Jan Janszoon (noin 1570-1641). Jan Janszoonista ei tunneta maalauksia, mutta todennäköisesti hänellä oli muslimimerirosvokapteenien tapaan täysparta ja turbaani.

© Pier Francesco Mola & Thrandur Thorariusson

Hollantilaisesta vapaustaistelijasta tuli merirosvovaltion johtaja

Vuonna 1619 hollantilainen kaapparikapteeni Jan Janszoon sitoi turbaanin päähänsä ja julistautui muslimiksi. Hän alkoi vangita eurooppalaisia ja myydä heitä päätä huimaavin hinnoin orjiksi Pohjois-Afrikan orjamarkkinoilla. Hän nousi jopa merirosvojen oman valtion johtajaksi.

torstai 21. joulukuuta 2017 teksti Kasper Schile & Bue Kindtler-Nielsen

Kolme alusta laski yön pimeydessä varovasti ankkurinsa Baltimoren kylän edustalle Irlannin tuulenpieksemällä etelärannikolla. 

Aluksissa oli 280 merirosvoa, jotka ­olivat 19. kesäkuuta 1631 pitkästä aikaa pääsemässä maihin. 

He olivat purjehtineet Pohjois-­Afrikasta yli kaksituhatta kilometriä ­kaapatakseen kristittyjä, jotta voisivat myöhemmin myydä nämä orjiksi.

Merirosvojen johtaja, Murat Reis (nuorempi), souti ensin pienen joukon kanssa vaivihkaa maihin tiedustelemaan tilannetta. 

”Tästä tulee hyvä keikka”, hän vakuutti miehilleen palatessaan.

Pian yli kaksisataa karskia miestä kiipesi äänettä reelingin yli ja laskeutui veneisiin. 

He olivat sekalainen seurakunta sapelein ja musketein aseistautuneita pohjois­afrikkalaisia berberejä, turk­kilaisia merimiehiä ja eurooppalaisia loikkareita.

Kylässä merirosvot potkaisivat pienten kalastajamökkien ovet sisään, ajoivat kaikki kovakouraisesti ulos ja sytyt­tivät rakennukset tuleen. 

Turkin-, arabian- ja englanninsekaisin komennoin kyläläiset pakotettiin rantaan ja veneisiin, jotka täyttyivät ääriään myöten hätääntyneistä irlantilaisista.

Rummutus kertoi pian meri­rosvoille, että oli aika lähteä, sillä englantilais­alukset tykkeineen saapuisivat muutamassa minuutissa. 

Soudettuaan laivoille merirosvot sulloivat ­kaapatut ­irlantilaiset – 22 miestä, 33 naista ja 54 lasta – lastiruumaan, ja sitten he nostivat purjeet ja lähtivät kohti etelää. 

Muutaman viikon kuluttua ­irlantilaiset vangit myytäisiin tuhansien muiden eurooppalaisten tavoin Algerin orjamarkkinoilla.

Matkalla irlantilaiset kiinnittivät huomiota siihen, että 61-vuotias Murat Reis oli vaaleampi kuin muut merirosvot. 

Hän olikin alun perin hollantilainen Jan Jans­zoon, jonka ahneus ja seikkailunhalu olivat vieneet Pohjois-Afrikkaan ja aina maailman ainoan merirosvovaltion Salén johtajaksi asti.

Ottomaanien orjamarkkinoilla oli myytävänä kaikenlaisia ja -ikäisiä orjia.

© Getty Images

Kaappari ryhtyi merirosvoksi

Jan Janszoon syntyi Haarlemin kaupungissa Hollannissa vuonna 1570, jolloin Alankomaat kamppailivat ­itsenäisyytensä puolesta Espanjan herruutta vastaan. 

25-vuotiaana Janszoon päätti liittyä yhä jatkuvaan vapaus­taisteluun. 

Hän lähti merille jahtaamaan ­espanjalaisia aluksia Alankomaiden käskynhaltijan Morits Oranialaisen antama kaapparikirja taskussaan. 

Kaapparikirjalla valtio myönsi virallisen luvan merirosvoukseen, mikä oli tavallista sotaa käyvien maiden välillä 1500-luvulla.

Kaapparielämä sopi Jans­zoonille. Hän valtasi aluksia Euroopan vesillä ja pujahti ajoittain väärän lipun alla espanjalaisiinkin satamiin. 

Vuonna 1600 hän rakastui maurilaiseen naiseen nimeltä Margerita, joka asui Cartagenan kaupungissa Espanjassa. 

Janszoon vieraili säännöllisesti Margeritan luona ja sai tämän kanssa neljä lasta – ilman että hänen kotona Haarlemissa odottanut vaimonsa Soutgen ja heidän kolme lastaan tiesivät asiasta mitään.

Janszoon ryösteli espanjalaisaluksia 14 vuotta, mutta kaapparin elämä ei ollut mikään oikotie onneen. 

Hollantilais­viranomaiset vaativat suuren osan saaliista veroina, ja ansiot tyrehtyivät täysin, kun Yhdistyneet Alankomaat teki ase­levon Espanjan kanssa vuonna 1609.

Janszoon sinnitteli jonkin aikaa suhteellisen lainkuuliaisena kapteenina, mutta vuonna 1618 hän teki dramaattisen päätöksen. 

Sanomatta edes hyvästejä hollantilaiselle perheelleen hän otti kurssin etelään, poimi Espanjasta mukaansa Margeritan lapsineen ja jatkoi Kanariansaarten merirosvoja viliseville vesille. 

Hän oli todennäköisesti kuullut houkuttelevia tarinoita barbareskimerirosvojen joukkoihin liit­tyneistä eurooppalaisista merimiehistä, joita kutsuttiin nimellä renegados. ­

Bar­bareskit toimivat Pohjois-Afrikan rannikolta käsin ja käärivät rahaa rosvoamalla laivoja ja myymällä vangitsemiaan ihmisiä orjiksi.

Lanzarotella Janszoon tapasi maanmiehensä kapteeni Ivan de Veenboerin, joka kertoi seikkailuistaan merirosvona. 

De Veenboer oli jopa antanut ympärileikata itsensä ja ottanut nimekseen Suleiman voidakseen edetä muslimimerirosvojen hierarkiassa. 

Naureskellen hän kertoi opettaneensa merirosvot ohjaamaan suuria eurooppalaisia purjelaivoja – aiemmin he olivat käyttäneet vain pieniä kaleereja. 

Ajan mittaan Suleiman oli saanut ­komentoonsa yli 50 laivaa ja siten saanut myös ottomaanien laivastokapteenien ­tittelin Reis.

Janszoon piti kuulemastaan. Hän lähti Suleimanin kanssa Algeriin, joka oli merirosvoille tärkeä kaupunki. 

Se oli säntillisen Haarlemin täydellinen vastakohta: sokkeloiset kadut olivat täynnä myynti­kojuja ja kujilla yksin liikkuminen saattoi olla hengenvaarallista. 

Kaupungin erikoisuus olivat orjat, joita myytiin valtavilla markkinoilla ja joita käytettiin kaupun­gissa kaikkeen prostituutiosta tupakanmyyntiin. 

Algerissa oli kaikkiaan 40 000 orjaa, monet heistä Pohjois-Euroopasta. 

Haluatko lukea lisää tarinoita maailman meriltä?

​Tilaa HISTORIA kotiin

Katso paras tarjous täältä

Janszoon kääntyi muslimiksi

Janszoon oli valmis mihin tahansa saadakseen valtaa ja vaurautta, ja niin hän seurasi Suleimanin esimerkkiä: hän kääri turbaanin päähänsä, kääntyi muslimiksi ja otti nimekseen Murat.

Murat ryhtyi ­Suleiman Reisin perämieheksi, ja 11. toukokuuta 1619 hän lähti ensimmäiselle matkalleen barbareski­merirosvona. 

He hyökkäsivät vehnälastissa olevan hollantilaisen kauppalaivan kimppuun ja möivät sitten saaliinsa mukavasta summasta Algerissa.

Murat yleni nopeasti, ja hänen taitojaan merillä arvostettiin suuresti. Hän otti uuden uskontonsa vakavasti, ja vangittuaan kristittyjä hän yritti usein tuntitolkulla taivutella heitä kääntymään islamiin ja liittymään miehistöönsä.

Kun eräs Muratin haarlemilaisista ystävistä tuli Algeriin, Murat kehuskeli tälle, kuinka paljon rahaa hän ansaitsi muslimimerirosvona.

Vieras ei ottanut uskoakseen, joten Murat vei hänet makuuhuoneeseensa ja esitteli ylpeänä sänkynsä yläpuolella roikkuvaa leikattua esinahkaansa.

”Katsohan tätä! Muslimiksi ryhtyminen ei vaadi muuta kuin tämän leikkaamista”, Murat houkutteli, mutta vieras ei taipunut vaan pitäytyi kristinuskossa ja palasi Hollantiin, missä hän kertoi muille poikkeuksellisesta tapaamisestaan.

Muratilla ja Suleimanilla meni loistavasti, mutta heidän kumppanuutensa jäi lyhytaikaiseksi. 

Lokakuussa 1620 he osuivat vihollismielisten sotalaivojen ­keskelle ja tykinkuula repi Suleimanilta jalan. 

Vamma oli kohtalokas, mutta ennen vuotamistaan kuiviin Suleiman ehti nimittää Muratin laivastonsa komentajaksi. 

Niin hollantilaisesta Jan Janszoonista tuli kertaheitolla Algerin mahtavin muslimimerirosvokapteeni – ja niin hänkin sai ottaa käyttöön tittelin Reis.

Murat Reisin aika Algerissa ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä kaupunki solmi pian liiton eurooppalaisten vallanpitäjien kanssa, jotka halusivat lopettaa merirosvouksen. 

Niinpä hän ja muut merirosvot purjehtivat laivoineen Uuteen Saléen Marokon Atlantin-rannikolla.

”Se on kaupunki, jolle kaikki kristityt nyrpistävät nenäänsä”, kuvaili eräs matkalainen.

Uusi Salé oli ihmisten ja uskontojen sekamelska, mutta yhteen asiaan kaikki siellä suhtautuivat yhtä suurella into­himolla: merirosvoukseen, ja varsinkin silloin, kun se kohdistui espanjalaisiin, jotka ahdistelivat kaikkia muita kuin katolisia kristittyjä.

Murat Reisillä oli lippuja joka lähtöön

Kun Murat Reis lähti merirosvomatkalle, hän ei suinkaan vetänyt mastoon pääkallolippua vaan valitsi lipun kulloistenkin vastustajiensa mukaan.

Lue numeroiden kohdalta eri lippujen tarina

Murat johti merirosvovaltiota

Uusi Salé, josta tuli myöhemmin Marokon pääkaupunki Rabat, kuului muodollisesti Marokkoon. 

Merirosvot kyllästyivät kuitenkin pian maksamaan sulttaani Zidan Abu Maalille tämän vaatimia kymmenyksiä saaliista, ja niin he julistautuivat omaksi valtiokseen.

Merirosvot päättivät toimia tasavaltana ja valita joka vuosi uuden 14 hengen hallituksen eli divanin

Murat Reisistä tuli merirosvotasavallan ensimmäinen presidentti ja suuramiraali. 

Se sopi hänelle, sillä samalla hän sai oikeuden puoleen kaikkien Salén merirosvolaivojen saaliista ja saattoi saada hyvät rahat myymällä vangittuja eurooppalaisia lunnasrahoja vastaan takaisin näiden perheille.

Uuden Salén linnoitetusta kaupunginosasta, Kasbahista, tuli merirosvojen pääpaikka. 

Linnoitus olikin tarpeen, kun sulttaani ärsyyntyi merirosvojen niskoittelusta ja piiritti kaupungin. 

Merirosvoilla oli yhä kuitenkin yhteys merelle, joten sulttaani ei saanut heitä nöyrtymään vaan joutui antamaan periksi ja tunnustamaan Murat Reisin tasavallan johtajaksi. 

Piiritys heikensi silti merirosvoja sen verran, että heidän oli tehtävä liitto sulttaanin kanssa.

Salén tasavalta kukoisti Murat Reisin johdolla, mutta hän kyllästyi pian pelkkiin hallinnollisiin töihin. Marraskuussa 1623 hän lähti jälleen ryöstöretkelle. 

Päämääränä oli Englannin kanaali, mutta voimakas syysmyrsky pakotti hänet hakeutumaan suojaan Alankomaihin Veeren satamakaupunkiin. 

Alankomailla oli onneksi rauhansopimus Marokon kanssa, joten vetämällä mastoon sulttaanin lipun Murat Reis ja miehistö, johon kuului muitakin hollantilaisia merirosvoja, ­saattoivat rauhassa ankkuroitua pelkäämättä vangitsemistaan.

Paikalliset viranomaiset yrittivät taivutella Murat Reisiä luopumaan merirosvouksesta. 

”Hänen vaimonsa ja kaikki hänen lapsensa tuotiin kannelle”, kirjoitti eräs silminnäkijä. 

”He anelivat häntä lähtemään laivasta, ja samoin tekivät monien muiden miehistön jäsenten vanhemmat, mutta se oli turhaa, koska he ajattelivat vain ryöstösaaliita.”

Kaiken kukkuraksi Murat Reis onnistui vielä houkuttelemaan useita nuoria kaupunkilaisia liittymään rosvojoukkoonsa. 

Se ei ollut edes vaikeaa, sillä nuoressa valtiossa vallitsi toivoton mieliala Espanjaa vastaan käydyn puolivuosi­sataisen sodan jälkeen.

Merirosvot kävivät Islannissa asti

Vuonna 1627 Murat Reis oli jo 57-vuo­tias, mutta hän paloi yhä halusta päästä taas rosvoreissuun. 

Hän lähtikin elämänsä pisimmälle purjehdukselle neljällä laivalla, joissa oli 32 tykkiä ja yli kolme­sataa ­merirosvoa. 

Eräs tanskalainen orja oli ­vakuuttanut hänelle voivansa opastaa merirosvot suojattomaan Islantiin.

Monen viikon merimatkan jälkeen ­merirosvot erottivat lopulta horisontissa Islannin etelärannikon. 

Parantaakseen joukkion mahdollisuuksia kaapata runsaasti uusia orjia Murat Reis jakoi laivastonsa ja lähetti kolme alustaan kohti itää ja purjehti itse kohti länttä.

Tavallisesti Tanskan laivasto vartioi siirtomaansa Islannin rannikoita, mutta tuona kesänä lähtö oli myöhästynyt ja laivat olivat yhä Kööpenhaminassa Murat Reisin suunnatessa kohti pientä Grin­davíkin kalastajakylää. 

Useimmat paikalliset olivat paenneet sisämaahan heti nähtyään vieraat laivat, mutta jotkut olivat jääneet puolustamaan kotejaan. 

He tuskin uskoivat silmiään, kun merirosvolaumat vyöryivät maihin sapelit tanassa. 

Rosvot saivat kuitenkin saaliikseen vain 15 islantilaista, 12 tanskalaista sekä jonkin verran nahkoja ja suolakalaa.

Myöhemmin samana päivänä Murat Reis onnistui ryöväämään vielä tanskalaisen kauppalaivan, mutta islantilaiset tykkipatterit torjuivat hänen iskuyrityksensä Álftanesin kaupunkiin, ja niin hän otti kurssin jälleen kohti etelää.

Kolmella muulla laivalla oli parempi onni, kun ne hyökkäsivät Vestmannasaarille 17. heinäkuuta. Paikallinen pappi Ólafur Egilsson todisti tapahtumaa.

”Merirosvot laskivat veteen kolme ­venettä, joihin nousi kolmesataa miestä, ja lähtivät kohti rannikkoa”, Egilsson ­kirjoitti muistelmissaan.

”He vyöryivät saarelle kuin koirat, he ulvoivat kuin sudet, eivätkä heikot naiset ja lapset päässeet heitä karkuun.”

Vangit piestiin ja ahdettiin varasto­rakennuksiin, ja merirosvot kävivät läpi koko saaren.

”Merirosvot tappoivat kaikki, jotka ­vastustivat heitä, tai jotka tekivät ristinmerkin tai lausuivat Jeesuksen nimen”, Egilsson muisteli. 

Kirkon loimutessa ­liekeissä ­234 islantilaista raahattiin merirosvolaivoille ja kahlehdittiin muiden vankien rinnalle. Saarelle jäivät 34 hengen ruumiit.

Elokuussa Murat Reis vei noin neljä­sataa vankiaan Algerin suurille orjamarkkinoille. Egilsson kirjoitti tapahtumasta:

”Islantilaiset erotettiin toisistaan, jopa lapset vanhemmistaan, ja heidät vietiin katuja pitkin markkinapaikalle, jossa heidät huutokaupattiin kuin lampaat.”

Egilsson lähetettiin pian sen jälkeen Kööpenhaminaan pyytämään Kristian IV:tä maksamaan merirosvojen vaatimat lunnaat. 

Tanskan kirkoissa käynnistettiin keräys, mutta kului vuosia, ennen kuin kuningas sai ­lähetettyä riittävän summan Algeriin – ja silloin suurin osa islantilaisista oli jo joko kuollut tai myyty eteenpäin. Vain 27 pääsi takaisin kotimaahansa.

Tapauksen johdosta islantilaisissa virsikirjoissa aneltiin aina 1800-luvun puoliväliin asti: ”Pidä meidät sanassasi Jumala, pidä poissa paavi ja turkkilainen julma.”

Murat Reisin merirosvojen tukikohtanaan käyttämä linnoitus on yhä nähtävillä Rabatissa.

© Imageselect

Murat sai maistaa omaa lääkettään

Kun Murat Reis palasi Uuteen Saléen, häntä odotti kirje Yhdistyneistä Alankomaista. 

Maa oli ainoa, jolla oli rauhan­sopimus merirosvovaltion kanssa, ja siellä oltiin raivoissaan, että Salén merirosvot olivat sopimuksesta huolimatta hyökänneet sen laivoihin.

”Se ei ole minun vikani vaan kapinoivan miehistön”, Murat Reis vastasi. 

”Olen pahoillani, jos liitto hajoaa minun takiani, ja toivon voivani palvella isänmaatani elämäni loppuun asti.”

Nöyrät sanat olivat silkkaa teatteria, sillä muutama kuukausi aiemmin Murat Reis oli itsekin kaapannut erään hollantilaisen kauppalaivan.

Murat Reisin vahva asema oli kuitenkin jo murenemassa. Kiistat Uuden Salén väestöryhmien välillä olivat johtaneet lähes sisällissotaa muistuttavaan tilaan. 

Lisäksi muslimien sotilaallinen johtaja Sidi al-Ayachi vaati jihadia (pyhää sotaa) kristittyjä vastaan, eivätkä merirosvojen yksittäiset iskut vääräuskoisia vastaan tehneet hänen mielestään riittävästi vahinkoa.

Al-­Ayachi iski armeijoineen Saléen vuonna 1627 ja sai kaupungin nopeasti hallintaansa. Murat Reis onnistui pakenemaan ajoissa ja asettui Algeriin.

Ilmeisesti Murat Reis eli sen jälkeen hiljaiseloa usean vuoden, sillä historioitsijat eivät juurikaan tunne hänen tekemiään iskuja tältä ajalta. 

Muutaman kertomuksen mukaan hän valloitti ­pienen englantilaisen Lundyn saaren ja harjoitti merirosvousta sieltä kilpaillen eurooppalaisten kaappareiden kanssa.

Vuonna 1635 Murat Reis kohtasi Väli­merellä seitsemän Maltan ritarikunnan ­laivaa. 

Maltan ritarit olivat aina valmiita taistelemaan merirosvoja ja muita vääräuskoisia vastaan katolisen maailman etuvartiona. 

Murat Reis oli liikkeellä vain yhdellä laivalla, joten hänen oli pakko antautua. Hän päätyi vankilaan Maltalle.

Murat Reis joutui kestämään kidutusta ja yksinäisyyttä pienessä sellissään viisi vuotta ritarien odotellessa, että joku maksaisi hänestä lunnaat. Hänellä oli onnekseen vielä ystäviä, ja vuonna 1640 sellin ovet lopulta aukenivat.

Lunnaat maksoi Marokon uusi sulttaani Muhammad, sillä hän halusi tehdä ikääntyvästä Murat Reisistä Oualidian satamakaupungin kuvernöörin. 

Sulttaani piti Murat Reisiä yhtenä harvoista, joka voisi pitää maan omapäiset merirosvot kurissa. 

Niin Murat Reisin elämä muuttui jälleen kertaheitolla, kun hän muutti pienestä vankisellistä asumaan Oualidiaan kuvernöörin palatsiin.

Tytär antoi isälleen anteeksi

Talvella 1640 Murat Reis sai yllättävän vieraan Hollannista. Se oli hänen toinen tyttärensä, Lysbeth, jolle isä oli kirjoittanut päässeensä lopulta pois Maltalta. 

Isä ja tytär syleilivät toisiaan ensimmäisen kerran 17 vuoteen. Palatsi teki suuren vaikutuksen Lysbethiin. 

Hän ihaili puutarhoja, joissa lähteet solisivat, lattioiden koristeellisia mosaiikkeja sekä värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneita palvelijoita. 

Vietettyään palatsissa muutaman kuukauden vieraana Lysbeth teki ratkaisevan päätöksen. 

Hän antoi isälleen anteeksi, että tämä oli jättänyt perheensä, maansa ja uskontonsa, ja päätti asettua asumaan palatsiin yhdessä isänsä ja äitipuolensa kanssa.

Mitä 70-vuotiaalle Murat Reisille sitten kävi, on hämärän peitossa. 

Ainoa, mitä hänestä sen jälkeen tiedetään, on vanhan hollantilaisen elämäkerran maininta: ”Hän ei kuollut luonnollisesti.”

Lue lisää

Adrian Tinniswood: Pirates of Barbary, Vintage Books, 2011. Peter Lamborn Wilson: Pirate ­Utopias, Autonomedia, 2003.

Ehkä sinua kiinnostaa...