Liittoutuneet kaaoksessa

Saksan hyökkäys 9. huhtikuuta sai liittoutuneiden sotilaalliset ja poliittiset johtajat tiiviisti neuvottelupöytään. Ranska ja Britannia olivat valmiita vastaamaan Saksan aggressioon, mutta ne eivät päässeet yksimielisyyteen siitä, miten se tapahtuisi. Briteillä oli alueella vahva laivasto, joten maihinnousu Norjan länsirannikolla houkutteli. Sen toteutuksesta oli kuitenkin useita näkemyksiä.

Britannian pääministerin Neville Chamberlainin mielestä Bergen, Trondheim ja Narvik piti vallata takaisin, kun taas Ranskan pääministeri Paul Reynaud halusi panostaa Narvikiin: ”Liittoutuneiden ensisijainen tavoite on pysäyttää Saksan malmikuljetukset. Välitön ja väkevä toiminta on välttämätöntä.”

Norjalaiset toivoivat, että liittoutuneet keskittäisivät joukkonsa tärkeään Trondheimin satamakaupunkiin. Trondheimissa oli myös lentokenttä, jolta lennätettiin täydennyksiä 640 kilometrin päähän pohjoiseen Narvikissa eristyk­sissä oleville saksalaisjoukoille. Trondheimin menetys jättäisi Narvikin saksalaisjoukot pulaan.

Keskustelut velloivat, ja uusia hyökkäyskohteita ehdotettiin ja sitten taas hylättiin. Huhtikuun puolivälissä lähetettiin lopulta kolme iskujoukkoa, joihin osallistui brittejä, ranskalaisia ja puolalaisia: Mauriceforce lähetettiin Namsosiin ja Sickleforce Åndalsnesiin, kumpainenkin tavoitteenaan Trondheimin takaisinvaltaaminen, ja kolmas, Rupertforce, jossa oli mukana 4 000 brittiä, 3 000 ranskalaista alppijääkäriä, 2 000 muukalaislegioonalaista ja 4 000 puolalaista, lähti suoraan kohti pääkohdetta Narvikia.

Operaatiot oli huonosti suunniteltu, joukkoja uudelleenohjattiin moneen kertaa, eivätkä varusteetkaan vastanneet olosuhteita tai olleet edes aina oikeissa paikoissa. Esimerkiksi Namsosiin matkalla olevilla oli mukanaan vain Narvikin kartta ja osa heidän varusteistaan – ja johtajistaan – lähetettiin Narvikiin.

Ensimmäinen isku Narvikiin

Ensimmäiset brittijoukot laskivat maihin 14. huhtikuuta Harstadissa Narvikista pohjoiseen, minne he perustivat tuki­kohdan. Joukoilla ei ollut raskasta aseistusta, kuten tykistöä tai ilmatorjunta-aseita, eikä pohjoisen olosuhteisiin sopivia varusteita: vaikka oli kevät, lunta oli vielä runsaasti, eikä briteillä ollut lämpimiä vaatteita, lumikenkiä eikä suksia.

Kun laivastopäällikkö lordi Cork nousi maihin käydäkseen tiedusteluretkellä, hän upposi syvään hankeen ja kadotti monokkelinsa. Kahden sotilaan oli vedettävä hänet ylös, ja hän kirjoitti raportissaan: ”Olen henkilökohtaisesti testannut lumen, ja siihen uppoaa helposti vyötäisiään myöten. Kaikkinainen eteneminen on uuvuttavaa.”

Vaikeuksista huolimatta Narvikiin päätettiin iskeä 24. huhtikuuta. Isku päättyi kaaokseen. Hyökkäyspäivänä puhkesi raju lumimyrsky. Brittien alukset ampuivat useita yhteislaukauksia, mutta lumentulon takia kukaan ei nähnyt, minne kranaatit osuivat. Briteillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin keskeyttää maihinnousu – mikä olikin hyvä, koska kranaatit eivät olleet tehneet minkäänlaista vahinkoa saksalaisten asemissa.

Ranskalainen suunnitelma

Neljä päivää epäonnistuneen yrityksen jälkeen britit kinastelivat keskenään jatkotoimista. Laivastopäällikkö lordi Cork luotti brittilaivaston voimaan ja ehdotti uutta suoraa hyökkäystä Narvikiin. Maavoimien päällikkö kenraali Mackesy oli varovaisempi ja halusi armeijan saartavan Narvikin. Sotilashierarkiassa samanarvoisina he olivat pattitilanteessa.

28. huhtikuuta saatiin lopulta täydennyksiä, kun paikalle tuli ranskalainen ensimmäisen maailmansodan veteraani ja vuoristosotaan erikoistunut kenraali Antoine Bethouart. Hänellä oli mukanaan kolme pataljoonaa kärsimättömiä alppijääkäreitä, chasseurs alpins.

Bethouart asettui kinastelevien brittien väliin ja ehdotti kompromissia: Liittoutuneet laskisivat joukkoja maihin Bjerkvikin kylään, missä Saksalla oli vain heikko puolustus, ja sieltä liittoutuneet voisivat sitten edetä ja iskeä Narvikissa saksalaisten sivustaan. Puolalaisista koostuva osasto lähestyisi puolestaan Narvikia lounaasta ja norjalaisosasto koillisesta, ja kaiken aikaa brittilaivasto tukisi tulittamalla saksalaisia vuonolta.

Tähän suunnitelmaan kinastelevat britit saattoivat suostua, ja niin Narvikin taistelun valmistelut käynnistyivät.

Sodankäyntiä tunturissa

Sisämaassa 10 000 norjalaissotilasta oli ahtaalla. Saksalaiset saivat päivittäin täydennyksiä ilmasiltaa pitkin ja onnistuivat valloittamaan suuria maa-alueita Narvikin pohjois- ja itäpuolilta.

16. huhtikuuta saksalaiset hyökkäsivät norjalaisten asemiin Bjørnefjellin tunturialueella lähellä Ruotsin rajaa.

Saksalaisten tarkoitus oli varmistaa lopullisesti malmin kulku Ruotsista rautateitä pitkin Norjanmeren rannalle. Norjalaiset sinnittelivät muutaman tunnin, mutta lopulta heidän puolustuksensa petti ja Bjørnefjell menetettiin.

Heikosti koulutetut ja varustellut norjalaiset olivat lopen uupuneita. Vastoinkäyminen kuitenkin sisuunnutti heidät, ja kenraali Carl Gustav Fleischerin johdolla miehet alkoivat tottua sotilaselämään. Olennaista oli se, että he oppivat hyödyntämään taitojaan hiihtää ja toimia pohjoisen talvessa. Norjalaisista kouliutui pian kunnon vastus saksalaisille vuoristojääkäreille, ja toukokuun alusta he ryhtyivät etenemään hitaasti mutta vääjäämättä kohti Narvikia.

Saksalaiset yrittivät panna vastaan, mutta norjalaiset lähestyivät tunturi kerrallaan. 7. toukokuuta norjalaiset valloittivat strategisesti tärkeän ylängön, mistä näki alas Ofotfjordenille ja vuonon rannalla pilkottavaan Narvikiin.

Bjerkvikin taistelu

Hieman ennen puoltayötä 12. toukokuuta kenraali Bethouart seisoi risteilijä Effinghamin kannella. Se lipui yhdessä 14 muun aluksen kanssa tyynen Bjerangsfjordin poikki. Keskiyön hämärässä ranskalaiskapteeni katseli neljän muu­kalaislegioonalaisia kuljettavan maihinnousualuksen lähestyvän Bjerkvikiä. Kun alukset ja niiden lähes 500 miestä olivat rannassa, Bethouart antoi käskyn avata tuli. Tykinlaukausten paineaalto pyyhkäisi savukkeen hänen huuliltaan, ja muutaman sekunnin kuluttua kranaatit iskivät Bjerkvikiin. Yksi ensimmäisistä osuman saaneista kohteista oli kirkko, jota saksalaiset käyttivät ammusvarastona. Kirkko räjähti roihuavaksi liekkimereksi, ja tuli levisi nopeasti puurakennuksissa ympäri kylää.

Sitten maihinnousualusten muukalaislegioonalaiset ryntäsivät maihin. Sotilaiden kuuleman mukaan Bjerk­vikissä ei pitänyt olla siviilejä, mutta muukalaislegioonan korpraali Favrel huomasi, että tieto ei pitänytkään paikkaansa: ”Siitä tuli hirvittävä teurastus. Me tapoimme enemmän siviilejä kuin saksalaisia. Konekiväärit nakuttivat oviin ja ikkunoihin, minkä jälkeen jalkaväki ryntäsi paikalle, heitti kranaatteja ja tunkeutui taloihin, jotka olivat säästyneet tulelta. Kivääri kädessä vaelsin halki kauhistuttavan kärsimysnäytelmän, näin silpoutuneita ruumiita, kuolleiden lasten kaatuneita kehtoja ja verilammikoissa huohottavia haavoittuneita.”

Aamuyön vähitellen valjetessa liittoutuneet etenivät talosta toiseen saksalaisten vuoristojääkärien ampuessa joka kadunkulmasta kuulasuihkuja kone­kivääreillään. Kului tunteja, ennen kuin Bjerkvik oli liittoutuneiden käsissä. Se oli kuitenkin vasta alkua. Vielä oli vallattava Øyjord, joka oli portti Narvikiin.

Bethouart lähetti muukalaislegioonalaisia nopeasti kohti etelää. Lännestä lähestyi puolalaisia joukkoja, ja kaksi brittihävittäjää oli valmiina antamaan tykistötukea. Sitä ei kuitenkaan tarvittu. Bjerkvikin kauhut olivat ajaneet saksalaiset pakoon, ja muukalaislegioonalaiset pääsivät Øyjordiin kohtaamatta vastarintaa. Narvik oli saarrettu.

• Edellinen Sivu 2 / 3 Seuraava