Fritz Haarmann sai monia karmeita lisänimiä, kuten Hannoverin vampyyri, ihmissusi tai teurastaja.

© Ullstein Bild

Sarjamurhaaja puri uhrinsa kuoliaaksi ja myi lihan torilla: Hannoverin vampyyri

1920-luvulla Hannoverissa alkoi kadota nuoria miehiä, ja lapset löysivät Leinejoesta ihmisen pääkalloja. Sotien välinen aika oli muutenkin ankeaa, mutta kukaan ei kyennyt kuvittelemaan niitä kauheuksia, joita tapahtui pienessä ullakkohuoneistossa Hannoverissa.

torstai 9. marraskuuta 2017 teksti Jannik Petersen

Seitsemäntoistavuotias Adolf Hannappel odotti junaa Hannoverin rautatieaseman kylmässä odotussalissa. Hän oli sairas, nälkäinen ja viluissaan. 

Edessä oli pitkä ja ankea marraskuinen yö odotussalin kovalla penkillä, mutta Hannappel oli silti hyvällä tuulella, sillä hän piti itseään onnekkaana. 

Vuonna 1923 työttömyys oli Saksassa huippulukemissa, huima inflaatio teki rahasta käytännössä arvotonta ja moni joutui menemään nukkumaan nälkäisenä. Hannappel oli kuitenkin saanut oppipojan paikan, ja huomenna hän matkustaisi junalla uuden mestarinsa palvelukseen. Tiedossa oli säännölliset ateriat ja pehmeä sänky.

Hannappel oli kiinnittänyt kahden odotussalin viimeisessä tuolirivissä istuneen miehen huomion. He kävelivät hänen luokseen ja alkoivat jutustella. 

Toinen miehistä oli vasta parikymppinen komea mies nimeltään Hans Grans. 

Toinen oli huoliteltu ja tukeva noin 40-vuotias mies, jonka nimi oli Friedrich ”Fritz” Haarmann. Kolmikko tuli hyvin juttuun, ja he lähtivät pian rautatieasemalta yhdessä.

Se oli viimeinen kerta, kun Adolf Hannappel nähtiin hengissä. Hän oli onnettomuudekseen tavannut miehen, joka tultaisiin pian tuntemaan yhtenä Saksan historian kauhistuttavimmista sarjamurhaajista.

Viranomaiset saivat rikoksista vihiä ensimmäisen kerran, kun hannoverilaisesta Leinejoesta löytyi ihmisten luita vuonna 1924. 

Lehtien kirjoitukset kaupunkia piinaavasta verenjanoisesta vampyyristä säikäyttivät ihmiset jäämään sisälle. 

Pian kävi ilmi, että poliisin joesta löytämät viitisensataa luuta olivat vasta alkua. Lisää kauheuksia oli vielä odotettavissa.

Etkö vielä ole tilaaja? Näin saat lehden

  • Osta lehtipisteestä 9,95 eurolla.
  • Tilaa lehti. Esimerkiksi 3 numeroa hintaan 4,90 euroa.

Hannover oli taivas pikkurikollisille

Ennen niin loistelias suurkaupunki Hannover oli vajonnut ensimmäistä maailmansotaa seuranneina vuosina köyhyyteen. 

Vain kaksitoista rikospoliisia valvoi kaupunkia, jossa oli 400 000 asukasta, 4 000 prostituoitua ja yli 300 itseään myyvää poikaa. Rikolliset elivät kissanpäiviä.

Fritz Haarmann näytti päälle päin luotettavalta keski-ikäiseltä herralta, jolla oli säännölliset tulot ja joka söi hyvin – siitä kieli ainakin pullea vatsa. Ulkokuori kuitenkin petti. 

Haarmann oli jo vuosikausia elättänyt itsensä pikkurikollisena. Hän muun muassa varasti vuodevaatteita pyykkinaruilta eri puolilta kaupunkia ja myi sitten saaliinsa toreilla.

Jonkin aikaa Haarmann myös ryösteli asuntoja ovelan huijauksen avulla. Ensin hän hankki matkalaukullisen desinfiointiaineita. 

Sitten hän tutki sanomalehden kuolinilmoituksia ja otti yhteyttä sureviin leskiin. Hän pääsi sisään kertomalla, että kaupungin terveysviranomaiset olivat lähettäneet hänet desinfioimaan vainajan asunnon. 

Sitten hän ajoi muut pois asunnosta sillä verukkeella, että desinfiointiaineet olivat niin myrkyllisiä, ettei kukaan saanut olla paikalla hänen työskennellessään. 

Jäätyään yksin asuntoon hän tunki matkalaukkunsa salalokeroon niin paljon arvoesineitä kuin sinne vain suinkin mahtui ja poistui. Roiston löytäminen jälkikäteen ihmisiä kuhisevasta suurkaupungista oli mahdotonta.

Haarmann ansaitsi rahaa myös myymällä käytettyjä vaatteita. Hän myi aina pienen erän vaatteita kerralla naapureille, tuttaville ja torien asiakkaille. 

Mukana ei ollut koskaan naisten vaatekappaleita, vaan hän myi ainoastaan miesten ja poikien vaatteita. 

Siisti miesten puku, lämmin talvitakki tai ehjät housut siedettävään hintaan oli tarjous, josta harva kieltäytyi keskellä Saksan vaikeaa taloudellista alamäkeä. 

Tuskin kukaan kysyi, mistä Haarmann oli saanut myymänsä vaatteet.

Haarmann kuristi ja paloitteli uhrinsa tässä ullakkohuoneistossa.

© Bundesarchiv

Murhaaja esiintyi poliisina

Vain yksi ihminen tiesi totuuden Haarmannin julmista toimista: Hans Grans, joka yhdessä Haarmannin kanssa jututti nuorta Adolf Hannappelia Hannoverin rautatieasemalla. 

Hans Grans oli hiukan yli parikymppinen komea nuorukainen, joka oli karannut kotoaan vuonna 1919. 

Miehet olivat tavanneet toisensa Hannoverin kapeiden kujien ilotalokortteleissa, jossa Grans monien muiden nuorten miesten tapaan myi itseään hengenpitimikseen, ja pian Grans muutti Haarmannin luo. 

Haarmann ihastui Gransin komeaan ulkomuotoon, ja jostakin syystä nuorukainen sai herätettyä joitakin rakastavia ja huolehtivia tuntemuksia muuten täysin häikäilemättömässä rikollisessa ja murhamiehessä.

Vain Grans tiesi, että Haarmannin myymät vaatteet olivat peräisin nuorilta miehiltä, jotka olivat päättäneet päivänsä Haarmannin sängyssä. 

Pienessä asunnossa osoitteessa Rote Reihe 2 oli kiivas tappotahti; siellä kuoli 16 kuukauden aikana helmikuusta 1923 kesäkuuhun 1924 ainakin 24 iältään 10–20-vuotiasta poikaa ja miestä.

Tapahtumat kulkivat aina lähes samaa rataa. Haarmannin oli helppo hankkia uhreja, sillä hänellä oli käytössään väärennetyt rikospoliisin henkilöllisyyspaperit. 

Hän oli tosin oikeastikin poliisin palveluksessa ja hänelle maksettiin säännöllisesti muiden rikollisten antamisesta ilmi Hannoverin ylityöllistetyille rikospoliiseille.

Haarmannin kannalta tärkeintä kuitenkin se, että rautatieaseman henkilökunta luuli häntä poliisiksi. Niinpä Haarmann ja Grans saivat liikkua vapaasti rautatieaseman suuressa odotussalissa.

Kaksikko asettui aina odotussalin perälle, josta he tarkkailivat salia. He valikoivat uhreikseen yksin matkustavia teinipoikia. 

Kun uhri oli valittu, komea ja hurmaava Grans meni yleensä ensin juttelemaan pojalle. Pian Haarmann saapui paikalle esiintyen poliisina ja pyysi molempia näyttämään henkilöpaperit. 

Hetken kovisteltuaan hän kuitenkin alkoi jutustella ystävälliseen sävyyn, ja siinä vaiheessa pojat oli yleensä helppo houkutella mukaan; kunnon ateria ja lupaus pehmeästä patjasta yöksi olivat liian houkutteleva tarjous. 

Osa pojista oli työttömiä, ja heille ystävällinen ”rikospoliisi Haarmann” lupasi hankkia töitä.

Grans, Haarmann ja uhri lähtivät sitten yleensä kaupungille, missä he söivät ja joivat Haarmannin laskuun. 

Grans poistui seurueesta myöhemmin illalla, ja Haarmann vei pojan karuun ullakkoasuntoonsa Rote Reihe 2:een. 

Nuoret miehet kokivat karmean kohtalon

Asunnossa Haarmann alkoi suudella ja hyväillä poikaa, mutta kiihottuessaan seksuaalisesti Haarmann menetti täysin itsekontrollinsa.

”Tarkoitukseni ei ollut tappaa poikia”, Haarmann selitti myöhemmin kuulusteluissa.

”Jotkut pojat kävivät luonani toistuvasti. Yritin suojella heitä itseltäni, sillä tiesin mitä tapahtuisi, jos himoni saisivat minusta yliotteen. 

Itkin ja anelin: ’Älä villitse minua liikaa!’ Kun niin kuitenkin kävi, purin tiukasti kiinni pojan kurkkuun. Purin aataminomenan läpi ja kuristin poikaa samalla käsilläni.”

Haarmann sai seksuaalisen tyydytyksensä samalla, kun poika tukehtui. Haarmann inhosi ihokarvoitusta, minkä vuoksi hän piti erityisesti hyvin nuorista pojista. 

Tärkeä seikka oli kuitenkin sekin, ettei pojan aataminomena ollut vielä kehittynyt kunnolla. Nuoren pojan pehmeä aataminomena oli paljon helpompi murskata puremalla.

Kun Haarmannin seksuaalinen hurmostila lopulta päättyi, oli murhaajan kannalta yön ikävimmän työn aika: ruumiista ja kaikista todisteista piti päästä eroon ennen kuin naapurit huomaisivat, että jotain omituista oli tekeillä, ja kutsuisivat paikalle poliisin.

”Ruumiin katsominen sai minut kyyneliin. Keitin itselleni kupillisen mustaa kahvia, panin kuolleen pojan lattialle ja peitin hänen kasvonsa kankaalla, sillä en kestänyt hänen katsettaan”, Haarmann kertoi myöhemmin.

”Edessä oleva työ hirvitti minua joka kerta. Himoni kuitenkin aina voitti syvän inhoni ruumiin paloittelua kohtaan.”

Ensin Haarmann poisti uhrin sisälmykset ja heitti ne suureen sankoon. Sitten hän leikkasi jalat irti ja irrotti lihan luista. 

Uhrin sisälmykset hän vei koko kiinteistön yhteiseen käymälään, sillä hänen pienessä huoneessaan ei ollut omaa käymälää, kuten ei useimmissa muissakaan asunnoissa. 

Kun monen asunnon käytössä oli vain yksi käymälä, sinne ei aina päässyt heti hädän tullen. Niinpä asukkaat tekivät usein tarpeensa laskisankoon omassa huoneistossaan ja huuhtelivat jätökset. 

Siksi Haarmannin toimet eivät kauheasti herättäneet huomiota; tosin naapurit joskus ihmettelivät hänen jatkuvaa ravaamistaan käymälässä, sillä hänen muistettiin käyneen joskus pihan perällä sankonsa kanssa neljäkin kertaa tunnin aikana.  

Siivoojan epäilykset heräsivät

Haarmann pilkkoi ruumiista leikkaamansa lihat pieniksi kuutioiksi tai teki niistä jauhelihaa. Liha kelpasi maksuksi esimerkiksi vuokraisännälle, pyykinpesijälle sekä ystäville ja tuttaville, joille hän oli palveluksen velkaa. 

Kyselijöille Haarman selitti saaneensa lihat Hannoverin esikaupungissa työskentelevältä teurastajaystävältään. 

Tämä myi lihaa todella halvalla, sillä se maksoi vain puolet siitä hevosenlihasta, johon monet joutuivat tyytymään.

Haarmann irrotti asunnossa pääkallosta hiukset ja kasvot ennen kuin heitti kallon Leinejokeen, joka kulki aivan hänen huoneensa vierestä. Luutkin hän paiskasi jokeen.

Ruumiin paloitteleminen asunnossa ja kaikkien jälkien siivoaminen ei ollut mikään helppo tehtävä. Haarmannilla oli paljon tuttuja, ja asunnossa kävi paljon vieraita pitkin viikkoa. 

Myös Grans asui siellä, ellei ollut istumassa tuomiota jostain pikkurikoksesta. Kaksi Gransin ystävää, ilotytöt Pyöreä-Elli ja Pitkä-Dörchen, olivat usein kylässä. 

Dörchen sai hiukan taskurahaa Haarmannin huoneen siivoamisesta, ja eräänä aamuna hänen tullessa siistimään asuntoa jotakin oli ilmiselvästi meneillään.

”Sängyllä makasi puolipukeissa viehättävä nuori berliiniläinen pianonsoittaja, jonka kanssa olimme olleet edellisenä iltana kaupungilla. Hänen kasvonsa olivat aivan vitivalkoiset. 

Pelästyin suunniltani ja kysyin, mitä miehelle oli oikein tapahtunut”, Dörchen kertoi myöhemmin ollessaan ystävänsä kanssa Hannoverin poliisiasemalla.

Haarmann selitti, että nuorukainen oli uupunut ja tarvitsi vain vähän unta. Hän pyysi Dörcheniä tulemaan uudelleen iltapäivällä, mutta tämän saapuessa myöhemmin Haarmann ei ollut kuitenkaan päästänyt häntä sisään.

”Minulla on nyt tekemistä, tule käymään myöhemmin”, Haarmann oli huutanut lukitun oven takaa.

”Kaikki ikkunat olivat selällään, kun palasin illalla takaisin. Haarmann oli selvästi puunannut ja kuurannut joka paikan. Hän hikoili ja näytti olevan poissa tolaltaan. Hän kysyi minulta: ’Dörchen, haiseeko täällä sinusta kamalalta?’ Nuoren berliiniläisen vaatteet olivat sängyllä, ja minä huudahdin: ’Mitä hänelle on tapahtunut?’”

Haarmann kertoi berliiniläisen jatkaneen matkaansa Hampuriin. Nuori mies oli halunnut uudet vaatteet matkalleen, joten Haarmann oli tehnyt vaihtokaupat. Hän kertoi joutuneensa maksamaan jopa hiukan välirahaa.

”Sitten Grans ja Elli saapuivat paikalle, ja Haarmann ja Grans yrittivät rauhoitella meitä”, Dörchen kertoi.

”Otin Ellin mukaani kaksi päivää myöhemmin, kun minun piti siivota Haarmannin luona. Tutkimme asunnon joka kolkan. Löysimme laatikosta berliiniläisen miehen lompakon, ja portaan alta pilkotti verinen esiliina ja suuri kulho, jossa oli lihanpaloja. Otimme Ellin kanssa mukaamme kaksi suurta lihanpalaa, joissa oli hiuksia, ja toimme ne tänne, rikoskomisario Müller.”

Rikoskomisario kuunteli kertomusta epäuskoisena ja vei sitten naiset ja lihanpalaset oikeuslääkärin juttusille. Lääkäri ei kuitenkaan suostunut tutkimaan lihaa mikroskoopillaan. Hän sanoi naureskellen:

”Sokeakin näkee, että se on sianlihaa.”

Rikoskomisario Müller määräsi silti kotietsinnän Haarmannin asuntoon. Huoneesta ei löytynyt kuitenkaan mitään epäilyttävää, sillä kaikki jäljet berliiniläisestä oli siivottu huolellisesti. Haarmann pääsi pinteestä taas kerran.  

Saksalainen lastenlaulu

Odota vain hetki pieni

niin Haarmann tulee luoksesi

heilauttaa pientä kirvestään

ja pilkkoo paistin mehevän

silmistä tekee hilloa

ja pakaroista silavaa

suolista maistuvaa makkaraa

ja muu on turhaa tavaraa.

Haarmann tunsi poliisin toimintatavat

Haarmann onnistui uskomattoman hyvin välttämään odottamattomat vieraat, kun hänen asuntonsa oli täynnä ruumiinkappaleita tai muita paljastavia jälkiä, kuten veriläiskiä tai uhrien arvoesineitä ja muita tavaroita. 

Hän osasi paloitella ruumiin nopeasti ja hankkiutui uhrien tavaroista eroon joko lahjoittamalla niitä tuttavilleen tai myymällä ne torilla. 

Haarmannin vuokranantajat, herra ja rouva Engels, saivat häneltä usein lahjoja, ja toisinaan hän tarjosi heille vaatteita ostettavaksi edulliseen hintaan.

Haarmannin tiiviit suhteet Hannoverin poliisiin auttoivat häntä myös säästymään ongelmilta. Joskus hän auttoi poliiseja vangitsemaan kokonaisia rikollisjoukkioita. 

Kattavien alamaailman yhteyksiensä ansiosta hän sai usein kuulla tehdyistä ryöstöistä. Jos ryöstö oli riittävän merkittävä, jotta se saattaisi kiinnostaa poliisia, Haarmann otti roistoihin yhteyttä. 

Hän houkutteli rikolliset asuntoonsa lupaamalla ostaa heiltä varastettua tavaraa sopivaan hintaan. Sitten hän kertoi poliisille, milloin varkaat ja ryöstösaalis olisivat hänen asunnossaan. 

Kun rikolliset olivat saapuneet paikalle, poliisi ryntäsi sisään ja pidätti kaikki. 

Myös Haarmann vietiin muiden roistojen kanssa poliisiasemalle, jottei hän paljastuisi ilmiantajaksi, mutta hänet päästettiin pian pois takaovesta.

Ilmiantajana toimiessaan Haarmann oli tutustunut kaikkiin Hannoverin rikospoliiseihin henkilökohtaisesti, ja ilmeisesti jotkut heistä vinkkasivat hänelle, jos naapuri tai tuttava oli tehnyt hänestä ilmoituksen ja odotettavissa oli kotietsintä.

Haarmann oppi myös, ettei poliisi välttämättä voinut tehdä kotietsintää pelkästään sillä perusteella, että naapuri oli tehnyt ilmoituksen. 

Jos poliisi ilmaantui oven taakse yön myöhäisinä tunteina, Haarmann ei avannut ovea. Hän huusi, ettei kotietsintä ollut säädöksen 106 mukaan sallittu iltakymmenen ja aamukuuden välillä, ellei poliisilla ollut esittää pidätysmääräystä.

”Olkaa hyvä ja tulkaa takaisin kello kuusi”, Haarmann sanoi ja varmisti, että kaikki jäljet hänen viimeisestä uhristaan oli hävitetty. Kun poliisit aamulta palasivat tutkimaan asuntoa, he eivät löytäneet mitään epäilyttävää.

Monet naapurit, ystävät ja tuttavat tiesivät, että Haarmann tunsi vetoa nuoriin miehiin. Niinpä he arvelivat, että Haarmannilla oli miesvieraita, kun hänen ovensa oli lukittu, avaimenreikä peitetty ja ikkunat pimennetty matoilla. 

Homoseksuaalisuus oli Saksassa lailla kielletty, mutta harvat halusivat sekaantua toisten yksityisasioihin. Myös poliisi tiesi Haarmannin homoseksuaalisista taipumuksista. 

Hänet oli saatu useaan otteeseen kiinni housut kintuissa, ja hän oli jopa istunut vankilassa homoseksuaalisista suhteista. 

Poliisi kuitenkin oletti, että Haarmannin rikokset rajoittuvat seksuaalisiin taipumuksiin ja pienimuotoiseen mustan pörssin kauppaan sekä näpistelyyn. 

Kukaan Hannoverin poliisissa ei uskonut Haarmannin kykenevän murhaamiseen ja uhrien ruumiiden silpomiseen, eikä tärkeää ilmiantajaa haluttu panna telkien taakse pelkistä pikkurikoksista.

Lapset löysivät joesta pääkalloja

Murha toisensa jälkeen jäi huomaamatta, ja Haarmann alkoi tuntea pian itsensä haavoittumattomaksi. 

Hän eleli mukavaa kaksoiselämää nuoren Hans Gransin kanssa,
jota hän rakasti yli kaiken.

Kaksikko kävi usein kaupungilla juomassa ja syömässä Haarmannin laskuun. Sitten he palasivat Haarmannin asuntoon ja rakastelivat läpi yön. 

Grans tiesi kuitenkin tarpeeksi pitääkseen Haarmannin ranteista tiukasti kiinni koko aktin ajan, jottei tämä päässyt kiihotuttuaan käymään käsiksi hänen kurkkuunsa.

Sarjamurhaajan teot alkoivat kuitenkin paljastua, kun lapset tekivät leikkiessään kauhistuttavan löydön Leinejoesta lähellä Haarmannin asuntoa 15. toukokuuta 1924. 

Lapset kompastuivat matalassa joessa pääkalloon, ja pian Hannoverissa alkoi levitä huhuja vanhankaupungin okkulttisista menoista. 

Tarinat kertoivat myös verenhimoisen vampyyrin yöllisistä saalistusretkistä, ja juorut saivat uutta pontta, kun joesta löytyi kolmen päivän kuluttua uusi pääkallo ja vielä kaksi muuta paljasta kalloa 13. kesäkuuta. 

Oikeuslääkäri vahvisti perusteellisten tutkimusten jälkeen, että kaikki neljä kalloa olivat nuorten miesten. 

Poliisi keskitti siksi tutkimuksensa Hannoverin homoseksuaalien piireihin. Kadonneiden ihmisten perheenjäseniä kutsuttiin poliisiasemalle, jotta pääkallojen tunnistaminen edistyisi. 

Työ osoittautui jättimäiseksi, sillä pelkästään vuonna 1923 oli kadonnut jäljettömiin 600 ihmistä. 

Jotkut olivat paenneet epätoivoisina velkojaan keskellä yötä, toiset olivat lähteneet ulkomaille tai joutuneet jonkin rikoksen uhriksi ankarina aikoina, joina saksalainen yhteiskunta oli luhistumassa.

Verijälkiä sängyssä

Poliisi ei voinut enää ummistaa silmiään avuliaimman ilmiantajansa tekosilta. 

Haarmannilla oli tunnetusti homoseksuaalisia taipumuksia, hänellä oli loputtoman pitkä rikosrekisteri ja häntä oli epäilty jo vuonna 1918 kahteen otteeseen teinipojan selvittämättömästä katoamisesta. 

Kaksi poliisia määrättiin seuraamaan Haarmannia siinä toivossa, että hänet saataisiin kiinni itse teosta. Epäilty tunsi kaikki Hannoverin poliisit, joten varjostajiksi kutsuttiin poliiseja Berliinistä.

Haarmann pidätettiin yllättäen muutamaa päivää myöhemmin. 

Pidätystä ei kuitenkaan tehty siksi, että Haarmann olisi saatu verekseltään kiinni uudesta murhayrityksestä, vaan hänet otettiin kiinni poliisiasemalla, jonne hän oli tullut tekemään ilmoituksen väärennetyillä papereilla matkustavasta teinipojasta. 

Poika väitti kuitenkin, että hän oli viettänyt useita öitä Haarmannin kanssa ja että tämä oli pakottanut hänet ”luonnottomaan haureuteen” ja pitänyt lopuksi veistä hänen kurkullaan. 

Poliisiaseman päivystysvuorossa ollut esimies tiesi, että Haarmann oli jo määrätty poliisin seurantaan, joten hän puuttui asiaan ja pidätti Haarmannin.

Hannoverin poliisi tutki heti Haarmannin asunnon perusteellisesti. He löysivät huoneen sängystä ja Haarmannin veitsistä useita verijälkiä, ja lisäksi löytyi monenlaisia vaatteita, jotka olivat selvästi peräisin erikokoisilta miehiltä. 

Poliisi löysi asunnosta myös käsikäyttöisen lihamyllyn. Tarkemmissa tutkimuksissa selvisi pian, että asunnosta löytyneissä verijäljissä oli kaikkia neljää veriryhmää, mistä pääteltiin, että ullakkoasunnossa oli saanut surmansa ainakin neljä ihmistä.

Kun rikoskomisario Lange ryhtyi kuulustelemaan Haarmannia, tämä kielsi jyrkästi tappaneensa ketään asunnossaan. 

Sen hän myönsi, että hän oli harrastanut seksiä monen eri miehen kanssa.

Tiedotusvälineet ja kansalaiset kiinnostuivat kauheista uutisista, ja Haarmann poseerasi mielellään lehdistön valokuvaajille.

© Corbis/Polfoto

Todistajia etsittiin elokuvan avulla

Lange oli vakuuttunut siitä, että Leinejoesta löytyneet pääkallot liittyivät Haarmanniin. Hän teetti tutkimuksia varten lyhytelokuvan, jota näytettiin Hannoverin elokuvateattereissa. 

Katsojille näytettiin pidätyskuvia Haarmannista ilman hattua ja hattu päässään. Kaikkia Haarmannilta vaatteita ostaneita tai saaneita käskettiin tuomaan vaatekappaleet poliisille, sillä vaatteet voisivat auttaa poliisia tunnistamaan uhreja. 

Poliisi saikin pian satoja vaatekappaleita. Suuri asunnottomien parakki, jossa majaili tavallisesti jopa 300 ihmistä yhtä aikaa, tyhjennettiin, ihmisiltä saadut vaatteet vietiin sinne. Takkeja, paitoja ja housuja tuotiin poliisille sadoittain.

Rikoskomisario yritti murtaa Haarmannin kaikin keinoin. Hän kuulusteli Haarmannia aina myöhään yöllä, kun tämä oli umpiväsynyt. 

Hän antoi Haarmannille ulostuslääkettä ja ripusti joesta löydetyt neljä kalloa selliin, jossa Haarmannia kuulusteltiin. 

Hän sytytti kallojen sisään kynttilät, pani niiden silmien taakse punaista paperia ja totesi sitten Haarmannille, etteivät kuolleiden sielut antaisi tälle rauhaa, ellei tämä tunnustaisi. 

Menetelmät olivat lain rajamailla, sillä Saksan laki kielsi kidutuksen poliisin kuulusteluissa, mutta rikoskomisario Lange oli epätoivoinen. 

Hänellä oli vasta Haarmannin syyllisyyteen viittaavia aihetodisteita, mutta todistajia tai raskauttavia todisteita ei ollut. Pidätetty piti saada tunnustamaan rikokset, jos tälle haluttiin saada ankarin lainmukainen tuomio: kuolemanrangaistus mestaamalla.

Kuulustelut jatkuivat päiväkausia. Yhdeksän uuvuttavan päivän jälkeen tapaus sai sattumalta uuden käänteen. 

Poliisiasemalle saapui rouva Witzel, joka halusi tehdä taas kerran katoamisilmoituksen 18-vuotiaasta pojastaan Robertista. 

Hän oli ilmoittanut poikansa katoamisesta poliisille jo huhtikuussa, ja lehdistön kirjoitettua Haarmannista hänen toinen teinipoikansa oli kertonut, että veljekset tunsivat miehen kaupungin yöelämästä. 

Rouva pelkäsi, että hänen Robertinsa oli yksi Haarmannin uhreista. Rouva Witzelin odottaessa poliisiasemalle saapui Haarmannin vuokranantaja rouva Engels yhdessä poikapuolensa kanssa.

He olivat tulleet tuomaan vaatteita, joita he olivat ostaneet tai saaneet lahjaksi Haarmannilta. Nähdessään heidät rouva Witzel ponkaisi pystyyn ja meni poikapuolen luo; tämän yllä oli Robertin hienoin puku. 

Rouva Engels tunnusti ostaneensa puvun Haarmannilta, ja pian molemmat rouvat kyynelehtivät.

Kun Lange keskiyöllä kuulusteli uupunutta Haarmannia ja kertoi odotushuoneen koskettavista tapahtumista, tämä lopultakin murtui. 

Joesta löytyi satoja ihmisluita

Lange kertoi myöhemmin muistavansa elävästi, kuinka Haarmann tarttui häntä ja kuulustelussa avustanutta Rätziä käsistä ja kysyi hiljaa: ”Jos tunnustan, lupaatteko viedä pääkallot sellistäni?”

”Puristimme molemmat hänen kättään ja lupasimme. Sitten annoimme hänen puhua”, Lange kertoi.

Haarmann tunnusti ensin neljä murhaa ja lisäsi sitten jatkoksi vuonna 1918 tekemänsä Friedel Rothen murhan ja vielä kuudennen ja seitsemännenkin tapauksen. 

Viimeisin murha oli tehty vain kuusi viikkoa ennen kuin poliisi pidätti hänet. Uhrien luettelo paisui paisumistaan. 

Osaa heistä oli etsitty kauan, osaa ei ollenkaan – omaiset olivat uskoneet, että kadonnut oli vain lähtenyt kaupungista. Haarmann ei kuitenkaan osannut tai halunnut täsmentää, kuinka monta murhaa hän oli kaikkiaan tehnyt.

”Määrä voi olla 30 tai sitten 40. En tiedä”, sanoi Haarmann, joka ei pystynyt kuvailemaan poikien ulkonäköä. Kun Lange kysyi kadonneesta pojasta, jonka todistajat olivat nähneet Haarmannin seurassa, tämä totesi tyynesti:

”Lisää hänet luetteloon.”

Haarman kertoi yksityiskohtaisesti, miten oli murhannut ja paloitellut pojat ja heittänyt sitten kallot ja luut jokeen. 

Poliisi tutki Leinejoen perin pohjin ja löysi 285 suurehkoa ihmisluuta, muun muassa 22 oikean jalan reisiluuta. Kaikki luut olivat 10–22-vuotiaiden poikien ja miesten.

Hans Grans pidätettiin heinäkuussa. Poliisi löysi hänen vaatekaapistaan kadonneen 17-vuotiaan Adolf Hannapplen uudenkarheat ratsastushousut, ja Gransia syytettiin avunannosta sekä murhiin yllyttämisestä.

Haarmannissa ei näkynyt merkkejä katumuksesta. Oikeuspsykiatri Ernst Schultze julisti hänet pitkien keskustelujen jälkeen syyntakeiseksi, ja hänet voitiin tuomita. 

Haarmann kertoi Schultzelle, ettei hän surrut itseään myyvien poikien kohtaloa muttei missään nimessä halunnut tulla julistetuksi mielisairaaksi. 

Hän oli viettänyt nuorena yli kahdeksan kuukautta niin sanotussa hermoparantolassa. 

Kokemus oli ollut kovin traumaattinen, ja hän pelkäsi, että oikeus määräisi hänet loppuiäkseen suljettuun laitokseen. 

Kuulusteluissa Haarman sanoi poliiseille moneen otteeseen: ”Mestatkaa minut, mutta älkää panko minua enää koskaan mielisairaalaan.”

Oikeudenkäynti alkoi joulukuussa 1924, ja siitä tuli puheenaihe kaikkialla Weimarin tasavallassa. Yleisö otti teatterikiikarit mukaansa nähdäkseen hirviön kunnolla, ja sanomalehdet julkaisivat aiheesta erikoisnumeroita. Tapauksessa oli kaikkea: seksiä, kuolemaa ja perversioita.

Oikeudenkäynti kesti kymmenen päivää, ja Haarmann tuomittiin 24:stä niistä 27 murhasta, joista poliisilla tiesi. 

Raivoissaan ja epätoivoisena siitä, miten hänen rakastettunsa Hans Grans yritti pelastaa oman nahkansa, Haarmann purskahti kuulustelijoilleen:

”Grans ei vain houkutellut poikia syliini, jotta voisin tappaa heidät. Hän ei pelkästään opastanut heitä, miten minua kiihotetaan. Hän ei ainoastaan hyödyntänyt laskelmoidusti raivoani ja viekotellut minua tappamaan, jotta saisi itselleen uudet housut. Hän murhasi itsekin!”

Haartmann tuomittiin kuolemaan 19. joulukuuta 1924, ja hänet mestattiin giljotiinissa 15. huhtikuuta 1925. Myös Grans sai kuolemantuomion murhiin yllyttämisestä.

Haarmannin viimeinen toive oli, että hänen hautakiveensä kirjoitettaisiin ”Tässä lepää sarjamurhaaja Haarmann”. 

Hän pyysi myös vartijoilta lupaa viettää viimeisen yönsä yhdessä Gransin kanssa. Molemmat pyynnöt evättiin. 

Mestauksen jälkeen Haarmannin pää säilöttiin, jotta tutkijat saivat perehtyä hänen aivojensa rakenteeseen. Päätä säilytetään yhä Göttingenin yliopistossa.

Lue lisää

Christine Pozsár & Michael Farin: Die Haarmann-protokolle, Belleville Verlag, 2009. Theodor Lessing: Haarmann – Die Geschichte eines Werwolfs, Deutscher Taschenbuch Verlag, 1995.

Kuvaus Haarmannista englannin kielellä:
http://murderpedia.org/male.H/h/haarmann.htm

Ehkä sinua kiinnostaa...