© Shutterstock & Getty Images

Hurjat olympialaissuoritukset muuttivat urheilun historiaa

Olympialaisissa tasavertaisen kilpailijoiden kesken pelkkä voima tai nopeus ei aina riitä voittoon, vaan joskus siihen tarvitaan kekseliäisyyttä ja uusia kikkoja – tai sitten vain silkkaa onnea ja pari tequilapaukkua.

perjantai 5. elokuuta 2016 teksti Claus Cancel

Pyöräily: Hiilikuitu karsi ajasta ratkaisevan sekunnin

Voittiko pyörä vai brittiläinen pyöräilijä Chris Boardman kultaa 4 000 metrin takaa-ajossa Barcelonan olympialaisissa vuonna 1992 – vielä tänäkään päivänä urheilutoimittajat eivät ole yksimielisiä pyörän vaikutuksesta voittoon.

Puolessa välissä viimeistä kierrosta Boardman ohitti saksalaisen Jens Lehmannin kevyesti, eikä Lehmann ollut mikään vähäinen vastustaja. Hän oli edellisenä vuonna tehnyt maailmanennätyksen 4 minuuttia 25,775 sekuntia. Nyt Boardman kiisi maaliin 1,279 sekuntia nopeammin.

Boardmanin pyörän runko oli valmistettu hiilikuidusta yhtenä kappaleena, ja se muistutti kilpa-auton varaosaa – ja sitä se melkein olikin. Pyörä oli valmistettu yhteistyössä formula-1-talli Lotuksen kanssa, ja Kansainvälinen olympiakomitea hyväksyi sen vain pitkin hampain. Siitä alkoi pyörä vallankumous, joka vaikutti ratapyörien kehitykseen.

Korkeushyppy: Dick Fosbury voitti uudella hyppytyylillä

Katsomo kohahti Méxicon olympialaisissa vuonna 1968, kun yhdysvaltalainen Dick Fosbury paransi korkeushypyn olympia ennätystä sensaatiomaiset kuusi senttimetriä! 


Hän oli tehnyt sen aivan uudella hyppytyylillä: sen sijaan että olisi vauhdinoton jälkeen kierähtänyt tavalliseen tapaan riman yli, hän käänsi selkänsä rimaa kohti ja ylitti sen selkä edellä, jalat perässä.


Fosbury oli harjoitellut hyppyään lukiosta asti. Kun häneltä kysyttiin sen nimeä, hän keksi nopeasti nimen back lay-out.

”Nimi oli tylsä, eivätkä toimittajat edes kirjoittaneet sitä muistiin. Seuraavassa haastattelussa kerroin, että koti puolessa Oregonin Medfordissa tyyliäni kutsuttiin nimellä Fosbury flop – se kelpasi kaikille”, Fosbury kertoi myöhemmin.
Floppaus yleistyi nopeasti, ja nykyään se on yleisin korkeushyppytekniikka.
© Oregon State University & Shutterstock

Kuulantyöntö: O’Brien käänsi selkänsä ja voitti kultamitalin

Kaksi vuotta ennen Helsingin vuoden 1952 olympialaisia yhdysvaltalainen Parry O’Brien alkoi kehitellä uutta kuulantyöntötyyliä. Siihen asti kuulantyöntäjät olivat aloittaneet suorituksen kylki heittosuuntaan, ottaneet askelen eteen ja työntäneet kuulan vauhtiin saman tien. O’Brien pohti, että kierähdys saisi kuulan lentämään pidemmälle.

Olympialaisiin mennessä O’Brien oli hionut tekniikkansa valmiiksi: Hän kääntyi selin, koukisti polviaan ja kyyristyi hieman, hyppäsi toisella jalalla askelen taaksepäin ja kääntyi sitten yhden jalan varassa heittosuuntaan ja työnsi kuulan liikkeelle.

Liike ja kierto antoivat kuulalle lisävauhtia. O’Brienin tulos oli 17,41 metriä. Hän paransi kuulantyönnön olympiaennätystä 39 senttiä ja voitti kultaa. 

Tyyliä alettiin kutsua nimellä the O’Brien Glide, ja se oli 20 vuoden ajan yleisin työntötekniikka, kunnes Neuvostoliiton Viktor Aleksejev esitteli uuden tyylin, joka oli saanut vaikutteita kiekonheitosta.

Jousto polvilla, askel taakse ja pyörähdys eteen. Parry O’Brien harjoitteli tekniikkaansa kaksi vuotta.
© Getty Images

Nojapuut: Volttisensaatio

”Onko kukaan nainen tehnyt tätä aikaisemmin?” kysyi yhdysvaltalainen kommentaattori kollegaltaan selostaessaan vuonna 1972 suorassa lähetyksessä Münchenin olympialaisten naisten telinevoimistelun eritasonojapuukilpailua.

Neuvostoliiton Olga Korbutin liikesarja oli juuri hämmästyttänyt maailmaa: hän teki voltin takaperin taimmaiselta aisalta, tarttui uudelleen aisaan, heilautti itsensä alas, teki kiepin ala-aisan ympäri ja heilahti siitä suoraan takaperin jälleen yläaisalle. Kukaan ei ollut tehnyt moista koskaan ennen.

”Harjoittelin 10 vuotta 10 tuntia putkeen pystyäkseni tähän” Korbut kertoi myöhemmin. Yleisö villiintyi suorituksesta, mutta tuomaripisteillä 9,8 Korbut joutui tyytymään hopeaan.

Olga Korbut oli harjoitellut 10 vuotta Müncheniä varten.

© Recursos Prácticos

Hiihto: Luistelemalla hiihti nopeammin

Petyttyään Lake Placidin olympialaisissa vuonna 1980 yhdysvaltalainen maastohiihtäjä Bill Koch kehitti aivan uuden hiihtotekniikan. 


Sen sijaan, että hän olisi liikuttanut suksia suoraan eteenpäin, hän lainasi tyylin luistinradoilta: hän antoi suksien liukua sivulle ja potkaisi vuoron perään toisella jalalla vauhtia. 

Tekniikka vaati hyviä jalkavoimia mutta kasvatti vauhtia niin, että se toi hänelle maastohiihdon maailmancupin kokonaiskilpailun voiton vuonna 1982.

Uinti: 2,7 sekuntia nopeammin sukellusvenettä jäljittelemällä

Yleisö ei nähnyt paljoakaan Masaru Furukawasta 200 metrin rintauinnin finaalissa Melbournen olympialaisissa vuonna 1956, sillä hän ui lähes koko matkan veden alla. 

Furukawa oli tutkinut sukellusveneitä ja hoksannut, että niissä voimansiirto on veden alla tehokkaampaa kuin pinta-ajossa, ja sama päti myös uimiseen.

Seuraavana vuonna Kansainvälinen olympiakomitea päätti, että rintauimarit saivat suorittaa vain yhden käsi vedon ja potkun veden alla lähdössä ja käännöksessä. 

Mäkihyppy: Horjahdus lennätti ruotsalaisen pisimmälle

Kun ruotsalainen mäkihyppääjä Jan Boklöv oli menettää tasapainonsa ilmassa harjoituksissa vuonna 1985, hyppy olisi voinut päättyä rumaan kaatumiseen.

Boklöv kuitenkin korjasi asentoaan ilmassa levittämällä suksensa V:n muotoon.

Hätäratkaisulla oli hämmästyttävä vaikutus: Boklöv laskeutui hallitusti, mutta lisäksi hän hyppäsi noin 4,5 metriä pidemmälle kuin tavallisesti. Boklöv kokeili tekniikkaa muutaman kerran uudelleen, ja tulokset puhuivat puolestaan: V-tyylillä ilmalento
kesti pidempään.

Selitys on yksinkertainen. Kun suksia levitetään ilmassa, ilmanvastus lisääntyy ja hyppääjä saa lisää nostetta – japanilaisten tutkijoiden mukaan jopa 28 prosenttia.

Boklövin tekniikka sekoitti pakkaa joksikin aikaa, sillä kilpailijat pystyivät sen avulla hyppäämään pidemmälle, mutta toisaalta he saivat vähemmän pisteitä tuomareilta,
joiden mielestä tyyli oli ruma. 


Vasta vuonna 1992 Kansainvälinen hiihtoliitto päätti, että V-tyyli ei vähentäisi hyppääjän tyylipisteitä.

Sen jälkeen V-tyyli on ollut mäkihyppääjien yleisimmin käyttämä tekniikka.
”Ylpein olen siitä, että pidin pintani kaikesta arvostelusta huolimatta ja onnistuin parantamaan hyppyäni”, Jan Boklöv on todennut annistaan mäkihypylle.

Pituushyppy: 

Harva olisi uskonut, että Bob Beamon tekisi Méxicon olympialaisissa 18. lokakuuta 1968 ennätyksen, joka oli voimassa 23 vuotta.

Beamonin valmistautuminen kilpailuun oli hieman tavallisesta poikkeava.

Edellisenä iltana hän oli juonut pari tequilaa rauhoittaakseen hermojaan ja harrastanut seksiä vaimonsa kanssa.

Hyppyvuoronsa tultua Beamon asettui vauhdinottoradan päähän, keskittyi ja pinkaisi kohti hiekkakuoppaa. Kaikki tekijät osuivat kohdalleen: ponnistus onnistui täydellisesti, vauhti oli juuri sopiva, kilpailupaikalla ilmanvastus oli vähäinen ja myötätuuli juuri sallitun rajoissa.

Beamon hyppäsi aivan hiekkakuopan toiseen päähän niin, ettei optinen mittalaite pystynyt mittaamaan hyppyä vaan se oli mitattava käsin: Beamonin hyppy kantoi 890 senttiä ja ylitti maailmanennätyksen 55 sentillä.

Ennätys rikottiin vasta vuonna 1991. 

Tässä vaiheessa tuomarit eivät vielä ole tajunneet, että Beamon tekee historiaa.
© Corbis/All Over

Ehkä sinua kiinnostaa...