Charles Manson: Hippi helvetistä

Charles Manson vapautettiin vankilasta juuri, kun hippiliike alkoi Yhdysvalloissa. Hän perusti vapaan rakkauden yhteisön, josta oli rakkaus kaukana: hän aivopesi nuoria naisia ja sai nämä tekemään useita verisiä murhia.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017 teksti Torsten Weper

Charles Manson vapautettiin vankilasta

Los Angeles, 21.3.1967

Manson oli kärsinyt parituksesta saamansa seitsemän vuoden tuomion. Vartija saapui selliin päästämään hänet vapaaksi.

”Mitä nyt, en minä halua lähteä mihinkään. Tarkoitan sitä”, Charles Manson sanoi. ”Enkö saisi jäädä tänne?”

Manson oli viettänyt 32 ikävuodestaan 17 telkien takana, ja ajan mittaan hän oli ryhtynyt pitämään vankilaa todellisena kotinaan. Vanginvartija naurahti Mansonin aneluille ja jatkoi työtään. Vangille annettiin hänen muutamat tavaransa ennen vankilan portin avaamista. Kukaan Terminal Islandin vankilassa ei voinut kuvitella, että juuri tämä vanki tulisi seuraavien kahden vuoden aikana toteuttamaan eräät Yhdysvaltain raaimmista murhista.

Manson heitti kitaransa olalleen. Taskussaan hänellä oli 35 dollaria. Ensimmäiset päivät vapaudessa hän istuskeli busseissa ja vain katseli ulos. Maailma näytti muuttuneen täysin. Nuorilla miehillä oli pitkät hiukset ja silmiinpistävän resuinen vaatetus.

Eräänä päivänä Manson sai kukan tytöltä, joka toivotti hänelle rakkautta, ”love”. Manson ällistyi. Hän ei tiennyt, mistä hippiliikkeessä oli kyse, mutta hän ryhtyi innokkaasti perehtymään asiaan.

Charles Manson happotripillä

San Francisco, kevät 1967

Yhdysvallat soti Vietnamissa. Maan nuoriso kokeili kannabista, LSD:tä ja vapaata rakkautta. Rakkauden kesä oli koittanut.

Alku oli vaikea. Manson lähti pohjoiseen San Franciscoon ja päätyi soittajaksi baariin. Hänen 50-luvun laulunsa saivat kuitenkin yleisön puistelemaan päätään: ne olivat liian hitaita, ja tekstit olivat kummallisia.

Manson oppi nopeasti vietettyään muutaman viikon hippien pääkaupungissa San Franciscossa. Hän viihtyi kitaransa kanssa varsinkin Berkeleyn yliopiston puistossa, missä opiskelijat kuuntelivat mielellään hänen laulujaan. Ensimmäistä kertaa elämässään hän sai kokea kunnioitusta.

Manson oli kymmenisen vuotta hippejä vanhempi, mutta hän sujahti pian sisälle heidän maailmaansa, johon kuului myös LSD. Ensimmäisellä happotripillään hän koki Jeesuksen ristiinnaulitsemisen, jossa oli itse päähenkilönä. Manson takertui tuohon kokemukseen: hän oli Jeesus Kristus.

Kitaraansa rämpyttänyt Manson tapasi Berkeleyssä nuoren kirjastovirkailijan, joka ihastui häneen. Mary Brunner vei hänet asuntoonsa. ”Rakastan sinua koko sydämestäni”, tunnusti 23-vuotias Brunner Mansonille.

”Minäkin rakastan sinua, mutta en kuulu sinulle, etkä sinäkään kuulu minulle”, Manson selitti. Hän oli ollut vankilassa pitkään, eikä halunnut jäädä mistään paitsi. Kesällä Manson osti velaksi pakettiauton.

Charles Mansonin ”perhe” syntyi

Yhdysvallat, 1967–1968

Maassa kuohui. Nuoret karkasivat tylsistä esikaupunkiperheistään kokeilemaan vapaata elämää ja huumeita.

Mary Brunnerista tuli Mansonin tyttöystävä, ja he lähtivät tämän ostamalla pakettiautolla pitkälle autoretkelle maan halki. Kaksikon mukaan liittyi lisää nuoria naisia, kuten 18-vuotias Lynette Fromme ja 19-vuotiaat Susan Atkins ja Patricia Krenwinkel.

Tytöt eivät olleet tavanneet aiemmin, mutta heillä oli samantapainen tausta. Kaikki olivat lähteneet vanhempiensa avioeron jälkeen keskiluokkaisista perheistään ja vihasivat isäänsä. He etsivät elämäänsä sisältöä mutta ennen kaikkea isähahmoa. Manson antoi tytöille kaikkea sitä, mitä nämä kaipasivat: huomiota, tajuntaa laajentavia LSD-trippejä ja seksiä. Heistä tuli ”perhe”.

Pakettiauto kävi pian liian pieneksi Mansonin ”perheelle”, ja hän hankki sen tilalle käytöstä poistetun koulubussin. Ryhmä levitti rakkauden ja ilon sanomaa. Manson sävelsi lauluja, joita tytöt esittivät. He haaveilivat levyttämisestä levittääkseen viestiään rakkaudesta ja vapaudesta maailmalle. Lukuisten happomatkojen jälkeen tytöt alkoivat pitää Mansonia Jeesuksena.

Mansonin ”perhe” kohtasi Beach Boysit

Los Angeles, kevät 1968

”Perheeseen” kuului noin 25 naista ja jokunen mies. Koulubussi kävi pieneksi, mutta ”perhe” sai majoittua tunnetun muusikon luo.

Charles Watson oli miellyttävä 23-vuotias nuorimies. Hän oli lähtenyt muutamaa vuotta aiemmin pikkuporvarillisesta Teksasista Los Angelesiin etsimään mielenkiintoisempaa tulevaisuutta. Unelmat vaihtuivat kuitenkin huumekauppiaan epämääräiseen elämään. Hänen ainoa omaisuutensa oli Dodge-merkkinen kuorma-auto vuosimallia 1935.

Eräänä iltana Watson poimi kyytiinsä liftarin Sunset Boulevardilta. Mies kertoi nimekseen Dennis Wilson ja totesi, ettei hänen oikeastaan tarvitsisi liftata: hän omisti sekä Ferrarin että Rolls-Roycen, mutta hänen kotonaan majailevat hipit olivat ajaneet ne romuksi. Mies oli Beach Boysin rumpali. Charles Watson tunsi heidän lainelautailuhittinsä ja riemastui perinpohjin, kun muusikko kutsui hänet kotiinsa kahville.

Dennis Wilsonin mainitsemat hipit olivat Mansonin uskollisia seuraajia. Wilson oli kiinnostunut varsinkin ryhmän tytöistä ja oli siksi suostunut majoittamaan heidän Sunset Boulevardin kartanoonsa. Hän lupasi edistää Mansonin muusikonuraa, kunhan sai pelehtiä ”perheen” tyttöjen kanssa.

Kun Charles Watson asteli sisään kartanoon, hän tapasi Mansonin laulamassa lattialla: ”Kaunis tyttö, luovu olemassaolostasi”. Tytöt lauloivat kuorossa: ”Luovu olemassaolostasi, tule ja sano rakastavasi minua." Charles Watson ihastui ”perheeseen” ja liittyi siihen. Häntä kutsuttiin lempinimellä Tex.

Lopulta Dennis Wilson kyllästyi kotonaan vallitsevaan sekasortoon. Hän arvioi ”perheen” aiheuttaneen hänelle kuluja sadantuhannen dollarin verran, josta suuri osa kertyi hänen ja tyttöjen sukupuolitautien hoitamisesta. Wilson pyysi manageriaan heittämään Mansonin ulos.

Charles Manson aloitti "uudelleenohjelmoinnin"

Spahn Ranch, toukokuu 1968

Yksi tytöistä löytää paikan, jossa he kaikki voisivat asua. ”Perheellä” oli taas koti.

George Spahnin tila sijaitsi puolen tunnin ajomatkan päässä Los Angelesista. Maatilalla oli kuvattu aiemmin lännenelokuvia, mutta nyt tila vain rappeutui hiljalleen.

Spahnin tilalla kuvattiin muun muassa lännensarja Bonanzaa. Manson muutti sinne Perheensä kanssa vuonna 1968.

Manson suostutteli 79-vuotiaan, sokean Spahnin majoittamaan ”perheen”. Hän lupasi tyttöjen siivoavan ja olevan muutenkin avuksi. Spahn ei juuri välittänyt hippinuorista, mutta kun Lynette Fromme lupautui hänen rakastajattarekseen, niin vanhuksen vastustelu vaimeni.

”Perhe” eli leppoista ja riemukasta elämää. Päivät kuluivat laulaen ja näytellen elokuvien kulisseissa. Jonakin päivänä he olivat intiaaneja, seuraavana tyylikkäitä suurkaupunkilaisia. 

Eräänä päivänä Manson antoi tekohengitystä elottoman oloiselle linnulle, joka virkosi lentoon. Siitä lähtien kaikille oli selvää, että Manson tosiaan oli Jeesus Kristus. Rahaa ei ollut. ”Perhe” penkoi ruokakauppojen jäteastioista syötävää hengenpitimikseen.

Illallispöydässä Manson saarnasi opetuslapsilleen siitä, miten näiden tuli luopua persoonallisuudestaan tullakseen hänen kaltaisekseen. ”Aikaa ei ole olemassa. Aikaa ei ollut, ennen kuin ihminen keksi sen”, hän filosofoi.

”Perheellä” ei ollut kelloja tai kalentereita. Yöt kuluivat ruohosätkien, LSD:n ja orgioiden siivittäminä. Manson varmisti aina LSD:tä käyttäessään, että hänen annoksensa oli pienempi kuin muiden. 

Niin hän kykeni ohjailemaan ”perheen” psykedeelisiä istuntoja haluamaansa suuntaan. Hän vaati opetuslapsiaan pyrkimään eroon vanhempiensa sovinnaisista tavoista. Manson kutsui sitä poisohjelmoinniksi. Hänen työkalujaan olivat tuntikausien yksinpuhelut, sosiaalinen eristäminen, huumeet ja rajoja rikkova seksi, jossa raiskaus kuului lievimpiin keinoihin.

Ryhmä unelmoi yhä levyn tekemisestä. ”Perhe” teki paljon musiikkia, mutta Manson sai vain tyhjiä lupauksia Dennis Wilsonilta ja musiikkituottaja Terry Melcheriltä.

Charles Mansonin luonne muuttui

Spahn Ranch, talvi 1968–69

Manson yritti miellyttää musiikkituottajia lainaamalla heille tyttöjään, mutta levytyssopimusta ei silti herunut.

Mansonin luonne muuttui ajan mittaan kiivaaksi ja väkivaltaiseksi. Hän piti pitkiä esitelmiä tulevasta rotusodasta, jossa mustat nousisivat kapinaan valkoisten ylivaltaa vastaan.

Aluksi mustien ryhmät tekisivät raakoja murhia Los Angelesin valkoisilla asuinalueilla, ja ennustuksen mukaan seiniin maalattaisiin uhrien verellä julmia iskulauseita. Se johtaisi valkoisten joukkohysteriaan ja mustien kortteleiden tuhoamiseen. Manson kutsui rotusotaa Helter Skelteriksi, ja se päättyisi valkoisen rodun hävittämiseen maan päältä.

Vain ”perhe” selviäisi piiloutumalla ajoissa. Kun rotusodan voittaneet mustat huomaisivat, ettei heillä ollut kykyä hallita maailmaa, ”perhe” olisi valmis ottamaan komennon. Manson ennusti, että Helter Skelter alkaisi muutaman viikon kuluessa.

Opetuslapset eivät esittäneet vastaväitteitä. He uskoivat ennustukseen, ja hankkivat varastetuilla luottokorteilla runsaasti bensiiniä ja ruokaa varastoon. Lisäksi he varastivat autoja, joita muunneltiin niin, että niillä pystyi ajamaan tiettömässä Death Valleyssa. Siellä oli Mansonin mukaan maanalainen paratiisi Bottomless Pit.

Spahn Ranch, kesäkuu 1969

Mansonin asema kävi tukalaksi, sillä rotusotaa ei kuulunut. Opetuslapset olivat hämmentyneitä, ja moni halusi jättää ”perheen”.

”Elleivät mustat tartu toimeen, niin meidän täytyy ehkä näyttää, mitä pitää tehdä”, Manson totesi uskolliselle kumppanilleen Texille.

Charles Manson suunnitteli Helter Skelterin

Cielo Drive, 8. elokuuta 1969

Musiikkituottaja Terry Melcher oli muuttanut pois Cielo Driven asunnosta, ja nyt siellä asui elokuvaohjaaja Roman Polanski vaimonsa Sharon Taten kanssa.

Roman Polanski muutti raskaana olevan vaimonsa Sharonin kanssa Cielo Drive 10050:een helmikuussa 1969.

Sharon Tate oli 26-vuotias. Hän haaveili läpimurrosta näyttelijänä, mutta oli joutunut tyytymään pikkurooleihin. Tate oli naimisissa elokuvaohjaaja Roman Polanskin kanssa, jonka kuuluisimpia töitä oli Rosemaryn painajainen. Tate oli kahdeksannella kuukaudella raskaana, ja Polanski oli Lontoossa tekemässä elokuvaa.

Hän oli kutsunut vaimonsa seuraksi muutaman vieraan. Paikalla olivat Polanskin ystävä, 32-vuotias Wojtek Frykowski ja tämän ystävä, 26-vuotias Abigail Folger, joka oli hyväntekeväisyyttä harrastava kahvi-imperiumin perijä. Vieraisiin kuului myös 32-vuotias kampaaja Jay Sebring, joka oli epätoivoisesti rakastunut Tateen.

Spahn Ranch, 8. elokuuta 1969

Helter Skelterin aika koitti. Kohteena oli Melcherin talo osoitteessa 10050 Cielo Drive. Asukkaat olivat vaihtuneet, mutta se ei haitannut, kunhan he kuuluivat valkoiseen yläluokkaan.

Pimeä oli jo laskeutunut, kun Manson etsi Texin käsiinsä. Hän puhui hitaasti kuin sanoja etsien: ”Haluan sinun tekevän tänä yönä palveluksen…” Tex vastasi, että Manson voisi pyytää häneltä aivan mitä tahansa.

”Haluan sinun ajavan taloon, jossa Terry Melcher aiemmin asui. Ota pari tyttöä mukaan… ja tappakaa kaikki mahdollisimman julmasti”, Manson sanoi ja antoi lisää ohjeita: ”Pukeutukaa mustiin, katkaiskaa puhelinjohdot, tappakaa, kaikki, kiskokaa heiltä silmät päästä ja kirjoittakaa heidän verellään seiniin – ’siat’, ’kumous’ ja ’Helter Skelter’.”

”En muista millään kaikkea”, Tex valitti.

”Tytöt tietävät, mitä pitää kirjoittaa”. Susan Atkins, Patricia Krenwinkel ja Tex istuivat autoon. Mukaan lähti myös 20-vuotias Linda Kasabian. Hän oli uusi jäsen eikä niin luotettava kuin muut, mutta hän oli ainoa, jolla oli ajokortti. Ryhmä suuntasi yöhön määränpäänään oli Bel Airin Cielo Drive.

Cielo Driven murhat

Cielo Drive, 9. elokuuta 1969

Sharon Taten vieraat kävivät levolle, ja Tate jutteli makuuhuoneessa Jay Sebringin kanssa.

Tex pysäytti auton muutaman metrin päähän 10050 Cielo Driven portista. Hän kiipesi puhelintolppaan ja katkaisi johdot. Sitten nelikko ryömi rinnettä pitkin talon pihaan. Samassa he kuulivat jonkun ajavan talolta portille.

”Odottakaa”, Tex kuiskasi tytöille. Hän juoksi auton eteen ja veti aseensa esiin. Autoa ajoi 18-vuotias Steve Parent. Hän oli tulossa vierailulta William Garretsonin luota, joka asui Polanskin talon vierastalossa.

”Armoa... Säästäkää minut, en kerro mitään”, Steve Parent aneli. Tex ampui häntä neljästi. Mansonin opetuslapset kuuntelivat hetken hiljaa, mutta kukaan ei ilmeisesti ollut kuullut laukauksia. Nelikko hiipi talolle, ja Tex avasi ikkunan ja livahti sisään. Olohuoneessa oli hiirenhiljaista. Hän päästi Susanin ja Patrician sisään pääovesta, ja Linda jäi ulos vahdiksi.

He löysivät sohvalta Polanskin ystävän Wojtek Frykowskin. ”Mitä kello on? Keitä olette ja mitä haluatte?” Frykowski ihmetteli.

”Olen paholainen ja teen paholaisen työtä. Anna minulle kaikki rahasi”, Tex vastasi ja potkaisi Frykowskia päähän karatepotkulla.

”Sanakin vielä, niin kuolet heti.” He sitoivat Frykowskin kädet pyyhkeellä, ja Susan tutki Patrician kanssa talon. He toivat löytämänsä kolme ihmistä olohuoneeseen: miljoonaperijätär Abigail Folgerin, kampaaja Jay Sebringin ja näyttelijätär Sharon Taten. Jay Sebring yritti protestoida.

”Yksikin sana, niin kuolet!” Tex uhkaili.

”Hän on tosissaan”, Frykowski varoitti.

Tex ujutti köyden Sharon Taten kaulan ympärille, ja Sebring puuttui taas asiaan: ”Varovasti! Etkö näe, että hän on raskaana?”

”Sanoin jo, että sanakin vielä, niin kuolet”, Tex huusi ja ampui häntä rintaan. Sebring lyyhistyi kokoon, ja Sharon Tate alkoi kirkua.

”Mitä meille tapahtuu?”

”Te kuolette”, vastasi Tex.

Sillä aikaa Frykowski oli saanut pyyhkeen solmun auki. ”Pistä hänet hengiltä”, Tex huusi Susanille, mutta Frykowski ehti heittäytyä hänen päälleen lyöden ja potkien. Susan huitoi veitsellään ja osui miestä jalkoihin ja keuhkoihin. Tex aikoi ampua, muttei uskaltanut pelätessään osuvansa Susaniin, joten hän ryhtyi takomaan Frykowskin päätä aseenperällä.

Frykowski kamppaili itsensä vapaaksi. Hän pääsi etuovelle ja pakeni juosten pihalle.

”Auttakaa! Hyvä Jumala! Auttakaa minua!” Frykowski huusi yöhön. Kukaan ei kuullut. Tex kävi hänen kimppuunsa ja iski veitsellä kerta toisensa jälkeen. Sitten hän ampui kahdesti.

”Joku pakenee”, Susan huusi talon sisältä. Tex näki Abigail Folgerin juoksevan pihalle verisessä yöpaidassaan. Patricia kamppasi Abigailin, joka kaatui maahan. Hän oli kuitenkin Patriciaa vahvempi, ja Texin täytyi rientää apuun.

”Minä luovutan, tehkää mitä haluatte”, Abigail Folger itki. Tex leikkasi hänen kurkkunsa auki ja murskasi hänen kallonsa aseenperällä.

Sharon Tate aneli sisällä henkensä puolesta. Susan ei osoittanut häntä kohtaan minkäänlaista sääliä: ”Kuuntele, senkin huora! Raskautesi ei kiinnosta minua. Sinun on kuoltava.”

”Tapa hänet!” Tex huusi, mutta Susan ei kyennyt siihen. Eikä myöskään Patricia. Texin täytyi tehdä se itse, mutta hetken kuluttua tytötkin ryhtyivät puukottamaan.

”Se tuntui hyvältä”, Susan Atkins sanoi. Lopulta talo hiljeni. Murhaajat ryhtyivät maalaamaan seinille Mansonin iskulauseita, joiden tarkoitus oli osoittaa, että asialla olivat olleet radikaalit mustat. Etuoveen he kirjottivat sanan SIKA.

Tunteja myöhemmin ha palasivat Spahn Ranchille, missä Manson odotti. Hän katsoi murhaajia syvälle silmiin ja esitti heille kysymyksen:

”Kadutteko viime yötä?” Kaikki puistelivat päätään.

”Ok”, Manson sanoi tyytyväisenä: ”Käykää nukkumaan älkääkä puhuko tästä kellekään.”

Manson-murhat jatkuivat

Cielo Drive, 9.8.1969

Roman Polanskin taloudenhoitaja löysi ruumiit tullessaan töihin kello 8.30.

Los Angelesin poliisi ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Talo oli kuin verinen taistelukenttä. Uhrit oli tapettu useilla laukauksilla ja kaikkiaan 102 veitseniskulla.

Spahn Ranch, 9.8.1969

Tiedotusvälineet kertoivat Cielo Driven väkivallanteoista, ja Tex ja Susan riemuitsivat ääneen uutisia kuunnellessaan.

Illalla Manson lähetti matkaan uuden iskuryhmän. Hän lähti itse mukaan, jotta kaikki sujuisi varmasti suunnitelman mukaan. Manson vaikutti päättämättömältä. He ajelivat ympäriinsä tuntikausia, kunnes hän pysäytti auton 3301 Waverly Driven eteen. Ovessa luki Leno ja Rosemary LaBianca. Manson ei tuntenut kumpaakaan entuudestaan.

”Ottakaa rennosti. Istukaa alas kaikessa rauhassa”, Manson sanoi tunkeutuessaan keski-ikäisen avioparin kotiin. Hän kertoi haluavansa vain rahaa ja sitoi pariskunnan kädet. Sitten Manson palasi autolle, antoi ryhmälleen eli Texille, Leslie van Houtenille ja Patricia Krenwinkelille ohjeet ja ajoi pois. Tex puukotti olohuoneessa Leno LaBiancaa neljästi. Samalla tytöt puukottivat Rosemary LaBiancaa makuuhuoneessa yhteensä 41 kertaa.

Ennen kuin murhaajat poistuivat talosta, Patricia Krenwinkel työnsi vielä paistohaarukan Leno LaBiancan vatsaan. He muistivat vielä maalata taloon verisiä iskulauseita, joiden on tarkoitus johdattaa epäilykset mustaihoisiin: ”KUOLEMA SIOILLE” ja ”HELTER SKELTER”. Sen jälkeen murhaajat palasivat maatilalle peukalokyydillä.

Charles Mansonin ”perhe” pidätettiin petoksesta

Los Angeles, elokuu l969

Murhat saivat kaupungin pelon valtaan. Vartiointiyrityksillä ja asekaupoilla kauppa kävi, ja vahtikoirat myytiin loppuun.

Los Angelesissa oli kaksi poliisiosastoa. LAPD ja LASO, jotka kilpailivat keskenään. Taten murhien tutkinta päätyi sattumalta LAPD:lle, kun taas LASO tutki LaBianca-murhia. Koska osastot eivät tehneet keskenään yhteistyötä, ne eivät huomanneet yhteyttä murhien välillä vaan kumpikin tutkinta eteni omaan suuntaansa. Huumejengit, satanistiryhmittymät ja hippikommuunit käytiin läpi perin pohjin.

Sharon Taten isällä ei ollut kärsivällisyyttä odottaa poliiseilta läpimurtoa. Hän antoi partansa kasvaa ja yritti soluttautua hippien maailmaan löytääkseen tyttärensä murhaajan. Sureva leski Roman Polanski puolestaan uskoi tunnistavansa käsialan, jolla talon oveen oli kirjoitettu sana ”SIKA”. Niinpä hän teki yksityisiä tutkimuksia omassa tuttavapiirissään.

Viikot kuluivat, eikä johtolankoja löytynyt. Manson opetuslapsineen päätyi poliisien suurennuslasin alle muista syistä: he olivat tehneet luottokorttihuijauksia ja varastaneet lukemattomia autoja. ”Perhe” oli tehnyt säännöllisesti ryöstöretkiä Los Angelesin ja Death Valleyn pikkukaupunkien kauppoihin ja huoltoasemille. Monet Mansonin opetuslapsista pidätettiin poliisin tekemissä rynnäköissä ”perheen” olinpaikkoihin.

Susan Atkins paljasti murhat

Los Angeles, 6.11.1969

Opetuslapsi Susan Atkins vangittiin epäiltynä huumekauppiaan murhasta.

Susan Atkins poikkesi naisvankila Dormitory 8000:n muista vangeista. Hän hihitteli, lauloi ja tanssi päivät pitkät. Häntä kutsuttiinkin Hulluksi Susaniksi. Eräs vangeista nimeltään Virginia Graham sääli Atkinsia, ja he päätyivät juttelemaan niitä näitä.

”Yhtä juttua tutkitaan, mutta poliisi on hakoteillä. He eivät aavista mitään”, Susan ilkkui.

”Mistä oikein puhut?” kysi Virginia.

”Benedict Canyonin tapauksesta.”

”Et kai tarkoita Sharon Tatea?”

”Kyllä!” Susan ei kyennyt enää pitämään salaisuutta sisällään: ”Tiedätkö kuka sen teki?”

”No en”, Virginia vastasi.

”No, sinä katselet juuri murhaajaa.”

Atkins kertoi seuraavina päivinä ylpeillen vankitoverilleen ”perheestä”, huumeista, rotusodasta ja murhista. Virginia Graham mietti, pitäisikö hänen kertoa tietonsa poliisille. Vasikointi rikkoisi vankien keskinäistä epävirallista säännöstöä. Hän päätti kuitenkin paljastaa tietonsa, kun Atkins luetteli joukon Hollywoodin tähtiä, jotka Manson aikoi vielä murhata.

Oikeudenkäynti Charles Mansonia vastaan alkoi

Los Angeles, 24.7.1970

Oikeustalon 8. kerroksessa käynnistyi lopulta oikeudenkäynti Mansonia ja hänen opetuslapsiaan Susan Atkinsia, Leslie Van Houtenia ja Patricia Krenwinkeliä vastaan.

Mansonin ”perheen” tytöt saapuivat Los Angelesissa oikeuteen minihameisiin pukeutuneina ja hiukset hulmuten. Matkallaan oikeussaliin kolmikko lauloi Charles Mansonin lauluja.

Valtionsyyttäjä Vincent Bugliosi tiesi, että syytettyjen penkissä istuvat olivat syyllisiä, mutta hän oli silti huolissaan. Todisteita oli vähän. Teknisiä todisteita ei juuri ollut, ja murhan motiivi, rotusodan aloittaminen, oli valamiehille täysin käsittämätön. Manson ei myöskään ollut paikalla silloin, kun surmatyöt tehtiin. Bugliosin olisi todistettava, että Manson käskytti opetuslapsiaan, mutta myös se, että opetuslapset tekivät murhat omasta tahdostaan. Kaikkien piti saada tuomiot.

Oikeudenkäynti eteni kuin farssi. Tytöt lauleskelivat ja hihittelivät. Manson virnuili pirullisesti seuratessaan sekasortoa. Hän sai Atkinsin perumaan tunnustuksensa, mutta Polanskin talolla murhayönä vahtia pitänyt Linda Kasabian todisti syytesuojaa vastaan. Manson päätti lopulta vierittää syyn naisten niskoille päästäkseen itse vapaaksi.

Los Angeles, 29. maaliskuuta 1971

Valamiehistö oli valmis antamaan tuomionsa: syytetyt tuomittiin kuolemaan.

Charles Manson protestoi jo ennen tuomion julistamista, joten tuomari poisti hänet salista. Krenwinkel kiljui tuomion kuultuaan: ”Tuomitsitte juuri itsenne!” Atkins säesti: ”Lukitkaa ovenne ja vartioikaa lapsianne!” Van Houten jatkoi: 

”Olette sokeita ja tyhmiä. Lapsenne nousevat teitä vastaan!” Oikeustalon eteen oli kokoontunut joukko Mansonin ihailijoita. Kuultuaan kuolemantuomiosta he huusivat televisiokameroille: ”Kuolema? Te kaikki kuolette!”

Charles ”Tex” Watson tuomittiin myöhemmin myös kuolemaan. Hän ehti paeta murhien jälkeen Teksasiin, ja viranomaiset luovuttivat hänet Kaliforniaan jonkin ajan kuluttua.

Kuolemantuomiosta elinkautiseen vankeuteen

Kalifornia, 1972

Kalifornian korkein oikeus kumosi kuolemantuomiot, ja ne muutettiin elinkautisiksi.

”Vankila on ainoa koti, mikä minulla ikinä on ollut” Charles Manson totesi. Nyt hän oli palannut kotiin loppuiäkseen.

Charles Mansonin ”perhe” hajosi

Lynette Fromme yritti pitää ”perheen” koossa Mansonin vangitsemisen jälkeen. Mansonin magneettinen ote opetuslapsista kirposi kuitenkin muutaman vuoden kuluessa. He hylkäsivät ryhmän yksitellen, eikä Fromme voinut asialle mitään.

Hän päätti palauttaa ”perheen” otsikoihin vuonna 1975 yrittämällä surmata presidentti Gerald Fordin. Fromme ilmestyi yhtäkkiä ase kädessään presidentin eteen tämän vieraillessa Sacramentossa 5.9. 1975.

Henkivartijat riisuivat Frommen aseista, ja hän selitti käsiraudoissa toimittajille, että murhayritys oli protesti Kalifornian punapuiden kaatamista vastaan. ”Perhe” oli ryhtynyt suojelemaan luontoa.

Pahimmat sarjamurhaajat kautta aikojen – lue teemasivut

Ehkä sinua kiinnostaa...