© Getty Images

Ensimmäiset futissäännöt: Hyökkää äläkä syötä palloa

7 hyökkääjää, ei syöttöjä, ei yhtään tuomaria - sellaista oli jalkapallo-ottelussa 1800-luvulla. Maali oli helppo tehdä, sillä maalissa ei ollut ylärimaa.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016 teksti Jannik Petersen

Syöttäminen oli kunniatonta

Pallon kuljettamista pidettiin lajin alkuvuosikymmeninä arvossaan, ja kanssapelaajille syötettiin vain epätoivon hetkellä. Siksi huippuotte­lutkin näyttivät aikanaan ­nap­pu­laliigan peleiltä, joissa kaikki pelaajat olivat yhtenä ryppäänä taistelemassa pallon hallinnasta.

Syöttelyn arvostus kohosi hitaasti. Skotlannin ja Englannin välisessä otte­lussa vuonna 1877 eräs pelaaja arvosteli myöhemmin politiikoksi ryhtynyttä joukkuetoveriaan Alfred Lytteltonia siitä, ettei tämä syöttänyt palloa muille, johon tämä vastasi terävästi: ”Hyvä herra, minä pelaan ainoastaan omaksi huvikseni.”

Nappulakengät oli kielletty

Vuoden 1863 jalkapallosäännöt kielsivät jalkineet, joiden pohjassa oli piikkejä tai rauta- tai kuminappuloita. Niinpä alkuaikoina pelaajat käyttivät joustavia nilkkapituisia arkisaappaita, joiden pienen koron avulla oli helppo jarruttaa vauhtia.

Vasta 1880-luvulla alettiin valmistaa jalkineita nimenomaan jalkapalloa varten. Ne olivat paksuja, kestäviä ja erittäin painavia – varsinkin sateella, kun niiden nahka oli imenyt itseensä vettä kentältä. Nappulakengillä pelaaminen sallittiin vasta vuonna 1891.

Rankkareita ei kalasteltu

Jalka­pallo oli alkuaikoinaan herrasmieslaji, jossa kaikki pyrkivät pelaamaan reilun pelin hengessä ja sääntöjen mukaan. Niinpä rangaistuspotkukin tuli sääntöihin vasta vuonna 1891 eli 27 vuotta sen jälkeen, kun seurat olivat sopineet lajin yhteisistä säännöistä.

Molari sai pelata kädellä koko kentällä

© Bridgeman

Alkuaikoina kaikki joukkueet pelasivat lentävällä maalivahdilla eli kenttäpelaajat pelasivat maalivahtina vuorotellen, mikä tarjosi välillä terve­tulleen hengähdyshetken. Maalivahti ei käyttänyt käsineitä eikä muista pelaajista erottuvaa paitaa. 

Maalivahti oli ainoa, joka sai pelata palloa käsin, ja hän sai tehdä sen kaikkialla pelikentällä. Vuonna 1912 sääntöjä muutettiin niin, että maalivahti sai pelata kädellä vain joukkueensa omalla kenttäpuoliskolla.

Pelaajat tuomaroivat itse pelejään

Kukaan ei haukkunut tuomareita 1860- ja 1870-luvuilla, koska tuomareita ei vielä ollut vaan pelaajat tuomaroivat itse pelinsä. Jos joku rikkoi sään­töjä, hän itse tai vääryyttä kärsinyt tuomitsi vapaapotkun. 

Jalkapallo-otteluiden suosion ja yleisömäärän kasvaessa kävi ilmeiseksi, että tarvittiin puolueettomia tuomareita, jotka eivät kiihtyneet liikaa ottelun tuoksinassa. Siirtymävaiheessa kumpikin joukkue nimesi yhden henkilön, joka huusi kentän laidalta havaitessaan pelissä sääntörikkomuksen. 

Valitet­tavasti nämä kaksi eivät aina olleet tapahtumista yhtä mieltä, ja vuodesta 1881 lähtien turnausotteluihin oli nimitettävä puolueeton tuomari. 

Maaleja tehtiin korkealla tasolla

Jalkapalloa pelattiin pitkään 2-1-7-kuviolla, jossa oli kaksi puolustajaa, yksi keski­kenttäpelaaja ja seitsemän hyökkääjää. Kenttä saattoi olla jopa 182 metriä pitkä, joten suuri määrä pelaajia hyökkäyspäässä lisäsi toden­näköisyyttä onnistua maalinteossa.

Maalitolppien välissä ei ollut poikkipuuta, mikä aiheutti joskus ongelmia. Kun 30 metrin korkeudessa tolppien välistä lentänyt pallo oli tuomittu maaliksi vuonna 1873, Englannin jalka­palloliitto päätti, että tolppien väliin oli vedettävä maalin ylärajaksi naru, ja vuonna 1882 maaleihin tuli ylärima.

Pelaajat pelkäsivät palloa

© Bridgeman

Pallon puskemista välteltiin 1800-luvulla, koska pallossa oleva solmu saattoi osua kipeästi päähän. Sateella pelattaessa nahkainen pallo myös imi itseensä niin paljon vettä, että sen paino saattoi jopa kaksinkertaistua.

Ehkä sinua kiinnostaa...