Ryösteltyään vuosia kauppalaivoja Karibialla Mustaparta kävi viimeisen taistelunsa 22. marraskuuta 1718. 

© DK Images & Polfoto/Corbis

Mustaparta pelotteli uhrinsa antautumaan

Mustaparta hankki maineensa yhtenä historian pelätyimmistä merirosvoista yhdessä vuodessa. Huhut hänen julmuudestaan saivat monet luovuttamaan hänelle laivansa ilman vastarintaa. Mustaparta seurusteli yläluokan kanssa, eikä hän todistettavasti tappanut itse yhtään ihmistä.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018 teksti Jan Ingar Thon

Carolinan siirtokunnassa oli harvoin nähty niin upeita juhlia. Lukuisat kynttilät valaisivat suurta juhlasalia, ja pitkä pöytä notkui arvokkaita viinejä. 

Koko Carolinan seurapiirien kerma oli paikalla. Puuteroihuihin peruukkeihin, värikkäisiin takkeihin ja silkkipukuihin pukeutuneena he parveilivat seurueen keskipisteenä olevien kuvernööri Charles Edenin ja tämän vaimon ympärillä.

Ovi lyötiin auki, ja sisään asteli kokonaan mustiin pukeutunut pitkä, hoikka hahmo. 

Hänen vyötäisillään roikkui kuusi pistoolia ja pitkä miekka. Eniten huomiota herättivät kuitenkin hänen kasvonsa. 

Niitä kehysti pitkä musta parta, joka oli letitetty ja työnnetty osin korvien taakse. 

Parran ja rehottavien kulmakarvojen uumenista kipinöivät tummat silmät mittailivat ylhäisiä vieraita ja kääntyivät sitten suoraan kohti kuvernööriä. 

Tämä hymyili ja kumarsi kohteliaasti illan kunniavieraalle, merirosvoista tunnetuimmalle ja pelätyimmälle: Mustaparralle. 

EDWARD TEACH eli Mustaparta rakensi hurjan maineensa harkiten. Hänen lipussaan olivat kaikki klassiset merirosvon tunnusmerkit: luuranko, ase ja tiimalasi.

© DK Images

Sotilaista tuli merirosvoja

Mustaparta, oikealta nimeltään Edward Teach, oli tuhansien muiden Espanjan perimyssotaan osallistuneiden merimiesten tapaan jäänyt työttömäksi ja rahattomaksi sodan päätyttyä vuonna 1713. 

Palvellessaan brittiläisellä kaapparilaivalla Karibianmerellä Teach oli ryöstellyt lukuisia aluksia, joten merirosvon ura oli ilmeinen ratkaisu. 

Kokemuksensa ja sopivien fyysisten ominaisuuksiensa ansiosta Teachilla ei ollut vaikeuksia saada pestiä. 

Benjamin Hornigold, joka oli aikansa uskaliaimpia ja kuuluisimpia merirosvoja, pestasi hänet piraattien tukikohtana toimineessa Nassaun kaupungissa Bahamalla. 

Teachin rohkeus ja kylmäverisyys taistelussa tekivät parkkiintuneeseen Hornigoldiin vaikutuksen, ja hän ylensi tämän pian lähimmäksi miehekseen. 

Teach sai komentoonsa yhden Hornigoldin aluksista, ja pian kaksikko tunnettiin Karibian menestyneimpinä merirosvoina.

Menestyksestä huolimatta Teachin ja Hornigoldin tiet erosivat vuonna 1717. Kaikesta päätellen Hornigold päätti lopettaa merirosvoilun ja ryhtyä pitämään maatilaa. 

Ero oli sopuisa, miehet kättelivät ja purjehtivat kukin taholleen. Jäähyväislahjaksi Teach sai orjalaivana toimineen ranskalaisen Le Concorden.

Teach oli siihen asti ollut menestyksekäs mutta ei mitenkään ainutlaatuinen merirosvo. Jäätyään omilleen hän ymmärsi, että hänen piti keksiä jotakin erikoista, mikäli hän mieli säilyttää Kari-
bian herruuden. Oli aika luoda legenda.

Ensi töikseen hän muunsi Le Concorden pelkoa herättäväksi merirosvolaivaksi, jossa oli 40 tykkiä ja 300 hengen miehistö. Sitten hän nimesi laivan uudelleen Queen Anne’s Revengeksi.

Kun Le Concorden muodonmuutos oli valmis, maailma sai valmistautua tekemään tuttavuutta Teachin toisen luomuksen, hurjan merirosvopäällikkö Mustaparran kanssa.

Legenda alkaa muodostua

Kauppalaiva The Great Allenin kapteeni Christopher Taylor valmistautui väistämättömään yhteenottoon merirosvojen kanssa. 

Merirosvolaiva oli seurannut häntä jo useita tunteja, ja nyt alukset olivat rinnakkain. 

The Great Allen oli suurikokoinen, hyvin aseistettu ja kykenevä puolustautumaan, joten Taylor oli luottavainen. Katsoessaan tarkemmin aalloilla keinuvaa merirosvoalusta hän kuitenkin koki järkytyksen.

Kannella seisoi valtava mustiin pukeutunut ja miekoin ja pistoolein aseistautunut hahmo. Hänen päätään ympäröi savupilvi, ikään kuin hän olisi tullut suoraan helvetistä. 

Eniten Tayloria kuitenkin järkyttivät hahmon kasvot. Suuri pöyhkeä parta oli letitetty ja koristeltu värikkäillä nauhoilla. Noihin aikoihin ainoastaan hulluilla ja villeillä oli parta. 

Kapteeni Taylor arvasi, ettei tältä mielipuoliselta ja arvaamattomalta ryöväriltä ollut odotettavissa armoa, jos hän miehistöineen ryhtyisi vastarintaan. Niinpä hän antautui taistelutta.

Näin Teach oli saanut juuri sen, mitä hän halusikin muuntautuessaan Mustaparraksi. Jos hän pystyisi pelottelemaan uhrinsa antautumaan, hänen ei tarvitsisi asettaa laivaansa, miehiään ja ennen kaikkea omaa henkeään alttiiksi.

The Great Allenin miehistö pelkäsi pahinta. Teloittamisen sijaan heidän kuitenkin käskettiin soutaa veneellä maihin. 

Kun he lähestyivät rannikkoa, he näkivät järkytyksekseen merirosvojen sytyttävän tuleen heidän komean ja arvokkaan laivansa ja jättävän sen palamaan poroksi. Parrakkaan merirosvopäällikön täytyi todella olla mielenvikainen!

Maissa merimiehet kertoivat kaikille kummallisesta kokemuksestaan ja levittivät näin huhua mustapartaisesta piraatista, aivan kuten Teach oli suunnitellutkin. 

Levitessään tarinat muuttuivat yhä järkyttävämmiksi. Ajan mittaan Mustapartaa alettiin pitää paitsi hulluna myös verenhimoisena ja sadistisena murhaajana – vaikka hän ei tiettävästi koskaan tappanut ketään.

Huhut alkavat tehdä tehtävänsä

Kun Mustaparran maine vähitellen kasvoi, jo hänen mustan, verta vuotavalla sydämellä kuvitetun tunnuslippunsa näkeminen sai kauppalaivat antautumaan taistelutta, sillä kukaan ei uskaltanut asettua vastahankaan Karibian kauhistuttavimmalle miehelle. 

Ne, jotka uskalsivat, muutama tykinlaukaus ja kummallinen hahmo kannella saivat nopeasti toisiin ajatuksiin.

1700-luvun merirosvousta tutkinut ekonomi Peter Leeson Virginian George Mason -yliopistosta Yhdysvalloista vertaa Edward Teachia nykyajan mainostajiin: hän loi taidokkaasti itsestään ihmisille tietynlaisen kuvan ja hyödynsi mainettaan kylmäverisenä murhaajana.

”Hänen rakentamansa maine toimi niin tehokkaasti, että hänen ei itse asiassa koskaan tarvinnut toteuttaa luomiaan uhkakuvia”, Leeson toteaa.

Mustaparran legenda elää, kuten tässä Karibiallla sijaitsevan Brittiläisten Neitsytsaarten postimerkissä. 

© Ullstein Bild

Vastustajia ei löytynyt

Ryöstely merellä ei kuitenkaan riittänyt kunnianhimoiselle Teachille. Hän halusi pönkittää Mustaparran jo valmiiksi rajua mainetta entisestään.

Toukokuussa 1718 neljä laivaa ilmestyi Yhdysvaltojen itärannikolla sijaitsevaan Charlestonin satamaan. Kaupungin asukkaat tähyilivät pelästyneinä kiikareilla Mustaparran tunnuslippua.

Hänen maineensa oli kiirinyt hänen edellään, ja vaikka satama oli täynnä laivoja, kukaan ei rohjennut lähteä taisteluun hurjaa merirosvokapteenia vastaan.

Seuraavina päivinä Charlestonin vilkas kauppasatama oli täysin eristetty muusta maailmasta.

Kaikkiin sinne pyrkineisiin aluksiin hyökättiin, ja vauraan kaupungin asukkaat eivät voineet kuin katsoa avuttomina vierestä. Mustaparta saattoi rauhassa lähettää kaksi miestään neuvottelemaan. Kirjailija Charles Johnson kirjoitti vuonna 1724:

”Merirosvot kulkivat kaduilla täysin avoimesti raivostuneiden kaupunkilaisten silmien edessä. Nämä pitivät piraatteja ryöväreinä ja murhaajina ja syypäänä onnettomaan eloonsa ja vastoinkäymisiinsä. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut edes ajatella kostoa pelätessään, että lisäonnettomuudet kohtaisivat heitä.”

Charlestonin piiritys vahvisti merkittävästi Mustaparran mainetta kaikista merirosvopäälliköistä kauheimpana. 

Oli yksi asia pakottaa huonosti aseistautuneiden kauppa-alusten miehistö antautumaan – nyt Mustaparta oli pakottanut polvilleen vauraan kaupungin Amerikan mantereella. 

Kaikki oli tapahtunut ilman laukaustakaan, sillä miehen nimi, maine ja musta lippu tekivät tehtävänsä.

Lainkuuliaista elämää maissa

Samoihin aikoihin Charlestonin piirityksen kanssa suuri sotalaivasto oli matkalla Englannista Amerikkaan. 

Brittiviranomaiset olivat saaneet tarpeekseen merirosvojen riehumisesta Karibialla ja Amerikan rannikolla ja aikoivat lopettaa sen kertaheitolla. 

Merirosvoille annettiin kaksi mahdollisuutta: he voisivat taistella kuolemaan asti tai antautua, jolloin britit takasivat heille armahduksen. 

Teach ymmärsi, että brittiläistä imperiumia vastaan edes hänellä ei ollut mahdollisuuksia. Hänen oli hakeuduttava uusille alueille.

Pian Mustaparta ilmestyi Carolinan kuvernöörin Charles Edenin puheille. Mustapaparta selitti aikovansa hyväksyä kuninkaan tarjouksen armahduksesta ja jäävänsä maihin.

Teach hyödynsi taidokkaasti mainettaan Mustapartana jopa viettäessään lainkuuliaista elämää.

Kiinnostus merirosvoja kohtaan oli suurta 1700-luvun alussa, ja lehdet kirjoittivat vuolaasti heidän edesottamuksistaan. Teachista tulikin paikallinen kuuluisuus. 

Kaikki Carolinan merkittävät asukkaat halusivat päästä tapaamaan Mustapartaa, ja ovela piraatti lumosi kaikki hyvällä käytöksellään ja kertomuksillaan huimista seikkailuistaan merillä.

Teach kutsuttiin Carolinan hienoimpiin koteihin, ja hän oli juhlien kunniavieras. Hän jopa avioitui rikkaan plantaasinomistajan vasta 16-vuotiaan tyttären kanssa – huhujen mukaan tämä oli Mustaparran 14. vaimo – kuvernööri Edenin suorittaessa vihkimisen.

Jonkin aikaa näytti siltä, että Teach oli todellakin jättänyt ryövärin elämän taakseen. Hän hajotti miehistönsä ja siirsi aluksensa huvikäyttöön. Elokuussa 1718 vanha merirosvo joutui kuitenkin levottomuuden valtaan.

Teach kokosi miehistönsä ja purjehti Bermudalle, missä hän kaappasi kaksi ranskalaista kauppalaivaa. 

Tapansa mukaan hän jätti alusten miehistön rauhaan ja tyytyi ryöstämään laivojen kalliin sokeria, kaakaota ja muuta arvokasta sisältäneen lastin.

Palattuaan Carolinaan Teach lähetti 60 tynnyrillistä ryöstösaalista kuvernööri Edenille. 

Tämä tajusi, että ystävyys Mustaparran kanssa voisi osoittautua tuottoisaksi, joten hän katsoi muualle, kun Mustaparta ryösteli rahtilaivoja Carolinan rannikolla. 

Mustaparta kutsui ryöstelyään liiketoiminnaksi, eivätkä ryöstettyjen alusten miehistöt rohjenneet esittää vastalauseita.

Luutnantti lähti merirosvojahtiin

Edenin nauttiessa Mustaparran saaliista naapurisiirtokunnan Virginian kuvernööri kiehui raivosta.

Merirosvojen hyökkäykset haittasivat suuresti hänen rikkaan siirtokuntansa kauppaliikennettä ja nakersivat hänen suosiotaan. Hän alkoi suunnitella jahtia Mustaparran pään menoksi.

Koska merirosvot toimivat Virginian alueiden ulkopuolella, kuvernöörin täytyi toimia salassa. Kuvernööri varusti kaksi kevyttä ja nopeaa alusta ja suunnitteli yllättävänsä Mustaparran tämän ollessa ankkurissa Pohjois-Carolinan matalilla rantavesillä. 

Laivan komento annettiin luutnantti Robert Maynardille ja hyökkäys sovittiin toteutettavaksi 22. marraskuuta 1718.

Mustaparta oli tietoinen suunnitelmista, mutta ei ottanut niitä vakavasti. Niinpä hyökkäystä edeltävänä iltana hän juhli huolettomasti kanssaan vielä olevien 20 merirosvon kanssa.

Seuraavana aamuna auringon noustessa juopuneet merirosvot näkivät Maynardin alusten lähestyvän. Mustaparta tarttui rommimukiin ja kohotti sen vihollisia kohti aaltojen yli huutaen:

”Olkoon sieluni ikuisesti tuomittu, jos suon teille armoa tai otan sitä teiltä vastaan!”

Merirosvot laukaisivat täyslaidallisen, joka pyyhki Maynardin laivojen yli ja tappoi tai haavoitti 20 miestä. Luutnantti määräsi heti loput miehistöstään kannen alle.

Savun hälvettyä Mustaparta näki vain kuolleita ja haavoittuneita. Varmana voitostaan hän antoi miehilleen käskyn nousta vihollisen laivaan. 

Merirosvot varustautuivat miekoin ja pistoolein sekä Mustaparran kehittämillä ruutia, lyijykuulia ja rautapirstaleita sisältävillä kranaateilla. 

He sytyttivät sytytyslangat, heittivät kranaatit ja odottivat räjähdystä. Sitten he ryntäsivät mylvien savun läpi puolustuskyvyttömäksi luulemaansa laivaan.

Samassa vihollisen sotilaita alkoi virrata kannen alta, ja merirosvot joutuivat alakynteen. Merirosvot ja sotilaat kamppailivat mies miestä vastaan miekoin, veitsin ja paljain nyrkein. Moni liukastui veren peittämällä kannella.

Vakavasti loukkaantuneenakin Mustaparta jatkoi taistelua vihollista vastaan, kunnes yksi luutnantti Maynardin miehistä löi kuolettavan iskun.

© Polfoto/Corbis

Mustaparran loppu koittaa

Yhtäkkiä Mustaparta ja Maynard havaitsivat joutuneensa vastakkain. Molemmat vetivät pistoolinsa ja miekkansa esiin. 

Mustaparta syöksyi eteenpäin, mutta Maynardin luoti lävisti merirosvokapteenin. 

Mustaparta ei kuitenkaan antanut periksi vaan tarttui sapeliinsa ja halkaisi voimakkaalla iskulla Maynardin miekan. Samassa hänen niskaansa kuitenkin osui miekanisku, mikä oli syöstä hänet nurin.

Maynardin miehet näkivät jätin haavoittuneen ja rohkenivat lopulta tulla lähemmäksi. 

Kuulat ja miekaniskut satelivat Mustapartaan joka puolelta, mutta hän jatkoi kamppailuaan. Voimattomana hän vajosi polvilleen ja veti esiin viimeisen pistoolinsa. 

Hän ehti virittää aseensa juuri ennen viimeistä, kuolettavaa iskua. Mustaparta jäi makaamaan elottomana kannelle.

Maynardilla oli aihetta juhlaan: hän oli surmannut kaikkien pelkäämän merirosvon. Todisteeksi siitä, että Mustaparta oli kuollut, Maynard iski tämän pään irti ja ripusti sen laivansa mastoon roikkumaan.

Taistelu oli tuskin ehtinyt vaimentua, kun Mustaparrasta alkoi levitä mitä hurjimpia tarinoita. Joidenkin tarinoiden mukaan hän ei ollutkaan kuollut. 

Toisten mukaan piraatin päätön ruumis oli uinut seitsemän kertaa Maynardin aluksen ympäri ikään kuin ilkkuakseen tälle vielä viimeisen kerran.

Edward Teachin ura merirosvopäällikkönä kesti vain runsaan vuoden, mutta hän loi siinä ajassa legendan, joka sai merimiehet vapisemaan kauhusta: legendan Mustaparrasta, kaikkien aikojen hurjimmasta merirosvopäälliköstä.

Lue lisää tarinoita merten hurjista ja pahamaineisista ryöväreistä –  tilaa HISTORIA

Lue lisää

Robert Lee: Blackbeard, The History Press, 2008. Angus Konstam: Blackbeard: America's Most Notorious Pirate, John Wiley & Sons, 2006. Peter Earle: The Pirate Wars: Pirates vs. the Legitimate Navies of the World, Methuen Publishing, 2004.

Ehkä sinua kiinnostaa...