1800-luvun puolivälissä koko Lontoo pelkäsi kaduilla väijyvien kuristajien hyökkäyksiä.

© Scanpix & Shutterstock

Kuristajaryöstäjät vaanivat Lontoon kaduilla

Raakojen ryöstöjen aalto piinasi lontoolaisia 1800-luvun puolivälissä. Lehdistön seikkaperäiset kuvaukset tapauksista vain lisäsivät paniikkimielialaa. Uhri toisensa jälkeen kertoi päällekarkaajista, jotka kuristivat uhriaan samalla kun tyhjensivät tämän taskut. Poliisi oli tapausten edessä neuvoton.

perjantai 6. huhtikuuta 2018 teksti Natasja Broström

Britannian parlamentin alahuoneen edustaja Hugh Pilkington käveli heinäkuun 17. päivän iltana vuonna 1862 työpaikaltaan Westminsterissä sijaitsevalle Reform Clubille.

Lontoon keskustan hiljaiset kadut kylpivät kaasulyhtyjen kirkkaissa valokeiloissa, eikä edustaja Pilkingtonilla ollut syytä pelätä päällekarkaajien tai taskuvarkaiden hyökkäyksiä, jotka olivat arkipäivää kaupungin laitapuolen ylikansoitettujen slummien hämärillä kujilla.

Edustaja Pilkington ei kuitenkaan sinä iltana saapunut klubilleen, vaan hänet löydettiin myöhemmin puolitajuttomana kadulta hoipertelemasta. 

Hänen vaatteensa olivat veressä, ja sekä lompakko että taskukello olivat kadonneet. Paikalle kutsuttu lääkäri päätteli Pilkingtonin kaulassa olleista jäljistä, että tämä oli joutunut kuristusryöstön uhriksi. 

Lontoon kaduilla liikkui ryöstäjiä, jotka kuristivat uhriaan kaulasta käsin tai hihnan avulla samalla, kun tyhjensivät tämän taskut.

Hugh Pilkington menetti hyökkäyksessä puhekykynsä päiväkausiksi. Samana iltana myös eräs British Museumin työntekijä miltei kuoli kuristusryöstön seurauksena, ja hyökkäyksistä kerrottiin myös pääkaupungin sanomalehdissä:

”Katuryöstöistä on tullut Lontoossa arkipäivää, ja Bayswaterissa on yhtä turvatonta kuin Napolissa”, The Spectator kirjoitti kaksi päivää myöhemmin vihjaten, että Kensington Gardensin hienostokorttelit olivat muuttuneet ryöväreiden pesäksi. 

Lehdistöllä ei ollut epäilystäkään, millaisen väen syytä kaikki oli:

”He ovat karkeita ja raakoja roistoja”, The Observer kuvaili.

Lontoolaiset saivat kirjoittelusta sen käsityksen, että missä tahansa kadunkulmassa saattoi olla roisto vaanimassa kuristaakseen seuraavan uhrinsa.

Kaikki kadunmiehistä ministereihin pelkäsivät, että heinäkuun 17. päivän tapahtumista alkaisi väkivalta-aalto, ja seuraavien viikkojen uutiset osoittivat pelon aiheelliseksi: raakalaismaisten kuristusryöstöjen vyöry pyyhki yli Lontoon.

Onnistuneeseen hyökkäykseen tarvittiin kolme miestä. Jos kaikki hoitivat tarkkaan oman osansa, kuristushyökkäys sujui ongelmitta. Koska kuristaja iski takaapäin, uhrien oli vaikeaa myöhemmin tunnistaa hyökkääjää. 

© www.victorianlondon.org

Tarinoista tuli raakaa todellisuutta

Britanniassa oli toki jo aiemminkin puhuttu kuristusryöstäjistä. Jo vuonna 1622 englanniksi julkaistu espanjalaisen Mateo Alemánin teos The Rogue (alkuteos Guzmán de Alfarche, 1599–1604) kuvaa surmatapaa näin:

”Hän sujautti uhrin kaulan ympärille nyörin ja kuristi tämän kuoliaaksi.”

Romaanista tuli erittäin suosittu. Harva britti kuvitteli, että sen kuvaamat hirmuteot muuttuisivat todellisuudeksi Lontoossa, kunnes joku hyökkäsi 12. helmikuuta 1851 asianajaja James Brobackin kimppuun takaapäin keskellä katua ja ryösti tämän putipuhtaaksi.

”Iäkäs tai heikkokuntoinen uhri olisi saattanut kuolla”, asianajaja totesi myöhemmin The Timesissa.

Tapaus herätti lukijat, ja lehden toimitus miltei hukkui lukijakirjeisiin, joissa kerrottiin vastaavista päällekarkauksista:

”Kuristaminen aiheutti päiväkausien kivun. On korkea aika puuttua näihin kauheuksiin, jotka ovat paljon yleisempiä kuin luullaan”, eräs lukija kirjoitti.

Turvattomuuden tunnetta lisäsi myös se, että Lontoon poliisilla ei ollut juuri muuta aseistusta kuin pilli avun pyytämistä varten. Aseistamaton viranomainen oli ryöstön sattuessa melko voimaton.

Pelko oli kuitenkin vahvasti liioiteltua, sillä kahden miljoonan asukkaan kaupungissa tehtiin tuona vuonna alle 50 päällekarkausta. 

Poliisitilastot eivät kiinnostaneet lehdistöä, joka julkaisi siekailematta sekä oletettujen uhrien että nimettömiksi jääneiden, rikollisiksi esittäytyvien henkilöiden kirjeitä, joissa nämä esittelivät hyökkäystapojaan. Yleisö ahmi sensaatiouutisia kiihkeästi.

Teloitus Kuubassa lisäsi paniikkia

Taatakseen muhkeat myyntiluvut lehdet julkaisivat mitä vain kuristamiseen ja rikollisuuteen viittaavaa. 

Syksyllä 1851 lehdistön herkutteli esimerkiksi Kuubassa tapahtuneella kaamealla tapauksella, jossa viranomaiset kuristivat venezuelalaisen kenraalin tämän yritettyä vapauttaa saaren espanjalaisten herruudesta.

Brittilehdet kuvailivat, kuinka epäonninen vapaustaistelija sidottiin tuoliin ja hänen kaulaansa asetettiin rautainen panta. 

Pyöveli kiristi pantaa ruuvipihdeillä niin, että tuomitun kaula lopulta rutistui kasaan. Espanjaksi kidutusvälinettä kutsuttiin nimellä garrote, mutta brittitoimittajat kutsuivat sitä ”kirotuksi kaulukseksi” ja ”kuolemanruuviksi”.

Lontoossa tarinat saivat aikaan uuden lukijakirjeiden tulvan, ja moni väitti itse joutuneensa ahdistelluksi tai ainakin kuulleensa jostakusta, jota oli kuristettu. Lehdistö otti tilanteesta kaiken irti:

”Tapausten yleisyys herättää suurta paniikkia”, The Times kirjoitti loppuvuodesta 1851, mutta jätti kertomatta, että kuristustapaukset olivat vain murto-osa kaikista Lontoossa tehdyistä rikoksista.

Ensin katumus, sitten vapautus

Kauhun vallassa olevat kaupunkilaiset eivät voineet käsittää parlamentin seuraavana vuonna tekemää päätöstä, jonka mukaan kovimpia rikollisia ei enää karkotettaisi vankileireille Australiaan, vaan he kärsisivät tuomionsa Britanniassa.

Siihen saakka noin 500 tuomittua oli lähetetty vuosittain maapallon toiselle puolelle, mutta tätä rangaistusta ei enää katsottu hyväksi, vaan kovan luokan rikolliset oli nyt määrä panna samaan vankilaan muiden tuomittujen kanssa. 

Raamatun opiskelun, työnteon ja kävelyn raittiissa ilmassa uskottiin saavan rikolliset katumaan tekojaan ennen rangaistusajan loppua. Päätös järkytti kansakuntaa. 

Entisten rikollisten haastatteluista kävi ilmi, että Britanniassa väkivaltaisia vankeja taltutettiin usein kuristusotteella. 

Kansalaiset kysyivätkin, mikä estäisi rikollista teeskentelemästä katumusta päästäkseen vapaaksi ja jatkamasta sitten rötöksiään entiseen tapaan.

”On silkkaa hulluutta, jos päästämme edelleen vapaiksi rikollisia, joita vankilassaoloaika ei ole muuttanut”, vankilapastori Walter Lowe Clay varoitti.

Laukaus vyöltä

Kekseliäät rakentelijat loivat erilaisia aseita, joiden avulla oli tarkoitus ehkäistä kuristushyökkäyksiä.

  • Piikkipanta
    White, Choker & Co. -niminen yritys kaupitteli piikeillä varustettua rautapantaa mainoslauseella ”Haluatteko välttyä kuristamiselta?” Pantaa pidettiin piilotettuna kaulaliinan alle, ja piikit pistivät mahdollista kuristajaa, kun tämä koetti tarttua uhriaan kaulasta.

  • Lyijynuija 
    Painava, ”hengenpelastajaksi” (The Life Preserver) nimetty nuija piilotettiin takin alle ja otettiin esiin kuristajan ilmaantuessa. Nuijan päärynänmuotoinen pää oli täytetty lyijyllä, mikä teki lyönnistä jämäkän. Kun kuristushysteria kävi kuumimmillaan vuonna 1862, nuijia sai myös pistimellä varustettuina.

  • Terällinen nyrkkirauta
    ”Tiellä kulkijoiden turvaksi” kansan suussa nimettyyn, nyrkkiraudan muotoiseen aseeseen oli kiinnitetty lyhyt tikarinterä. Vaaran uhatessa rauta pujotettiin käteen ja siinä olevalla terällä koetettiin haavoittaa päällekarkaajaa.

  • Aseistettu käsine 
    Vuonna 1856 lääkäri ja harrastelijakeksijä Frank Packman haki patenttia ”aseistetulle käsineelle”. Siihen oli kiinnitetty metallikoukkuja, teriä ja väkäsiä. Packman ei saanut patenttia, ja vuoden päästä lehdet pullistelivat samanlaisen tuotteen mainoksia.

  • Vyönsolkipistooli
    ”Asevalmistaja Henry Ball rakensi vuonna 1865 ”vyönsolkipistoolin”. Aseeseen kuului vyö, jonka soljessa oli pieni pistooli. Kun vyön kantaja vetäisi narusta, pistooli laukaisi ammuksen. Vyöllä pystyi ampumaan myös taaksepäin, jos soljen puki selkäpuolelle.

Intialainen kultti kylvi kauhua

Lehdistö otti asian esille aina, kun uudesta kuristustapauksesta kerrottiin, ja jatkuva asian vatvominen vain lisäsi lehtien menekkiä.

Vuonna 1856 The Times varoitti pääkirjoituksessaan Lontoon hienostokaupunginosien uudesta tilanteesta:

”Kunniallistenkin kansalaisten asuttamilla alueilla on jo vaara joutua kuristetuksi, ryöstetyksi ja jos ei aivan murhatuksi, niin ainakin henkihieveriin piestyksi ja potkituksi.”

Lehdissä oli myös lukuisia kuvauksia oikeusjutuista, joissa uhrit kertoivat jääneensä virumaan puolikuolleina, hakattuina ja ryöstettyinä:

”Minut tyrkättiin maahan selälleni ja sitten minua kuristettiin niin, että silmissä pimeni. Kieleni roikkui jo ulkona ja olin vähällä tukehtua. Tunsin, kuinka käsi tunkeutui oikeanpuoleiseen taskuuni ja vei sieltä kellon sekä noin 15 hopeashillinkiä”, eräs myyjä kertoi kaupungin oikeustalossa pidetyssä istunnossa.

Hyökkäykset toivat monille mieleen Britannian tuolloisessa siirtomaassa Intiassa toimineen pahamaineisen tugeenien kultin. Tugeenit olivat 1600-luvulta lähtien murhanneet ainakin 50 000 ihmistä tuhon jumalattaren Kalin nimissä. 

Uhreikseen he valitsivat yksinäisiä matkalaisia, jotka yllätettiin ja kuristettiin kuoliaaksi kangasliinalla. Tämän jälkeen tugeenit ryöstivät ja hautasivat uhrinsa.

Britannian viranomaiset vangitsivat ja teloittivat 1840-luvulla noin kolmetuhatta tugeenia. Saavutusta juhlistettiin British Museumiin rakennetulla näyttelyllä, mutta vuonna 1857 viranomaiset päättivät sulkea näyttelyn. 

Kauhistuttavien maantiemurhaajien, joita britit kutsuivat sanalla thug, ei haluttu enää pelottelevan jo muutenkin kauhun vallassa olevaa suurta yleisöä puhumattakaan siitä, että rikolliset saisivat uusia ideoita.

Päätös johti toivottuihin tuloksiin. Huolestuneiden lukijakirjeiden virta vaimeni, ja vuosittaisten raportoitujen kuristamistapausten määrä laski alle 30:een. 

Kun arvostetun parlamenttiedustaja Hugh Pilkingtonin kimppuun hyökättiin vuonna 1862, paniikki pääsi kuitenkin jälleen valloilleen.

Satiirilehti Punchin piirroksissa oli 1850-luvulla usein kuvattuna valtava krinoliinihame, joka oli suurta muotia tuon ajan naisten keskuudessa. Lehti sai kuristushysterian tiimoilta uuden idean – kun krinoliinin ompeli päällystakin päälle, kuristaja ei päässyt iskemään.

© Scanpix & Shutterstock

Rikollisuus rehotti Lontoon kaduilla

Päällekarkaus aiheutti raivon aallon koko maassa: edes hyvämaineinen poliitikko ei enää voinut kulkea rauhassa ja turvassa katujen raakalaisilta.

”Yhteiskunta saa nyt tuta järkyttävällä tavalla, mitä seuraa varkaiden hyysäämisestä”, Manchester Guardian kirjoitti.

”Kansakuntamme pohjasakkaa ei puhdisteta eikä huuhdota mereen, vaan se jää keskuuteemme ilmaa saastuttamaan”, jyrähti puolestaan Saturday Review.

The Daily News -lehden mukaan Lontoosta oli yhdessä yössä tullut taskuvarkaiden ja salamurhaajien tyyssija, ja Quarterly Review julisti, että suurkaupungin kadut eivät enää olleet turvallisia edes päiväsaikaan.

Kauhistuneet kansalaiset näkivät kuristajarosvoja kaikkialla. Eräässä tapauksessa kaksi tuiki tavallista kadulla kulkenutta miestä teki toisistaan ilmiannon, kun kumpikin epäili toista vaanivaksi kuristajavarkaaksi.

Virheitä sattui myös konstaapeleille, jotka saivat poliisipäälliköltä määräyksen pitää silmällä ”epäilyttäviä henkilöitä” pimeillä kujilla ja porttikäytävissä, ”joihin rosvo voi piiloutua hyökätäkseen ihmisten kimppuun rikollisin aikein”.

Kovan linjan tuloksena sadat pikkurikolliset viruivat vankilassa pelkän epäilyn vuoksi, ja tuomioistuimissa tehtiin ylitöitä suman purkamiseksi. 

Pelkästään marraskuussa 1862 tuomittiin 23 miestä kuristusryöstöstä, ja vuoden loppuun mennessä Lontoossa oli poliisin tietojen mukaan tehty 143 väkivaltaista ryöstöä.

Koska poliisit partioivat aseistamattomina, kansalaisten oli turvauduttava itsepuolustukseen, totesi eräs The Timesin toimittaja: ”Minun on itse pystyttävä puolustautumaan voimieni mukaan.”

Yksi tapa pönkittää itsepuolustusta oli hankkia kättä pidempää Lontoon toreille ilmestyneestä tarjonnasta:

”Kirkkaassa päivänvalossa voi hankkia järeän nyrkkiraudan, pistimellä varustetun nuijan tai kepin, jonka sisällä on veitsi tai miekanterä. Helppoa kuin hedelmien ostaminen”, The Daily News kirjoitti.

Poliisi sai vapaat kädet

Painostus rikollisuuteen löyhästi suhtautuneita poliitikkoja kohtaan kasvoi:

”Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta vallitseva mielipide on, että pääsyynä ovat edistykselliset periaatteet, joiden mukaan rikollisiamme on vuosia kohdeltu”, Saturday Review päätteli.

Vuonna 1863 parlamentti sääti viimein tiukemman lain rikollisuutta vastaan (Security Against Violence Act). 

Poliisi sai nyt vapaat kädet pidättää jopa pikkurikkeistä, kuten päihtymyksestä. Väkivaltaiset varkaat saivat vankilatuomion lisäksi raipparangaistuksen. Alle 16-vuotiaat saivat 25 iskua, muut 50.

Kovat rangaistukset tuottivat tulosta: kansalaiset tunsivat olonsa turvatuksi, ja vuonna 1863 ilmoitettiin enää kaksi kuristustapausta kuukaudessa, kun määrä oli vuotta aiemmin ollut 14. Lukijakirjeetkin loppuivat. 

Kesään 1863 mennessä kuristusten aiheuttama paniikki katosi Lontoosta yhtä nopeasti kuin se oli syntynytkin.

Lue lisää

E. Godfrey: Stranglehold on Victorian Society, History Today, 2009. R. Sindall: The London Garotting Panics of 1856 and 1862, Social History, 1987.

Ehkä sinua kiinnostaa...