Mongolit hyökkäsivät assassiinien tärkeimpään linnakkeeseen Alamutiin vuonna 1256.

© Viginia Museum Of Fine Arts

Pelätty salamurhaajakultti kohtasi vertaisensa

Assassiinit olivat Lähi-idän pelätyin soturilahko. Heillä oli vakoojia hoveissa Euroopasta Kiinaan, ja he pystyivät raivaamaan uhkaajat tieltään. Idästä lähestyi kuitenkin uusi, mahtava vihollinen.

perjantai 9. kesäkuuta 2017 teksti Lise Jørgensen

Oli vuosi 1256, kun assas­siinien sotilaslahkon suurmestari Ala al-Din ­lähetti 400 parasta salamurhaajaansa mongolivaltion pääkaupunkiin nykyisen Mongolian alueella sijainneeseen Karakorumiin.

Salamurhaajat olivat nuoria miehiä, jotka olivat opiskelleet lähitaistelua ja vakoilua vuosien ajan. 

Nyt he olivat pukeutuneet kauppiaiksi ja maanviljelijöiksi, ja heillä oli edessään 7 000 kilometrin matka halki Himalajan vuoriston ja mongolien hallitsemien alueiden suorittamaan Ala al-­Dinin antamaa tehtävää:

”Soluttautukaa mongolien hoviin ja surmatkaa heidän hallitsijansa Möngkekaani!”

Toisin kuin tavalliset sotilaat, jotka kohtasivat vihollisensa taistelussa, assassiinit kukistivat vihollisensa salamur­haamalla heidän johtajansa. 

Suurmestari uskoi, että kun Möngke-kaani oli kuollut, mongolit vetäytyisivät Keski-Aasiasta. 

His­toria tuki hänen käsitystään, sillä ­assassiinit olivat jo kahdensadan vuoden ajan toteuttaneet salamurhastrategiaansa hyvällä menestyksellä.

Ala al-Dinin miehet olivat kuolemaan asti uskollisia suurmestarilleen, eivätkä he epäröineet, vaikka he tiesivät, että Karakorumin tehtävä maksaisi heidän henkensä.

He tiesivät, että kuoleman jälkeen heitä odottaisi paikka paratiisissa.

Hassan-i Sabbah perusti soturikultin

Assassiinien soturilahko syntyi vuoden 1080 tienoilla. Assassiinit olivat muslimeja, joiden islamin tulkinta nojautui tiettyyn šiialaiseen perin­tee­seen. 

Siksi he olivat jatkuvasti sotajalalla silloisen Persian aluetta hallinneiden sunnilaisten seld­žuk­kien kanssa.

Tyytymättömyys seld­žuk­kien sortopolitiikkaan oli levinnyt Lähi-idässä laajalle, ja assassiinien karismaattinen perustaja Hassan-i Sabbah keräsi sen ansiosta ­suuren joukon kannattajia. 

Heistä muodostui ”Assassiinien veljeskunta”, joka kasvoi vain vuosikymmenessä niin suureksi, että se pystyi valtaamaan nykyisen Iranin lounaisosassa sijainneen Alamutin vuorilinnoituksen. 

Hassan-i Sabbahin ja hänen kannattajiensa vaikutusvalta kasvoi Alamutin lähiseuduilla, jonne syntyi heidän ”valtakuntansa” Nizari Ismaili.

Arkeologit eivät tiedä tarkkaan, miltä Alamutin linnoitus 1000-luvun alussa näytti. 

Venetsialainen kauppias Marco Polo kuitenkin kuuli tarinoita assas­sii­neista matkustaessaan Lähi-­idän halki Kiinaan 1200-luvun ­lopulla ja kuvaili Alamutin puutarhaa muistelmissaan. 

Polon kertomuksissa on useita epätarkkuuksia ja jopa virheitä, mutta Alamut lienee silti ollut Hassan-i Sabbahin aikana vaikuttava näky:

”Hän oli tasoittanut kahden vuorenhuipun väliin laakson ja perustanut sinne suurimman ja kauneimman puutarhan, mitä maan päällä on nähty. Se oli täynnä erilaisia hedelmäpuita ja kauniita paviljonkeja ja palatseja.”

Polo kuvailee puroja, joissa virtasi ”maitoa ja hunajaa”, sekä ”kuvankauniita neitoja, jotka tanssivat ja lauloivat suloisesti”.

Polon mukaan puutarha oli rakennettu muistuttamaan profeetta Muhammadin kuvausten mukaista paratiisia, sillä ihmisten haluttiin pitävän sitä oikeana paratiisina.

Alamutin linnoituksen rauniot ovat yhä nähtävissä Luoteis-Iranissa. 

© Getty images & Shutterstuck

Alamutissa koulutettiin vakoojia

Alamut ei kuitenkaan ollut pelkkä maanpäällinen paratiisi, sillä Hassan-i Sabbah opetti siellä nuorille kan­nattajilleen vakoilua, kiristystä, taistelutaitoja sekä salamurhaamista. 

Paratiisimainen puutarha oli hänelle keino voittaa miestensä vankkumaton luottamus: 

Hän kokosi ajoittain ryhmän lupaavia nuorukaisia ja juotti heille huumaavaa juomaa, joka sisälsi mahdollisesti kannabista ja sai heidät vaipumaan syvään uneen.

”Kun nuorukaiset heräsivät tuossa lumoavan kauniissa paikassa, he uskoivat päässeensä paratiisiin”, kertoi Marco Polo. Hän myös paljasti suurmestarin ovelan tempun: Kun nuo­rukaiset olivat nukahtaneet uudelleen, heidät kannettiin linnoitukseen, missä suurmestari ilmoitti heille heidän tulevan tehtävänsä. 

Hän myös teki selväksi, ettei miehillä ollut pääsyä takaisin paratiisiin, ennen kuin tehtävä oli suoritettu.

”Paratii­si” oli ollut miehistä niin ihana paikka, että he olivat valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen sinne uudelleen. Edes kidutus tai väkivaltainen kuolema eivät pelottaneet heitä.

Huhut para­tiisista toivat ­Alamutiin jatkuvana virtana uusia tarjokkaita, jotka ­lähetettiin koulutuksen jälkeen kotiinsa jatkamaan tavallista elämäänsä. 

He olivat niin sanottuja nukkuvia agentteja, jotka voitiin tarvittaessa aktivoida ja lähettää suorittamaan salamurhatehtävää. Ennen pitkää assassiinien vakoojien ja salamurhaajien verkosto ulottui Kiinasta aina Euroopan hoveihin asti.

Assassiineilla oli silmät ja korvat kaikkialla, ja he seurasivat tarkkaan, miten mongoliheimot 1200-luvun alussa yhdis­tyivät Tšingis-kaanin alaisuuteen ja valloittivat Keski-Aasiassa valtavia alueita.

Hassan-i Sabbahin pojanpoika Jalal al-Din Hasan oli perinyt assassiinien suurmestarin arvon vuonna 1210, ja hän tajusi, että mongolit olisivat pian vakava uhka lahkolle. 

Mongolit olivat siihen asti pysyneet Keski-Aasiassa, mutta vuonna 1218 he käänsivät katseensa Lähi-itään, jossa Kovaresmian sunnit olivat syösseet seldžukit vallasta.

Suurmestari yritti auttaa mongoleja

Jalal al-Din Hasan näki mongolien rynnistyksessä tilaisuuden tuhota kovaresmialaiset, jotka olivat olleet assassii­nien vihollisia jo pitkään. 

Niinpä hän tarjosi mongoleille liittoa. Mongolit eivät kuitenkaan kaivanneet liittolaisia, ja he jatkoivat vääjäämätöntä etenemistään kohti assassii­nien alueita.

Kun suurmestari Jalal al-Din Hasan kuoli, hänen poikansa Ala al-Din peri sekä isänsä aseman että mongolien uhkan. 

Hän yritti vuosien ajan päästä mongolien kanssa ­sopimukseen, mutta todellinen mahdollisuus siihen tarjoutui vasta vuonna 1231, jolloin mongolit ­etsivät Kova­resmian pakoi­levaa šaahia. 

Laajan ­vakoojaverkostonsa avulla Ala al-Din sai selville, että etsitty šaahi piileskeli Kurdistanissa.

Ala al-Din luuli tekevänsä mongoleille palveluksen vangitessaan šaahin, mutta itse asiassa hänen avuntarjouksensa vain pahensi tilannetta. 

Kovaresmian kukistumisen jälkeen assassiinit olivat alueen merkittävin sotilasmahti ja mongolit kohdistivat koko huomionsa heihin.

Vuonna 1240 Ala al-Din yritti korjata suhteet mongoleihin ja lähetti diplomaattilähetystön Karakoru­miin. 

Huhut assassiinien salamurhista olivat kuitenkin ehtineet Karakorumiin ennen lähetys­töä, eivätkä mongolivirkamiehet suostuneet tapaamaan assassiinilähettiläitä. 

Möngke-kaani nousi valtaan

Noihin aikoihin mongolit ajautuivat perimyskiistaan, ja heidän etenemisensä ­Lähi-idässä pysähtyi. 

Riitely jatkui vuosikymmenen ajan, eivätkä he sinä aikana valloittaneet uusia alueita. Lähi-­idän rauha rikkoutui kuitenkin vuonna 1251, kun Tšingis-kaanin lapsenlapsi Möngke nousi valtaan.

Möngke-kaani oli kunnianhimoinen hallitsija, ja hän alkoi heti vahvistaa valta-­asemaansa muun muassa lähettämällä veljensä Hülegün Lähi-itään kukistamaan assassiineja. 

Assassiinien suurmestari Ala al-Din vastasi uhkaan ­lähettämällä 400 parasta miestään Karakorumiin ­soluttautumaan mongolien hoviin ja murhaamaan Möngke-kaanin.

Ennen pitkää tieto Karakorumia lähestyvistä salamurhaajista kantautui myös mon­golien korviin, ja hovissa tuolloin vierailleen flaamilaisen munkin Vilhelm Rubrukin mukaan he hätääntyivät.

”Saavuimme Karakorumiin helatorstaita edeltävänä sunnuntaina. 

Seuraavana päivänä meidät kutsuttiin tapaamaan Bulgaita, joka oli valtakunnan korkea­arvoisin ministeri ja tuomari. Meidät ­vietiin yksitellen hänen eteensä ja meiltä kysyttiin, mistä ja miksi olimme tulleet ja mitä oikein halusimme. 

Kuulustelut kestivät kauan, sillä Möngke-kaani oli saanut tietoonsa, että neljäsataa naamioitunutta assassiinia oli tulossa murhaamaan hänet”, Vilhelm kirjoitti.

Ala al-Dinin pettymykseksi kaikki hänen neljäsataa agenttiaan kuitenkin epäonnistuivat salai­sessa tehtävässään.

Mongolit kärsivät yllättävän tappion

Vuonna 1253 Hülegü johti armeijansa nykyisen Iranin alueelle. 

Useimpien lähteiden mukaan hänen sotajoukkonsa koostui noin 17 tumenista eli kymmenentuhannen miehen yksiköstä. Kaikkiaan ­Hülegün armeijan vahvuus oli siis noin 170  000 sotilasta.

Assassiinien armeijan vahvuus oli vain noin 60  000 miestä, ja heidän linnoituksissaan oli harvoin enempää kuin kaksi­sataa soturia. 

Valtavasta miesylivoimasta huolimatta mongolit eivät onnistuneet kukistamaan hyvinkoulutettuja ja järjestäytyneitä assassiineja, kun he alku­vuodesta 1256 tunkeutuivat näiden hallit­­semille alueille. 

Muun muassa ­ensimmäiset hyökkäykset assassiinien ­Quhistanin ja Gird­kuhin linnoituksiin päättyivät mongolien vetäytymiseen.

Tappiot olivat hyvä opetus voitonvarmoille mongoleille. Sotaretkellä mukana ollut persialainen his­torioitsija Juvaini kertoo, että mongolien oli lopulta kutsuttava avukseen katapulttiasiantuntijoita, jotka olivat erikoistu­neet pommittamaan vihol­lista palavalla raakaöljyllä.

Assassiinisoturien väitetään olleen niin kurinalaisia, että he olivat valmiita tekemään itsemurhan suurmestarinsa käskystä. 

© Sabah.com

Viimeinen suurmestari murhattiin

Kun mongolit aloittivat hyökkäyksensä assassiineja vastaan vuonna 1256, Ala al-Din oli kuollut ja hänen poikansa Rukn al-Din oli ollut lahkon suurmestarina ­vajaan vuoden. 

Hän ei ollut ehtinyt vakiinnuttaa ase­maansa johtajana eikä häntä kun­nioitettu isänsä tavoin.

Kun mongolit alkoivat piirittää Quhistanin linnoitusta, Rukn al-Din ilmoitti ­Hülegülle haluavansa neuvotella. 

Hän pyysi anteeksi isänsä vastarintaa ja tarjoutui antautumaan. ­Hülegü vastasi suurmestarille, että tämän oli tultava itse mongolien leiriin ja polvistuttava hänen edessään.

Rukn al-Din kuitenkin kieltäytyi pois­tumasta linnoituksesta, jolloin mongolit hyökkäsivät Alamutia ympäröivälle seudulle. 

Hyökkäys epäonnistui, ja Hülegü ilmoitti Rukn al-Dinille, etteivät mongolit pitäneet häntä vastuussa hänen isänsä teoista ja että he olivat valmiita tekemään hänestä vasallinsa, mikäli assassiinit vain antautuisivat.

Rukn al-Din määräsi Girdkuhin ja ­Quhistanin linnoitukset antautumaan, mutta niiden soturit kieltäytyivät noudattamasta käskyä.

Samaan aikaan mongolit saivat vahvistuksia idästä, ja pian assas­siinit olivat saarroksissa.

Rukn al-Din oleskeli tuolloin Maymundizin linnoituksessa, jonka mongolit niin ikään saar­toivat. 

He eivät pystyneet murtamaan linnoituksen puolustusta, mutta piiritys sai assassiinien rivit rakoilemaan.

19. marraskuuta 1256 Rukn al-Din ­lopulta antautui ja polvistui Hülegün edessä, mutta kun hän antoi sotureilleen antautumiskäskyn, läheskään kaikki eivät totelleet ja esimerkiksi Lamasarin, Girdkuhin ja Alamutin linnoitukset jatkoivat yhä vastarintaansa.

Lopulta Hülegü lähetti Rukn al-Dinin Girdkuhiin taivuttelemaan miehensä las­kemaan aseensa, mutta he kieltäytyivät jälleen. 

Nyt Hülegü ei enää tiennyt, mitä olisi pitänyt suurmestarin kanssa tehdä. Lopulta hän päätti lähettää tämän veljensä Möngke-kaanin luo Karakorumiin.

Möngke-kaani kuitenkin kieltäytyi ­ottamasta Rukn al-Dinia vastaan, ennen kuin Lamasarin ja Girdkuhin linnoitukset olisivat antautuneet. Niinpä suurmestari joutui lähtemään tyhjin toimin pitkälle paluumatkalle Lähi-itään. 

Hän ei koskaan päässyt perille, vaan historioitsija Juvainin mukaan häntä saattamaan lähteneet mongolit johdattivat hänet sivuun reitiltä heti, kun seurue oli jättänyt Karakorumin taakseen, ja surmasivat hänet hänen omalla miekallaan.

Assassiinien vastarinta ei kuitenkaan päättynyt viimeisen suurmestarin kuolemaan. Viimeiset assassiinisoturit tapettiin vasta 17 vuotta myöhemmin, kun Girdkuhin linnoitus viimein antautui.

Ehkä sinua kiinnostaa...