Kymmenen hullua hallitsijaa

Hallitsijana toimiminen vaatii mieheltä – tai naiselta – luonteenlujuutta. Historiassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten suuri henkinen paine on johtanut virheellisiin tai jopa katastrofaaliset seuraukset saaneisiin päätöksiin tai järjenvastaiseen käyttäytymiseen.

Toisinaan oudonkin käyttäytymisen taustalla on ollut jokin järkevä syy, joskus sen on selittänyt henkinen romahdus, mutta joskus rajaa on ollut vaikeaa vetää.

1. Caligulan lyijynraskas kankkunen

Ei ole pitäviä todisteita siitä, että Rooman keisari Caligula (12-41 jaa.) olisi ollut mielisairas. Hän oli brutaali ja vihattu, mikä on saattanut saada aikalaishistorioitsijat liioittelemaan joitakin hänen piirteitään. Hänen kerrotaan muun muassa halunneen nimittää hevosensa senaattoriksi ja käskeneen sahauttaa vihansa kohteet kahteen osaan haaroista ylöspäin.

Olipa hänen käyttäytymisensä taustalla mielisairaus tai ei, se oli joka tapauksessa arvaamatonta. Sen syyksi on ehdotettu Caligulan mieltymystä punaviiniin. Roomalaiset uskoivat punaviinin säilyvän parhaiten lyijystä tehdyissä astioissa. Caligulan oikut voivatkin siksi johtua pahasta lyijymyrkytyksestä.

2. Fjodor I rakasti kirkonkelloja

Iivana Julman poika Fjodor oli isänsä täysi vastakohta. Hän oli pieni ja hintelä ja todennäköisesti henkisesti jälkeenjäänyt. Hän vietti mieluiten päivänsä rukoilemalla hiljaisuudessa.

Kun Iivana Julma kuoli vuonna 1584, hänen poikansa kruunattiin tsaariksi. Kansa piti häntä tervetulleena vaihteluna julmalle isälleen. Koska vähämielisten katsottiin olevan lähellä Jumalaa, Fjodoristakin tuli ihailtu ja rakastettu hallitsija. Fjodor I matkusti paljon ympäri valtakuntaa, koska hän halusi kuulla, miltä kirkonkellot ei paikoissa kuulostivat.

Valtakuntaa hallitsi käytännössä Fjodor I:n kaitsijaksi jo tämän isän kuollessa nimitetty Boris Godonov. Godunovista tulikin seuraava tsaari, kun Fjodor I vuonna 1598 kuoli vailla miespuolista perillistä.

3. Afonso VI: tunnekylmä ahmatti

”Hurraa, nyt minusta tulee Portugalin kuningas!” huusi kymmenvuotias prinssi Afonso, kun hänen isoveljensä kuoli vuonna 1653.

Kun Afonso oli kolme vuotta vanha, hän sairasti vaikean sairauden, joka jätti hänet osaksi halvaantuneeksi. Sairaus vaurioitti myös hänen psyykeään niin, että hänestä tuli tunnekylmä. Kun hänestä kolmetoistavuotiaana sitten tuli kuningas, hovissa tajuttiin hänen olevan mielenvikainen. Aluksi hänen äitinsä hallitsi käytännössä hänen puolestaan. Afonso VI ei tuhoaisi Portugalin tulevaisuutta, maalle haettiin liittolaisia järjestämällä kuninkaan avioliitto Savoijin prinsessa Maria Franciscan kanssa.

Häissä kuningas piti päällään seitsemää takkia ja neljää hattua yhtä aikaa ja hän poistui kirkosta kesken seremonian, koska hänellä oli tylsää. Sen sijaan hän meni kotiin ja nautti yksin runsaan lounaan.

Avioliitto ei kestänytkään pitkään. Aviopuolison kyvyttömyyden perusteella kirkko mitätöi pian avioliiton. Tämän jälkeen Maria Francisca meni naimisiin kuninkaan pikkuveljen Pedron kanssa. Yhdessä Maria Francisca ja Pedro saivat lopulta Afonson karkotettua Azoreille, minkä jälkeen he hallitsivat valtakuntaa ja saivat kartutettua sen siirtomaita.

Afonso ei noussut enää valtaistuimelle vaan keskittyi mieliharrastuksiinsa syömiseen ja juomiseen. Hän kuoli 40-vuotiaana vaikeasti liikapainoisena.