Maantierosvot

Rahakukkaro vaihtoi usein omistajaa Lontoon pimeillä ulosmenoteillä.

© Mary Evans

Maantierosvot piinasivat Englantia

Aatelisto ja rikkaat kauppiaat vapisivat pelosta vaunuissaan poistuessaan Lontoosta. Mistä pensaasta tahansa saattoi ilmestyä naamioitu ratsastaja pistooli ladattuna. Varakkaiden matkalaisten ansiosta maantierosvot elivät kulta-aikaa.

maanantai 23. tammikuuta 2017 teksti Martin Landin

Jack Sheppard hymyili, iski silmää ja heitteli satatuhatpäiselle väkijoukolle lentosuukkoja. Lontoolaisia oli saapunut joukoittain Tyburnin hirttopaikalle tuona marraskuisena päivänä vuonna 1724, ja aukio oli aivan täynnä.

Kun väki pakkautui lavan eteen, kaupat ammottivat tyhjyyttään. Kansa halusi nähdä elävänä legendana pidetyn Jack Sheppardin viimeisen tempun: tänään hän heittäisi henkensä. 

Pyöveli valmistautui hirttämään 22-vuotiaan maantierosvon ja murtovarkaan, joka oli neljästi paennut Lontoon synkkämaineisesta Newgaten vankilasta ja josta rämäpäinen viehätysvoima ja ääretön röyhkeys olivat tehneet tähden. 

Vankila-aikoina punastelevat neitoset olivat piirittäneet lipevää sankaria, ja nyt taiteilijat koettivat kilvan saada häntä mallikseen. Ne, jotka eivät nähneet itse Sheppardia, ikuistivat kankaalle taiteilijoita maalaamassa roiston muotokuvaa.

Nyt Sheppard oli kuitenkin matkansa päässä. Lontoolaiset olivat innoissaan seuraamassa tarinan loppuhuipennusta, sillä vuoden kahdeksan teloituspäivää olivat suurta kansanhuvia.

Väristys kulki kansanjoukossa, kun jalusta potkaistiin Sheppardin alta ja hänen jalkansa alkoivat sätkiä ilmassa.

Hirtetyn oli tapana antaa riippua hirressä 15 minuuttia, ennen kuin pyöveli julisti hänet kuolleeksi. Kun Sheppard hilattiin alas, hänen ihailijansa ympäröivät hänet nopeasti, jotta ruumiinryöstelijät eivät pääsisi varastamaan vainajan vaatteita tai ruumiinosia.

Sheppard kuoli, mutta rosvous jatkui. Lontoon lähiseudut olivat täynnä maantierosvoja. Kansa rakasti heitä, koska he piinasivat rikasta yläluokkaa.

Ihannointi alkoi Robin Hoodista

Maantieryöstöt eivät toki olleet 1700-luvulla uutta Englannissa. Jo viisisataa vuotta aiemmin, vuonna 1285, kuningas oli vaatinut valtion teiden vieret raivattaviksi pensaikoista 200 metrin leveydeltä väijytysten estämiseksi.

Jo keskiajalla kansa kertoi tarinoita maantierosvoista, ja köyhät talonpojat kuuntelivat mielellään kertomuksia Robin Hoodista, joka ryösti rikkailta ja lahjoitti köyhille. Ei tiedetä, onko tarina Robin Hoodista totta, mutta todelliset roistot olivat kuitenkin toista maata, he nimittäin pitivät saaliinsa itse.

Englannin maanteillä rehottava rosvous muuttui 1600-luvulla ikävästä haitasta todelliseksi maanvaivaksi. Syynä oli parlamentaristien ja kuningas Kaarle I:tä kannattaneiden rojalistien välinen sisällissota vuosina 1642−1646. 

Rojalistit olivat pääasiassa aatelisia, ja kun parlamentaristien armeija vei voiton, rojalistit menettivät maansa ja erivapautensa. Sadat aatelismiehet jäivät ilman tuloja. Heidän ainoa turvansa olivat ratsut ja aseet, mikä käytännössä tarkoitti maantierosvoksi ryhtymistä. 

Aatelismiehistä rosvoiksi

Sisällissodan jälkeen riski tulla ryöstetyksi Englannin maanteillä kasvoi merkittävästi. Uudet rosvot olivat usein hyvin pukeutuneita ja hyväkäytöksisiä, ja monet heistä ryöstivät vain niitä, jotka olivat katkeran sodan aikana olleet parlamentaristien puolella. Noina aikoina syntyi romanttinen käsitys maanteiden herrasmiesvarkaasta.

Kiinni jäämisen riski oli pieni. 1600-luvun puolivälin Englannissa ei ollut poliisilaitosta ja armeijaakin vain vähän, joten rikollisten jahtaaminen jäi palkkionmetsästäjien kontolle. Maantiet olivat surkeassa kunossa, ja ratsain liikkuva roisto saavutti vaunut helposti. 

Liikenteen solmukohtien majatalojen isännät myös myivät mielellään vihjeitä rikkaiden matkalaisten liikkeistä.

Rosvot toimivat mieluiten Lontoon läheisyydessä. Pääkaupunkiseudulla asusti puoli miljoonaa ihmistä, kun maan toiseksi suurimmassa kaupungissa, Norwichissa, asukkaita oli vain 20 000.

Sodan myötä rikolliseksi ajautui myös aatelinen kapteeni Zachary Howard. Hän oli pantannut maansa ja palkannut rahoilla miehiä rojalistiarmeijaan. Tappion jälkeen hän menetti kaiken ja joutui tienaamaan elantonsa maantierosvona.

Howardin ensimmäinen uhri oli Essexin jaarli, joka oli johtanut parlamentaristien armeijaa. Lontoon luoteenpuoleisella maantiellä Howard ratsasti jaarlin vaunujen viereen, työnsi pistoolinsa ikkunasta sisään ja kuittasi 1 200 punnan arvoisen kultasaaliin.

Seuraava uhri oli tuntemattomaksi jäänyt jaarli. Hän oli liikkeellä ratsain yhden palvelijan saattamana, kun Howard ilmestyi esiin ja puhutteli miehiä kohteliaasti. Keskustelu jatkui yksinäiselle tieosuudelle asti.

”Rahat tai henki!” Howard huudahti äkkiä ja veti esiin pistoolinsa. Hämmästynyt jaarli koetti vastustella, mutta hänen hevosensa lysähti maahan pää luodin lävistämänä. Jaarlin oli pakko luovuttaa timanttisormuksensa ja kultakukkaronsa Howardille. 

Tämä sitoi uhrinsa yhteen selät vastakkain ja nosti heidät palvelijan ratsun selkään, jaarli kasvot taaksepäin. Kun parivaljakko saapui lähimpään kaupunkiin, he saivat vastaansa kauppiaiden raikuvat naurut.

Uhkarohkeasta Howardista luvattiin 500 punnan löytöpalkkio, mutta kukaan ei tunnistanut miestä Chesterissä, kun tämä käväisi Englannin tulevan johtajan, Oliver Cromwellin luona.

Howard tekeytyi innokkaaksi parlamentaristiksi puhumalla kuningasvastaisesti. Näin hän onnistui keplottelemaan itselleen kutsun uhrinsa makuuhuoneessa pidettyyn iltarukoukseen. Rukoilun sijaan rosvo otti esiin pistoolin, sitoi Cromwellin, tyhjensi yöastian sisällön tämän päähän ja poistui paikalta mukanaan täysi kultakukkaro.

Vuonna 1652 Howard jäi kuitenkin kiinni epäonnistuneen ryöstöyrityksen yhteydessä. Raivosta kihisevä Cromwell saapui henkilökohtaisesti seuraamaan Howardin hirttämistä.

Uusi kuningas, uudet rosvot

Osat vaihtuivat, kun Englannin monarkia koki uuden nousun 1660. Uskolliset rojalistit saivat takaisin tiluksensa ja arvonsa, ja Cromwellin kannattajat päätyivät rosvoiksi. Uudet rosvot pääsivät nauttimaan talouden elpymisen iloista. 

Rauhan aika ja kaupan kasvu toivat maanteille lisää väkeä, ja matkustavaisilla oli myös enemmän rahaa mukanaan.

Ranskalaisen Claude Duvalin kaltaiselle levottomalle sielulle Englanti oli mahdollisuuksien paratiisi. Duval saapui Englantiin vuonna 1660 tallirengiksi, mutta pian uhkapelit, väkijuomat ja naiset veivät hänet mukanaan. 

Ranskalainen alkoi rahoittaa kallista elämäänsä ryöstelemällä, ja siinä hän osoittikin olevansa oikea luonnonlahjakkuus.

Pian Duval oli lehtien julkaisemien etsintäkuulutuslistojen kärjessä. Hän oli todellinen herrasmiesvarkaan perikuva: ritarillinen, elegantti nuori mies, joka vältti loppuun saakka väkivallan käyttöä ja flirttaili häpeilemättä naisten kanssa.

Rosvon urasta tuli epätavallisen pitkä: Duval pakoili viranomaisia kunnioitettavat kymmenen vuotta, ennen kuin jäi kiinni ympäripäissään Hole-in-the-Wall-nimisessä lontoolaispubissa. Hän oli 27-vuotias päätyessään hirsipuuhun vuonna 1670. 

Hirttämisen jälkeen Duvalin ruumis oli useiden päivien ajan nähtävillä pubissa, ja monet hyvin pukeutuneet naiset kävivät jättämässä jäähyväiset varkaalle, joka oli heidät sulokkaasti ryövännyt. 

Kerrotaan, että ranskalainen Claude Duval antoi nuorten naisten pitää osan koruistaan, jos he tanssivat hänen kanssaan.

© Bridgeman

Ratsumies petkutti tuomareita

Claude Duvalin perintöä ryhtyi vaalimaan maantierosvo, joka niitti mainetta kekseliäisyytensä ja köyhiä kohtaan osoittamansa armeliaisuuden vuoksi.

Vuonna 1639 Pohjois-Englannissa syntynyt John Nevison palveli vuosia sotilaana ennen kuin hoksasi toisen tavan hyödyntää aseenkäyttötaitojaan. Nevison oli jo ehtinyt kunnostautua maantierosvona, kun hän vuonna 1676 suoritti rikoshistoriaan jääneen mainetekonsa.

Kun Nevison tyhjensi erään matkalaisen lompakkoa kaakkoisenglantilaisessa Kentissä, hän oli varma, että hänet oli tunnistettu. Hankkiakseen alibin hän ratsasti kiireesti kohti pohjoista. 

Koko päivän matkanteon päätteeksi väsynyt ratsukko saapui Yorkin kaupunginportille, joka sijaitsi 320 kilometrin päässä rikospaikalta. Nevison piti huolen siitä, että hänet varmasti huomattiin ja myös muistettaisiin Yorkissa aina kaupungin pormestaria myöten. 

Kun Nevison myöhemmin seisoi oikeudessa ryöstöstä syytettynä, silminnäkijät todistivat, että syytetty oli nähty Yorkissa rikoksen tapahtumispäivänä. Kukaan ei pitänyt mahdollisena, että sama henkilö olisi saattanut olla Kentissä samana päivänä. Näin Nevison pääsi pälkähästä.

Oikeudenkäynnin jälkeen Nevison kerskaili niin avoimesti huijauksellaan, että asia kiiri kuningas Kaarle II:n korviin, ja hallitsija halusi kuulla tarinan ryövärin omasta suusta. Nevison noudatti kutsua ja kertoi dramaattisin sanankääntein, miten oli ratsastanut lujaa kuin ”Old Nick” eli piru itse. 

Kuningas huvittui tarinasta ja kutsui Nevisonia nimellä ”Swift Nick”, joka jäikin rosvon pysyväksi liikanimeksi.

Edes kuninkaan tapaaminen ei pelastanut Nevisonia vankilatuomiolta, kun hän myöhemmin jäi kiinni muista ryöstöistä. Hän pääsi kuitenkin livahtamaan vankilasta, kun valelääkäri julisti hänet kuolleeksi. 

Kun Nevison palasi jälleen maantielle, matkustavaiset luulivat kuolleen miehen tulleen kummittelemaan ja luovuttivat sangen liukkaasti rahansa ja arvoesineensä.

Temppu menetti ajan oloon tehonsa, kun paljastui, että Nevison oli kuin olikin hengissä. Löytöpalkkio kipusi pilviin, ja vuonna 1684 Nevison jäi uudestaan kiinni ja hänet hirtettiin. Sekään ei varmistanut maantierauhaa, sillä uusia rosvoja ilmestyi kaiken aikaa.

Dick Turpin ei ollut sankari

Nykyisin parhaiten muistettu maantierosvo Richard ”Dick” Turpin syntyi Itä-Englannissa vuonna 1705. Toisin kuin herrasmiesvarkaina tunnetut Duval ja Nevison, Turpin ei arkaillut vuodattaa verta tilanteen sitä vaatiessa.

Turpin aloitti rikollisen uransa karjavarkaana. Ryöstösaaliin hän myi omassa lihakaupassaan. Seuraavaksi hän liittyi rikollisjoukkioon, joka murtautui koteihin ja varasti ihmisten omaisuutta.

Pitkä, rokonarpinen roisto käytti tarvittaessa raakoja keinoja riistäessään uhreiltaan näiden arvoesineet.

”Lennät alastomana mäelle, jos et kerro, missä rahat ovat!” Turpin uhkaili erästä iäkästä leskeä murtautuessaan tämän kotiin helmikuussa 1735. Pian muu joukko jäi vangiksi ja Teurastaja-Turpin, kuten häntä kutsuttiin, jatkoi ryöstelyuraansa yksin.

Raa’asta roistosta tuli viihdekertomusten sankari.

© Bridgeman & Mary Evans/Scanpix

Kerran Turpin oli ryöstämässä erästä matkalaista, kun kävi ilmi, että tämä oli Matthew King -niminen maantierosvo. 

Miehet lyöttäytyivät yksiin, ja parivaljakko piinasi Lontoon lähiseutujen kulkijoita aina vuoteen 1737, jolloin heidän metsäpiilonsa löydettiin ja he jäivät kiinni. King sai kahakassa surmansa; syynä saattoi olla kumppanin ampuma harhalaukaus. 

Turpin livahti pakoon ja asettui Yorkiin, jossa hän alkoi käyttää nimeä John Palmer ja elättää itsensä myymällä varastettuja hevosia. ”Palmerin” kohtaloksi koitui kuitenkin hänen vihanpuuskassa ampumansa kukko.

Vaikka Dick Turpinin todellinen henkilöllisyys paljastui vankilassa, hänen osuuttaan maantieryöstöihin ei pystytty osoittamaan. 

Turpin tuomittiin vuonna 1739 hevosvarkaudesta, ja hänet hirtettiin 33-vuotiaana. Hän kuoli kuten muutkin maantieroistot, mutta hänen tarinansa heräsi myöhemmin henkiin suosituissa nuortenkirjoissa.

Tietullit koituivat maantierosvojen kohtaloksi. Kun Lontoon maanteille pystytettiin tullikojuja, rosvot eivät enää voineet huomaamatta luikahtaa väijypaikoilleen.

© Bridgeman

Ryöstely tyssäsi tietulleihin

Yksikään maantierosvo ei pystynyt loputtomasti pakoilemaan lain pitkää kouraa, mutta taitavimmat väistelivät kuolemaa vuosikausia ja elivät kuin ruhtinaat. Koska maantierosvous oli parhaimmillaan mitä kannattavinta liiketoimintaa, rangaistukset eivät pelottaneet.

Lopulta rosvous loppui, mutta ei suinkaan rikosten ehkäisemiseksi tarkoitettujen toimien ansiosta. 1800-luvun alussa Englannin maantiet olivat niin surkeassa kunnossa, että niitä oli pakko ryhtyä kohentamaan. 

Parannustyö uskottiin yksityisyrittäjille, ja nämä puolestaan saivat ryhtyä perimään tiemaksuja kulujen kattamiseksi. Uusille maanteille alkoi ilmestyä tietullikojuja, mikä haittasi maantierosvojen vapaata liikkumista.

Tullikojut levisivät pian Lontoon reunamilta muuallekin maahan, ja rikolliset joutuivat siirtymään yhä kauemmas suurista asutuskeskuksista. Vuonna 1830 jo yli 20 prosenttia kaikista maanteistä oli tietullien piirissä. 

Samaan aikaan myös rautatiet alkoivat yleistyä, ja pian junayhteydet korvasivat maanteitse liikkuneet postivaunut kokonaan. Viimeinen Englannissa muistiin merkitty maantieryöstö tapahtui vuonna 1831.

Maanteiden herrasmiesvarkaiden aika oli ohi, mutta heidän edesottamuksiaan kuvaavat värikkäät tarinat elivät. 

Vuonna 1839, yli sata vuotta Jack Sheppardin kuolemasta, Lontoossa esitettiin kahdeksan erilaista näytelmää hänen vaiherikkaasta elämästään. Samoihin aikoihin julkaistiin Dick Turpinin seikkailuista kertovia viihdelukemistoja. 

Ehkä sinua kiinnostaa...