”Paimenmurhaajaa” epäiltiin ainakin 25 murhasta eri puolilla Ranskaa.

Paimenmurhaaja Joseph Vacher mässäili kuolemalla

Kieroutunut murhaaja terrorisoi 1800-luvun Ranskan maalaiskyliä. Joseph Vacher tappoi etenkin nuoria paimenia ja katosi välillä jäljettömiin. Virkavalta oli voimaton, kunnes nuori tutkintatuomari keksi yksinkertaisen mutta nokkelan idean.

torstai 30. heinäkuuta 2015 teksti Troels Ussing

Joseph Vacher murhasi nuoren paimenen

Hiki valui pitkin Jean-Marie Robinin kasvoja hänen ajaessaan karjaansa: ”Vauhtia!” Naudat tottelivat haluttomasti ja tallustelivat hitaasti eteenpäin. Elokuun viimeisenä päivänä vuonna 1895 näännyttävä helle piinasi kaikkea elollista. Aurinko paahtoi armottomasti Onglasin mäkiseen maastoon 50 kilometriä Lyonista itään, mutta paimenpoikien oli helteestä huolimatta ajettava karja kylän ulkopuolella oleville laitumille.

Hämmästyksekseen Jean-Marie näki toisen paimenen laumaan kuuluvan naudan köpöttävän alas mäkeä. Ei ollut Jean-Marien ystävän, 16-vuotiaan Victor Portalierin, tapaista hutiloida sillä tavoin. Jean-Marie päätti auttaa ystäväänsä ja alkoi hätistää lehmää takaisin kohti saksanpähkinäpuuta, jonka varjossa Victorilla oli tapana istua.

Muutama metri ennen puuta Jean-Marie oli astua verilammikkoon, ja vähän matkan päässä kuiva ruoho oli tummanpunaisen veren tahrima. Sitten hän näki Victorin verestä märän paidan. Jean-Marie lähti juoksemaan alas mäkeä huutaen apua ja peläten pahinta.

Murha säikäytti sikäläiset

Huuto hälytti lähistöltä paikalle väkeä, jota oli vastassa karmea näky. Katajapensaiden juurella noin 60 metrin päässä saksanpähkinäpuusta makasi Victor Portalier. Hänen ruumiissaan oli useita pistohaavoja, ja hänen kaulansa poikki kulki pitkä haava. Lisäksi hänen vatsansa oli viilletty auki. Hänen housunsa oli vedetty alas, ja hänen peniksensa ja toinen kiveksensä oli leikattu irti ja heitetty muutaman metrin päähän ruumiista.

Näky sai ihmiset suunniltaan, ja heidän oli vaikea käsittää, että nuori poika oli surmattu niin raa’asti heidän kylässään. He kertoivat poliisille, että murhaa edeltävänä päivänä kylään oli saapunut kulkuri. Tämä oli kysellyt paimenpoikaa, johon hän kertoi tutustuneensa poiketessaan edellisen kerran Onglasissa. Paikalliset eivät tienneet miehen nimeä, mutta kertoivat, että tällä oli paksut mustat kulmakarvat ja että hänen oikean silmänsä veresti ja sen yli näytti kulkevan arpi.

Kaikki olivat vakuuttuneita, että juuri kulkuri oli kammottavan murhan tekijä. Kyläläiset eivät tienneet, että heidän kuvailemansa kulkuri ei ollut murhannut ensimmäistä kertaa, vaan hän oli jättänyt jälkeensä paljon verta ja ruumiita Kaakkois-Ranskan läpi kulkiessaan. Eikä hänellä ollut aikomustakaan lopettaa hirmutöitään.

Virkavalta etsi Joseph Vacheria turhaan

25-vuotias Joseph Vacher harppoi iltapäivällä 31. elokuuta 1895 rivakasti rotkon läpi Onglasin lähistöllä. Hän oli jälleen kerran onnistunut murhaamaan ja livahtamaan pakoon kenenkään näkemättä.

Vacher oli kierrellyt yli vuoden kulkurina päästyään Saint-Robertin mielisairaalasta, jossa hän oli kärsinyt tuomion nuoren naisen murhayrityksestä. Saint-Robertsin lääkärit olivat todenneet, että Vacher oli toipunut murha- ja itsemurhayritystä seuranneesta ”hermoromahduksestaan”, mutta tosiasiassa hänen verenhimonsa ei ollut hävinnyt minnekään.

Vain Vacher itse tiesi kaikista tekemistään murhista. Lähes kaikki hänen tappamansa ja runtelemansa ruumiit oli tosin löydetty, mutta Vacher oli ovela. Hän tiesi, että kunhan hän pääsi murhan jälkeen livahtamaan toiseen tuomiopiiriin, hän ei jäisi kiinni, sillä 1890-luvulla yhteistyö eri poliisipiirien välillä oli käytännössä olematonta.

Victor Portalierin murha kuului Bugeyn tuomiopiirin alaisuuteen, mutta sen tutkijat kadottivat pian kaikki jäljet kulkurista, jota Onglasin asukkaat pitivät todennäköisenä murhaajana. Kaksi päivää murhan jälkeen eräs todistaja näki tuuheakulmaisen kulkurin Rhônejoen ylittävällä rautatiesillalla, mutta kun hän kertoi havainnostaan poliisille, kulkuri oli jo hävinnyt. Poliisi päätteli miehen poistuneen heidän toimivaltansa alueelta, ja 22. marraskuuta 1895 Portalierin murhan tutkinta lopetettiin ja raportit suljettiin arkistoon. Murhaaja saattoi jatkaa julmia tekojaan.

Tuore tutkintatuomari jatkoi Joseph Vacherin etsimistä

20. kesäkuuta 1897, eli lähes kaksi vuotta Victor Portalierin murhan jälkeen, Bugeyn alueen pääkaupungin Belleyn tutkintatuomari Émile Fourquet istui Lyonissa kahvilla kollegojensa kanssa. Hänet oli valittu virkaansa vasta hiljattain, ja 35-vuotiaalle lakimiehelle se oli unelmatyö.

Fourquet saattoi siinä ”toteuttaa palavaa intohimoaan” ja paneutua ”rikollisjahtiin”, kuten hän myöhemmin kirjoitti muistelmissaan. Kesken aamukahvin virallinen syyttäjä astui ovesta ja heitti päivän Lyon Républicain -sanomalehden pöydälle.

”Katsokaa, mitä Lyonissa on tapahtunut toissapäivänä”, hän sanoi osoittaen otsikkoa ”Paimenen murha”. Fourquet luki lehdestä, että 13-vuotias paimenpoika Pierre Laurent oli murhattu ”häpeällisesti” kukkuloilla muutaman kilometrin päässä Lyonista.

”Tuo kurja rakki tyydytti arkailematta pedon viettinsä, ratkoi ruumiin ja silpoi sen. Se inhottava elukka kävi nuoren uhrinsa kimppuun ja katosi sen jälkeen jälkiä jättämättä”, artikkelissa luki.

Fourquet ja hänen kollegansa tiesivät, että murha ei kuulunut heille, koska se oli tapahtunut heidän piirinsä ulkopuolella. Yksi heistä pani kuitenkin merkille, että murha muistutti yksityiskohdiltaan Fourquet’n alueella kaksi vuotta aiemmin tehtyä murhaa. ”Edeltäjäsi ei saanut tekijää kiinni, mutta hän epäili erästä kulkuria”, kollega kertoi.

Fourquet’n uteliaisuus heräsi, ja hän pyysi avustajaansa etsimään Portalierin jutun asiakirjat arkistosta. Seuraavan vuorokauden ajan hän perehtyi murhien yksityiskohtiin ja löysi niistä kiistattomia yhtymäkohtia. Molemmissa tapauksissa murhaaja oli hiipinyt uhrin taakse ja viiltänyt tämän kurkun auki ja sitten silponut ruumiin. Ennen kumpaakin murhaa todistajat olivat nähneet kulkurin, joka oli kadonnut murhan jälkeen.

Fourquet’n epäilyt vain vahvistuivat. Vaikka murhien välillä oli lähes kaksi vuotta, tekijä saattoi olla sama. Hän sähkötti esimiehilleen ja pyysi lupaa aukaista vanha Portalierin tapaus. Lupa myönnettiin, ja etsintä saattoi alkaa.

Fourquet laati profiilin Joseph Vacherista

Fourquet kävi järjestelmällisesti toimeen. Hän otti yhteyttä Ranskan kaakkoisosien tuomiopiireihin ja sai niistä kasan raportteja selvittämättömistä murhista. Hän kävi kaikki raportit läpi työpöytänsä ääressä ”yön hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä”, kuten hän muistelmissaan kirjoitti. Kaikkiaan hän löysi kahdeksan murhaa, joissa oli selviä yhtäläisyyksiä.

Fourquet laati murhien yksityiskohdista taulukoita luonteelleen tyypillisellä pikkutarkkuudella. Ensin hän teki kaksi taulukkoa, joista toiseen hän merkitsi kaikkien murhien tekotavat ja toiseen murhista epäiltyjen tuntomerkit. Sitten hän kirjasi erillisiin taulukoihin myös yksityiskohtaiset tiedot murha-aseista, ruumiiden asennoista ja siitä, miten murhaaja oli uhrejaan silponut.

Fourquet etsi käsiinsä Portalierin jutun alkuperäiset todistajat ja noudatti heidät toimistoonsa kuultaviksi. Todistajanlausunnoista hän sai tietoonsa lisää yksityiskohtia muun muassa murhaajan puhetavasta. Moni mainitsi myös epäillystä huokuvan kuvottavan hajun. Viikon päästä tietoja oli kertynyt valtava määrä. Fourquet alleviivasi sinisellä kynällä murhien yhtäläisyydet ja laati niiden perusteella oman profiilinsa murhaajasta.

Lehdet olivat saaneet tällä välin vihiä siitä, että asialla saattoi olla sarjamurhaaja. Lyon Républicain paljasti lukijoilleen, että Pierre Laurentin lisäksi muitakin nuoria paimenia oli ”tapettu, silvottu ja häpäisty”. Lehti kertoi, että murhaaja oli ”terrorisoinut kyläyhteisöjä” ja että paimenet eivät uskaltaneet enää viedä eläimiä asuttujen alueiden ulkopuolelle. Päivälehdet alkoivat kutsua murhaajaa sellaisilla nimillä kuin ”Paimenmurhaaja” ja ”Kaakkois-Ranskan Viiltäjä-Jack” – murhat olivat alkaneet muutama vuosi sen jälkeen kun Viiltäjä-Jackina tunnettu murhaaja oli tappanut ja silponut viisi naista Lontoossa.

Lehdet eivät kertoneet, että tappaja oli myös usein raiskannut uhriensa ruumiit. Fourquet halusi pitää asian salassa, sillä hänestä se järkyttäisi ihmisiä liikaa. Fourquet ei maininnut asiasta mitään edes epäillyn tuntomerkeissä, joita hän ajan käytännöstä poiketen lähetti 250 tuomiopiiriin eri puolille Ranskaa.

”Sähköttäkää minulle heti, jos hänestä on havaintoja”, Fourquet pyysi toivoen, että saisi epäillyn pian kynsiinsä. Ensimmäistä kertaa koko Ranskan rikoshistoriassa alkoi laajamittainen rikollisen etsintä.

Maalaiset ottivat Joseph Vacherin kiinni

Fourquet’n käynnistämästä jahdista täysin tietämätön Joseph Vacher kulki pitkin Kaakkois-Ranskan teitä kesällä 1897. Pierre Laurentin murhan jälkeen hän oli liikkunut kohti etelää mukanaan neljällä frangilla ostamansa pieni, mustavalkoinen koira.

4. elokuuta mies ja koira saapuivat eräälle tilalle Lyonin eteläpuolella sijaitsevalle Ardèchen alueelle. Isäntä heltyi Vacherin anoessa jotain syötävää ja ammensi tämän eteen kulhollisen muhennosta. Vacher lusikoi ensin muhennosta omaan suuhunsa ja asetti sitten loput koiransa eteen. Tämä käänsi kuitenkin kuononsa toiseen suuntaan, ja Vacher karjaisi: ”Jollet syö sitä, tapan sinut!”

Isäntä katsoi lamaantuneena, kun vieras otti repustaan kepin ja hakkasi sillä koiraa päähän, kunnes eläin makasi elottomana lattialla. Vacher hautasi koiran ja lähti sitten tilan isännän suureksi helpotukseksi taas omille teilleen.

Vacher ei ollut kuitenkaan saanut sammutettua murhanhimoaan, ja vain vuorokautta myöhemmin se kävi liian vastustamattomaksi, kun hän näki metsässä risuja ja puuta keräävän keski-ikäisen naisen. Nainen näytti olevan yksin, mutta kulkurin tietämättä myös hänen miehensä oli lähellä puiden lomassa. Vacher hiipi naisen taakse ja alkoi kuristaa tätä, mutta kun hän irrotti otteensa kaivaakseen esiin veitsensä, nainen alkoi huutaa täyttä kurkkua.

Naisen aviomies oli hetkessä paikalla ja kävi aikailematta Vacherin kimppuun. Tämä iski ensin vaeltajansauvallaan miestä silmään ja sen jälkeen saksillaan tämän jalkaan. Mies ei kuitenkaan antanut periksi vaan piti kulkurin otteessaan, kunnes naapuri riensi apuun.

”Se narttu! Jollei hän olisi huutanut, kaikki olisi ohi ja olisin jo toisen poliisipiirin alueella”, Vacher valitti, kun hän muutaman tunnin päästä odotti viiden paikallisen miehen vartioimana, että lähimmästä kaupungista Tournonista saapuisi poliisi ja veisi hänet mukanaan.

Vacher joutui oikeuteen Tournonissa, ja hänet tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi vankilaan ”yleisen rauhan rikkomisesta”. Kulkuri otti tuomion rauhallisesti, sillä tapausta ei osattu yhdistää hänen aiempiin rikoksiinsa.

Vacherin epäonneksi piirin tutkintatuomari oli kuitenkin kiinnittänyt huomiota omituisen näköiseen kulkumieheen, jolla oli paksut mustat kulmakarvat ja vino suu ja jonka oikean silmän poikki kulki arpi. Hän kaivoi esiin Fourquet’n lähettämät tuntomerkit ja huomasi yhteneväisyydet. Tässä saattoi olla hänen kollegansa etsimä mies!

Tuomari tarttui kynään, kirjoitti kuvauksen Joseph Vacherista paperille ja lähetti paperin Belleyyn. Muutaman päivän päästä saapui Fourquet’n vastaus: ”Toimittakaa kyseinen vanki Belleyyn.”

Joseph Vacher tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi vankilaan murhayrityksestä. Kuva: Le Petit Journal

Fourquet houkutteli Joseph Vacherin ansaan

Émile Fourquet oli saanut lukuisia vihjeitä lähetettyään murhasta epäillyn tuntomerkit eri puolille Ranskaa. Ranskan noin 400 000 kulkurin joukosta ei kuitenkaan ollut helppo löytää sitä oikeaa, ja tähän asti kuulustelut eivät olleet tuottaneet tulosta. Fourquet kuitenkin valpastui heti, kun poliisit toivat 28-vuotiaan Joseph Vacherin kuulusteluhuoneeseen Belleyssä.

Fourquet katseli papereitaan ja sitten taas kulkuria. Tämä vastasi täysin niitä kuvauksia, joita murhaajasta oli kirjattu ylös. Fourquet alkoi rauhallisesti kuulustella vankia tämän sotilasajasta, sairaalassa viettämästään ajasta, ja kulkemisista Kaakkois-Ranskassa. Fourquet otti puheeksi Ainin departementin, jossa Vacher tunnusti käyneensä, ja sitten hän mainitsi Onglasin pienen kylän. ”Olette kuulemma oleskellut Onglasissa... ja tappanut alueella asuneen Victor Portalierin”, Fourquet päätti käydä suoraan asiaan.

Samassa hän tajusi edenneensä liian nopeasti. Vacher kielsi jyrkästi, että hänellä oli mitään tekemistä nuoren paimenen kuoleman kanssa. Lisäksi hänelle valkeni, että kuulustelija yritti asettaa hänelle ansan.

Fourquet jatkoi kuulusteluja kolme viikkoa, mutta ei saanut kulkurista mitään irti. Hänen oli turvauduttava ”viimeiseen korttiinsa”, kuten hän muistelmissaan totesi. ”Nyt ymmärrän, että ette ole etsimäni mies”, hän sanoi Vacherille. ”Ne ovat taas erehtyneet Tournonissa. Olette neljäs mies, jonka he ovat lähettäneet tänne, ja neljäs, jonka joudun päästämään menemään.”

Fourquet vakuutti päästävänsä Vacherin mutta pyysi tätä kertomaan ensin hieman enemmän elämästä maantiellä, hän kun oli kirjoittamassa kirjaa kulkureista. Vacher oli ensin epäileväinen, mutta kun Fourquet näytti hänelle suuren pinon kirjaa varten tekemiään muistiinpanoja, kulkurin puolustus murtui vähitellen. Hän kerskaili pystyvänsä kävelemään helposti 30 kilometriä vuorokaudessa, oli sitten päivä tai yö. Lisäksi hän kertoi viettävänsä talvet etelässä ja pysyttelevänsä Lyonin seudulla kesäisin.

Fourquet pyysi Vacheria näyttämään kartalla tämän kulkemat reitit. Murhien alueilla hän kehotti Vacheria usein osoittamaan tarkemmin ne paikat, missä tämä oli oleskellut. Alkoi muodostua selvä kuvio: kulkuri oli aina ollut murhien lähettyvillä niiden tapahtuma-aikaan.

Fourquet oli vakuuttunut, että hän oli löytänyt syyllisen. 7. lokakuuta 1897 hän kutsui kaksitoista Onglasin asukasta tunnistamaan epäiltyä. Kymmenen heistä oli varmoja, että Joseph Vacher oli se kulkuri, jonka he olivat nähneet juuri ennen Victor Portalierin murhaa.

”Aion nyt osoittaa, että tiedän kaikki tekonne”, Fourquet sanoi istuessaan jälleen Vacheria vastapäätä. Tämä oli ällistynyt tajutessaan olevansa taas murhaepäilty. Kukaan todistajista ei ollut nähnyt Portalierin murhaa, joten Fourquet tarvitsi vielä tunnustuksen. Hän kertoi kulkurille seikoista, jotka yhdistivät tämän eri murhiin.

”Tiedämme senkin, että raiskasitte tai silvoitte kaikki uhrit. Lukuisat todistajat ovat nähneet ja tunnistaneet teidät”, Four­quet totesi lopuksi ja käski vartijoiden viedä epäillyn takaisin tämän selliin.
Kalpeaksi valahtanut Vacher vietiin pois kuulusteluhuoneesta. Hän oli selvästi järkyttynyt siitä, että hän oli jäämässä kiinni rikoksista, joista oli tähän asti selvinnyt kuin koira veräjästä.

Noin seitsemän aikaan samana iltana Fourquet istui toimistossaan nauttimassa illallista, kun ovelle koputettiin. Vartija toi Vacherilta kirjeen, ja Fourquet luki sen välittömästi. Tyytyväinen hymy nousi hänen huulilleen hänen lukiessaan lauseen: ”Tunnustan, minä se olin. Olen tehnyt kaikki ne rikokset, joista minua syytätte.”

Lehtikuvassa Vacher esiintyi päässään valkoinen turkishattu ja kädessään avainnippu, jonka tarkoitus on symboloida taivaan portin avaimia. Kuva: Bibliothèque de la Ville de Lyon

Joseph Vacher väitti koiran pureman olevan syynä murhanhimoon

Vaikka Vacher oli tunnustanut karmeat tekonsa, hän ei suinkaan aikonut päättää päiviänsä giljotiinissa. Hän tiesi, että Ranskassa murhaaja voitiin sulkea mielisairaalaan, jos hänen todettiin olleen syyntakeeton rikoksen tehdessään. Koska Vacher oli jo aiemmin viettänyt kymmenen kuukautta mielisairaalassa, hän uskoi olevansa vahvoilla.

”Olen tehnyt rikokseni mielipuolisen raivon vallassa. Kun oli noin seitsemän- tai kahdeksanvuotias, vesikauhuinen koira puri minua. – – Olen aina uskonut, että tuo purema ja siihen saamani lääke myrkyttivät vereni”, Vacher selitteli tunnustuskirjeessään.

Lehdistö oli revetä liitoksistaan, ja toimittajia virtasi Belleyyn raportoimaan pahimmasta sarjamurhaajasta Ranskan historiassa. Vacheria kuvailtiin muun muassa ”veriseksi vaeltajaksi”, ”viiltelijäksi” ja ”hirviöksi”. Valokuva, jossa murhaaja poseerasi mielestään puhtautta ja viattomuutta symboloivassa valkoisessa kaninnahkahatussaan, levisi kaikkialla.

Fouquet’n pöydälle kertyi 88 uutta selvittämätöntä murhaa. Kaikki olivat sellaisia, jotka voitiin ehkä yhdistää paimenmurhaajaan. Fouquet ahkeroi joka päivä aamuvarhaisesta keskiyöhön todistusaineiston parissa, ja Vacher tunnusti vielä kolme murhaa, kunnes hän lopulta sulki visusti suunsa kiukuissaan, kun Fourquet ei antanut hänen julkistaa kirjoitusta mielisairaudestaan lehdessä.

Fourquet’lla oli tärkeämpääkin ajateltavaa. Hän tiesi, että sarjamurhaaja voisi todella välttyä kuolemantuomiolta oikeudessa, mikä saisi kansan raivoihinsa. Ihmiset halusivat nähdä Vacherin menettävän päänsä. Fourquet’n tutkimukset olivat paljastaneet murhaajan, mutta jotta Vacher saisi kuolemantuomion, oli todistettava, että hän oli ollut täysissä järjissään tehdessään tekonsa.

Tohtori Alexandre Lacassagne oli yksi aikansa arvostetuimmista lääkäreistä. Hänen työnsä oli vaikuttanut paljon oikeuslääketieteeseen, ja Vacherin tapaus oli herättänyt hänen ammatillisen kiinnostuksensa. Lacassagne alkoi perehtyä tapaukseen ja kävi tapaamassa Vacheria vankilassa arvioidakseen, oliko tämä ollut murhat tehdessään mielisairas ja jonkinlaisen hullun raivon vallassa.

”Ensimmäinen vaikutelma, minkä Vacherista valkoisine – valkoinen on viattomuuden väri – kanihattuineen saa on, että tämä mies näyttelee”, Lacassagne kirjoitti muistiinpanoihinsa vierailtuaan Vacherin sellissä. Epäilty oli vähäpuheinen kaikilla Lacassagnen vierailuilla, ja tämän oli myönnettävä, ettei hän voinut tehdä johtopäätöksiä haastattelujensa perusteella. Hänen olisi sen sijaan analysoitava oikeuslääketieteellisiä yksityiskohtia murhapaikoilta. Koska hän ei ollut itse tehnyt ruumiinavauksia, hän pyysi piirtäjää luonnostelemaan ruumiit sellaisina kuin nämä olivat olleet löydettäessä. Sitten Lacassagne etsi viikkokausia yhteisiä piirteitä murhista. Kuukausien päästä Lacassagnen työ oli lopulta valmis, ja Vacherin oikeudenkäynti saattoi alkaa.

Lacassagne langetti Joseph Vacherille kuolemantuomion

Keskiviikkona 26. lokakuuta 1898 Bourg-en-Bressen oikeussali Ainissa oli tupaten täynnä väkeä. Toimittajat, joista osa oli tullut New Yorkista asti, olivat valmiina kirjoitusvälineineen, ja muu yleisö istui visusti tuoleillaan, jottei menettäisi istumapaikkaansa.

Kello 8.40 yleisön läpi kuului kohahdus, kun Vacher tuotiin saliin vartijoiden saattamana ja valkoiseen kaninnahkahattuunsa pukeutuneena. ”Oikeudenkäynti alkaa. Hatut pois päästä!” oikeusvirkailija kuulutti hetken kuluttua tuomari Adhémar de Costonin astellessa saliin punaisessa viitassaan. Vacher riisui vastahakoisesti rakkaan päähineensä.

Ensimmäinen puoli tuntia kului syytteiden lukemiseen. Tässä oikeudenkäynnissä Vacheria syytettiin vain Victor Portalierin murhasta, joka oli tapahtunut Ainin tuomiopiirin alueella, mutta useita muita hänen tunnustamiaan murhia käytettiin todistusaineistona sekä hänen veritekojen aikaisen syyntakeisuutensa arvioimiseksi.

Ensimmäisenä päivänä tuomari kuulusteli Vacheria, joka pitäytyi tiukasti omassa kannassaan. ”Minulla olisi ollut satoja tilaisuuksia tappaa, mutta tapoin vain silloin, kun sairauteni sai minusta yliotteen. En ole mikään rikollinen. Hullu koira puri minua”, kulkuri puolustautui. Hän lisäsi, että etenkin kirkas auringonvalo Onglasin kukkuloilla sai hänet leimahtamaan.

Vasta oikeudenkäynnin kolmantena, viimeisenä päivänä oli tohtori Lacassagnen vuoro esitellä tekemänsä päätelmät tuomarille ja valamiehille. Hänellä oli mukanaan murhista piirroksia, jotka jaettiin valamiehistön jäsenille. Kuvissa oli silvottuja poikia, joista nuorin oli 13-vuotias. Valamiehistön tarkastellessa piirroksia Lacassagne kuvaili murhia ja selitti, miten murhaaja oli kerta toisensa jälkeen toiminut samalla tavalla: valinnut uhrinsa yksinäisestä paikasta, viiltänyt tämän kurkun auki ja lopuksi raahannut ruumiin sivummalle silpoakseen sen.

”Vacher ei improvisoinut. Hänen toimintatapansa oli aina sama”, totesi Lacassagne ja sanoi tulleensa siihen tulokseen, että murhia ei ollut tehnyt mielisairas ihminen vaan antisosiaalinen ja sadistinen yksilö.

”Hän valehtelee! Uskokaa minua, se ei ole totta! Voih, miten päähäni sattuu!” Vacher yritti keskeyttää selostuksen mutta ei saanut myötätuntoa osakseen. Vacherin puolustusta heikensi entisestään Lacassagnen toteamus, ettei vesikauhuisen koiran pureman tiedetty koskaan aiemmin aiheuttaneen mielisairautta. Tuomari de Coston halusi tietää, oliko mahdollista, että syytetty oli synnynnäisesti mielisairas.

”Ehdottomasti ei. Mikään ei viittaa perinnölliseen sairauteen. Hän on vastuussa teoistaan”, Lacassagne totesi varmasti.

Yhdeksältä illalla päivän kaikki todistajat oli kuultu, ja de Coston lähetti valamiehistön pohtimaan asiaa. Sen tehtävä oli vastata kahteen kysymykseen: tappoiko Vacher Victor Portalierin 31. elokuuta 1895 ja oliko rikos harkittu. Vajaa viisitoista minuuttia myöhemmin valamiehistö palasi ja totesi Vacherin syylliseksi molempiin kohtiin.

”Teidät tuomitaan kuolemaan”, de Coston sanoi Vacherille.

”Olkoon sitten niin. Mutta sanon teille: langetkoon kirous niiden ylle, jotka minut tuomitsivat”, Vacher uhosi.

Varhain aamulla 31. joulukuuta 1898 pyöveli raahasi Vacherin mestauslavalle. ”Pelkuri!”, kuului sankkalukuisen yleisön joukosta. Kohta giljotiinin terä putosi, ja paimenten murhaaja sai rangaistuksensa.

Useita murhia selvitettiin

Tutkintatuomari sai Joseph Vacherin tunnustamaan 11 niistä 25 murhasta, joista tätä epäiltiin.

Eugénie Delhomme, 21 Silkkitehtaalla työskennellyt Delhomme oli lähtenyt tauollaan kävelylle iltahämärissä 19. toukokuuta 1894. Vacher kohtasi naisen ja iski tätä useita kertoja veitsellä.

Louise Marcel, 13 Marcel oli 20. marraskuuta 1894 etsimässä koiranpentuaan, kun hän kohtasi murhaajan. Vanhemmat löysivät Marcelin ruumiin kahden päivän päästä vanhasta lammassuojasta.

Augustine Mortureux, 17 17 Vacher kuristi tytön 12. toukokuuta 1895 ja iski häntä tikarilla useita kertoja. Murhaväline löytyi läheiseltä tieltä, joten Vacher oli todennäköisesti pelästynyt ja paennut.

Enke Morand, 58 Vacher tappoi naisen 24. elokuuta 1895 tyypilliseen tapaansa viiltämällä tämän kurkun auki. Myöhemmin hän katui tekoaan, sillä ”ihmiset tällä seudulla ovat niin ystävällisiä”.

Victor Portalier, 16 Paimenpoika murhattiin paahtavan kuumana elokuun päivänä 1895. Murha vaikutti ratkaisevalla tavalla siihen, että Fourquet kiinnostui muistakin Etelä-Ranskan murhista.

Aline Alaise, 15 Vacher murhasi tytön 23. syyskuuta 1895 usealla veitseniskulla. Vacher selitti pian murhan jälkeen kohtaamalleen miehelle vaatteissaan olleen veren vuotaneen nenästään.

Pierre Massot-Pellet, 14 Massot-Pellet vietti 29. syyskuuta 1895 vapaapäivää koulusta paimentamalla lampaita. Vacher hyökkäsi hänen kimppuunsa ja murhasi ja raiskasi hänet.

Marie Moussier, 19 Kuljettuaan useita päiviä kohti pohjoista Vacher surmasi 10. syyskuuta 1896 juuri naimisiin menneen Moussierin ja puri tätä murhan jälkeen useita kertoja nenään.

Rosine Rodier, 13 Vacher hiipi sumun turvin paimenpojan luo mutta pakeni tuntiessaan, että häntä tarkkaillaan. Muutaman päivän päästä, 1. lokakuuta 1896, Vacher murhasi pojan siskon.

Claudius Beaupied, 14 Kulkuripoika löytyi vasta kuukausia kuolemansa jälkeen, kun Vacher kertoi Fourquet’lle murhanneensa Beaupiedin ja heittäneensä ruumiin kaivoon toukokuussa 1897.

Pierre Laurent, 13 Laurent oli palaamassa hedelmä-markkinoilta kotikyläänsä 18. heinäkuuta 1897, kun illan tullen Vacher kävi hänen kimppuunsa ja viilsi hänen kurkkunsa auki.

Ehkä sinua kiinnostaa...