antoi nyt poliisille lisätietoja. Guschinow oli ommellut takkinsa ­vuoriin ­rahaa ja pakannut laukkuihinsa kultaa, ­koruja ja reilusti ­käteistä rahaa. 

2. tammikuuta 1942 Guschinowit olivat hyvästelleet toisensa Rue Pergolésella, joka oli Rue Le Sueurin poikkikatu. ­Petiot oli kertonut Guschinowille, että matkustuslupa Argentiinaan edellytti ­rokotusta trooppisia tauteja vastaan.

Kun rouva Guschinow ei ollut kuullut miehestään mitään kahteen kuukauteen ”paon” jälkeen, hän oli mennyt tapaamaan tohtori Petiotia. 

Tohtori oli näyttänyt rouvalle argentiinalaisen postikortin, joka oli selvästi kirjoitettu tämän aviomiehen käsialalla. 

Postikortissa Guschinow kehotti vaimoaan myymään kaiken ja seuraamaan häntä heti tilaisuuden tullen. Rouva ei kuitenkaan ollut rohjennut noudattaa kehotusta.

Petiot esiintyi oikeudessa ylimielisesti ja ivallisesti ja kulutti aikaansa torkkumalla ja piirtämällä asianajajista pilakuvia.

© Polfoto/Corbis

Poliisi viritti Petiotille ansan

Poliisi haastatteli kadonneiden omaisia, joiden kertomukset vahvistivat käsitystä ­Marcel Petiotista julmana ryöstömurhaajana. 

Petiot oli palkannut muutamia ­apureita, joiden ­tehtävä oli suositella häntä varakkaille, pakoa suunnitteleville juutalai­sille. 

Hän veloitti ”pakoavustaan” 25  000–50  000 frangia ja pakotti sitten ­uhrinsa kirjoittamaan ­läheisilleen postikortteja, joissa nämä kertoivat päässeensä Etelä-Amerikkaan. 

Kort­tien avulla ­Petiot yritti saada myös läheistensä perään kyselevät epäröivät omaiset turvautumaan hänen apuunsa ”paon” järjestämisessä.

Kun liittoutuneiden joukot vapauttivat Pariisin syksyllä 1944, poliisi päätti houkutella Petiotin piilostaan. 

Se pyysi Résistance-lehden toimittajaa kirjoittamaan artikkelin, jossa tämä väitti Petiotia saksalaisten laskuun toimivaksi petturiksi. 

Pari päivää myöhemmin lehden toimitukseen tuli käsin kirjoitettu kirje, jossa Petiot väitti edelleen olevansa vastarintaliikkeen jäsen. Postimerkki paljasti Petiotin oleskelevan yhä Pariisissa.

Poliisi lähetti kirjeen kopioita vastarintaliikkeelle FFI:lle siinä toivossa, että joku sen jäsen tunnistaisi käsialan. 

Näin kävikin, ja 31. lokakuuta 1944 pariisilaisella metroasemalla pidätettiin FFI:n ­hihanauhaa käyttävä sotilaspukuinen mies, jonka taskusta löytyi pistooli, useita henkilökortteja, juutalaismiehelle osoitettu säännöstelykortti sekä FFI:n määräys matkustaa Saigoniin. 

Kahdeksan kuukautta piileksinyt Petiot saatiin kiinni vain muutamaa päivää ennen kuin hän oli aikonut paeta Ranskasta.

Lue lisää

David King: Death in the City of Light, Crown Publishing Group, 2011. Thomas Maeder: The Unspeakable Crimes of Dr. Petiot, Ivan R. Dee, Publisher, Rowman & Littlefield Publishing Group, 1980.

crimemagazine.com/dr-petiot-will-see-you-now

Ehkä sinua kiinnostaa...