Renessanssimaalarit jäljittelivät antiikin tapaa kuvata alastomia miesvartaloita myös uskonnollisissa aiheissa. © Bridgeman Images, Scala & Shutterstock

Firenze vainosi homoja

Ilmiantajia, halpoja prostutioituja ja moraalipoliisi – Firenze käynnisti vuonna 1432 mittavan kampanjan kitkeäkseen kaupungissa rehottavan homoseksuaalisuuden. Oikeudenkäyntipöytäkirjat kertovat kaupunginisien sinnikkäästä taistelusta ”syntiä” vastaan.

torstai 18. tammikuuta 2018 teksti Sisse K. Ibsen

Ensimmäisenä tapahtumat tunnusti takellellen 14-vuotias Francesco di Giovanni, joka työskenteli parturin apulaisena Santa Trinitan aukiolla Firenzessä. 

Punasteleva poika myönsi vastahakoisesti homoseksuaalisen suhteen yhteen kaupungin mahtavimmista virkamiehistä, Doffo di Nepo Spiniin. 

Rikkomus oli tapahtunut Spinin upeassa palatsissa kaupungin keskustassa. Poika kertoi, että myös 60-vuotias hevosenkouluttaja oli osallistunut rietasteluihin.

Kolmen päivän päästä, 25. toukokuuta 1432, myös 70-vuotias Spini tunnusti, ja hänet tuomittiin suuriin sakkoihin. Samoin kävi hevosenkouluttajalle.

Doffo di Nepo Spiniä vastaan nostettu oikeusjuttu herätti Firenzessä valtavasti kohua, sillä maineensa menettänyt virkamies oli ensimmäisiä uuden lain perusteella tuomittuja. 

Lain tarkoitus oli kitkeä ”homoseksuaalisuuden inhottava synti” kaupungista juurineen.

Erikoista Spinin tapauksessa oli se, että hän oli itse ollut yksi lain innokkaimmista kannattajista. Firenzeläisten mielissä Spinin pidätys vain vahvisti käsitystä siitä, että homoseksuaalisuus oli saanut kaupungissa vahvan jalansijan.

Paavi tuomitsi Firenzen

Nykytutkijat kiistelevät siitä, miten yleistä homoseksuaalisuus oli Firenzessä. Useimmat ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että 1300–1400-luvuilla kaupungissa vallitsi voimakas homoerotiikan leimaama mieskulttuuri. 

Firenzessä runoilijat ylistivät avoimesti miesten välistä rakkautta, ja firenzeläismaalarit ja -kuvanveistäjät olivat ensimmäisiä, joiden töissä alkoi näkyä renessanssille tyypillinen antiikin kauneuskäsityksen ihailu ja viehtymys alastomaan miehenvartaloon.

Muualla Euroopassa Firenze alettiin yhdistää niin vahvasti homoseksuaalisuuteen, että sanasta ”firenzeläinen” tuli joillakin saksankielisillä alueilla homon synonyymi.

Firenzeläisten epäkristillisenä pidetyt seksuaaliset mieltymykset eivät jääneet huomaamatta kirkonmiehiltä, jotka paasasivat väsymättä Firenzen vapaamielisyyttä vastaan.

”Tässä maailmassa ei ole vastenmielisempiä syntejä kuin ne, joita firenzeläiset harjoittavat. Ensimmäinen on koronkiskonta. Toinen on niin inhottava, että en tohdi sitä edes ääneen lausua”, paavi Gregorius XI julisti vuonna 1376.

Lisää vettä kiukaalle heitti vuonna 1424 pappi Bernardino Sienalainen, joka paasasi saarnastuolista kolmen päivän ajan ”haisevasta synnistä, jonka löyhkä kohoaa tähtiin asti”.

Bernardino valitti, että firenzeläisiä ei edes haluttu opettajiksi toisiin kaupunkeihin, jotteivät he viettelisi viattomia oppilaita.

Monissa renessanssin mestariteoksissa kuvataan miesten paljasta pintaa.

© Bridgeman Images

Huorien piti käännyttää homoja

Firenzen valtaapitävät nousivat homoseksuaalisuutta vastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin homous oli heidän mielestään niin häpeällinen synti, että koko kaupunkia uhkasi Jumalan rangaistus sen vuoksi. 

Toiseksi, syntyvyys laskisi ja kaupungin väkiluku pienenisi, jos miehet pelehtivät vain keskenään.

”Onhan itsestään selvää, että mies tarvitsee naista siittääkseen poikia”, totesi pappi ja filosofi Leon Battista Alberti 1400-luvulla.

Firenzen kaupunginhallitus päätti jo 1320-luvulla kieltää homoseksuaalisen toiminnan lailla, mutta aloitteella ei ollut suurtakaan vaikutusta. 

1400-luvun alussa kaupunginisät päättivät tuon aikaisen virallisen asiakirjan mukaan ”tuhota suuremman pahan pienemmän avulla”. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kaupunginhallitus perusti kaupunkiin kaksi uutta bordellia.

”Näissä bordelleissa asuvat [nais]prostituoidut luovuttavat kehonsa miesten himojen tyydyttämiseen”, kertovat tuon ajan asiakirjat. 

Bordellien käytännön hoitamisen kaupunginhallitus luovutti yksityisyrittäjille.

Kaupunkiin perustettiin myös ”siveysvirasto”, eli viranomainen, jonka tehtävä oli valvoa moraalia ja säädellä prostituutiota. 

Virasto muun muassa huolehti lakien mukauttamisesta niin, että Firenzeen saatiin houkuteltua naisia prostituoiduiksi. 

Viraston asiakirjoista käy ilmi, että suunnitelma toimi; niissä esiintyvien nimien Lena de Bruxelles (brysseliläinen) ja Catarina de Constantinopoli (konstantinopolilainen) perusteella Firenzeen tultiin kaukaakin maailman vanhinta ammattia harjoittamaan.

”Jokainen prostituoitu voi tulla vapaasti Firenzeen ja asettua asumaan laillisiin bordelleihin. Ketään prostituoitua ei saa millään tavoin eikä millään verukkeella pidättää tai häiritä vastoin hänen tahtoaan”, määrättiin kaupungin uusissa laeissa, joissa myös löyhennettiin prostituoitujen pukeutumismääräyksiä. 

Heidän ei esimerkiksi enää tarvinnut sitoa hiuksiinsa tiukua tai pitää käsineitä erottuakseen muista naisista.

Lakimuutosten myötä kaupungin bordellit alkoivat kukoistaa. 

Virallisissa veroluetteloissa yhä useamman miehen ammattina luki ”bordellin isäntä”, ja kaupungin silmäätekevät ansaitsivat sievoisia summia vuokraamalla taloja bordellien pitoa varten.

Vakoilua ja ilmiantoja

Kun siveysvirasto oli toiminut vajaat 20 vuotta ja kaupunki oli täynnä prostituoituja, kaupunginhallitus joutui toteamaan, että nuorten miesten homoseksuaalisuus ei ollut yrityksistä huolimatta vähentynyt. 

Tarvittiin siis järeämpiä keinoja. Kaupungin johto perusti niin sanotun ”yöviraston” eli moraalinvartijapoliisin, jonka ainoa tehtävä oli homojen etsiminen ja rankaiseminen.

Historiantutkijoiden onneksi suurin osa viraston asiakirjoista on säilynyt jälkipolville, ja tutkijat ovat saaneet niistä havainnollisen kuvan viraston toiminnasta ja rakenteesta.

Uuden viraston johdossa oli kuusi ”yövirkailijaa”, joiden piti olla vähintään 45-vuotiaita ja – toisin kuin virkamiesten yleensä – naimisissa. 

Heillä oli alaisinaan sihteeri, saatavien perijä ja lukuisia työntekijöitä partiointiin. Ajan mittaan virasto palkkasi myös varsinaisia vakoojia, joiden tehtävä oli toimia salaa viranomaisten silminä ja korvina Firenzen vilkkaassa yöelämässä.

Viraston toiminta alkoi vauhdikkaasti, ja pian sinne alkoi tulvia ilmoituksia homoseksuaalisuudesta. 

Menestystä vauhditti se, että virasto asensi kaupungin kirkkoihin erityisiä vihjelaatikoita, joihin kaupunkilaiset saivat jättää ilmoituksiaan epäilyistään ja huomioistaan homoseksuaalisesta käyttäytymisestä. 

Jos epäilty todettiin syylliseksi ja tuomittiin sakkoihin, ilmiantaja sai noin 25 prosenttia maksetusta sakosta itselleen.

Mestaritkin pitivät miehistä

Monet renessanssin suurista taiteilijoista olivat kaikesta päätellen homoseksuaaleja. Esimerkiksi Michelangelo kuvasi runoissaan ja kirjeissään suhteitaan miehiin. Pisan yliopiston tutkijan Elena Lazzarinin mukaan Michelangelon freskot Sikstuksen kappelissa ovat saaneet vaikutteita hänen vierailuistaan kylpylöissä ja homoille tarkoitetuissa bordelleissa.

Michelangeloa ei ilmeisesti erityisesti vainottu hänen taipumustensa vuoksi, mutta Leonardo da Vinci sai kokea Firenzen homoseksuaalisuuden vastaiset lait nahoissaan vuonna 1476, kun tuolloin 24-vuotias Leonardo pidätettiin syytettynä suhteesta miesprostituoituun. Oikeuden asiakirjojen mukaan syyte kuitenkin hylättiin todisteiden puuttuessa.

Jotkut tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että myös esimerkiksi maalarit Rafael ja Sandro Botticelli kuuluivat niihin renessanssiajan miestaiteilijoihin, jotka pitivät
miehistä. 

Sakot toivat kaupungille rahaa

Järjestelmä johti lopulta tuhansiin ilmiantoihin, sillä firenzeläiset tarttuivat hanakasti mahdollisuuteen saada hankala naapuri tai kilpaileva liikkeenharjoittaja pulaan pudottamalla hänen nimensä valituslaatikkoon.

Ihmiset ilmiantoivat jopa lapsiaan. ”Yön virkailijat, rukoilen teitä. Olen leskiraukka, ja minulla on poika, Niccoló. 

Eräs Francesco Benghi -niminen mies hakee hänet joka ilta, harjoittaa hänen kanssaan sodomiaa ja maksaa hänelle joka kerta kolikon. 

Pyydän: pidättäkää poikani. Takokaa häneen pelkoa piiskalla, niin hän tunnustaa kaiken”, vetosi Maria Angelica -niminen nainen yö-
viraston virkamiehiin vuonna 1495.

Vihjelaatikoita hyödynnettiin myös Firenzen poliittisissa valtataisteluissa. Kaupungin rikkaat perheet ilmiantoivat toisiaan mustatakseen toistensa maineen ja saadakseen kilpailijansa pois
pelistä. 

Monet ensimmäisistä yöviraston tuomitsemista ihmisistä olivat tuohon aikaan valtaan pyrkivän Medicin suvun vihollisia. Tosin myös eräs Medici joutui itse syytteeseen homoseksuaalisuudesta jopa kahdeksan kertaa.

Yöviraston avaaminen vuonna 1432 johti homoseksuaalisuuden tiukempaan kontrolliin, mutta samalla rangaistukset lievenivät. 

Aiemmin homoseksuaalisuudesta voitiin vangita ja polttaa roviolla, mutta nyt useimmat selvisivät sakoilla.

Yöviraston asiakirjoista selviää, että jopa 17 000 miestä ilmiannettiin homoseksuaalisuudesta viraston 70-vuotisen olemassaolon aikana. 

Heistä 3 000 tuomittiin, mutta vain 60 sai ankaran rangaistuksen ja tuomittiin vankeuteen, karkotukseen tai roviolle. Useimmiten rangaistus kumottiin, jos syytetty osoitti katuvansa tekoaan ja maksoi sakon.

Yövirasto osoittautui kaupungille kannattavaksi liiketoiminnaksi. Sakoilla pystyttiin maksamaan niin yöviraston työntekijöiden palkat ja konttorin tilojen vuokra kuin viraston juhliakin. 

Tilikirjat 1450-luvulta osoittavat, että yöviraston henkilökunnalle tarjottiin juhlapäivinä muun muassa hanhea, ankkaa ja kiliä.

Haluatko lukea lisää vähemmistöjen taistelusta kautta historian?

Tilaa HISTORIA kotiin.

Katso parhaat tarjoukset täältä

Poikarakkaus jatkui

Yövirasto tukahtui lopulta tavallaan omaan menestykseensä. Lukuisat ilmiannot ja tehokas vakoojaverkko johtivat siihen, että jopa joka toista firenzeläismiestä syytettiin ajan mittaan homoseksuaalisuudesta. 

Syytettyjen joukossa oli jopa yöviraston väkeä.

Myös tuomittujen valtava määrä kertoo toiminnan tehokkuudesta. 

Esimerkiksi Venetsiassa tuomittiin homoseksuaalisuudesta vain 268 ja läheisessä Ferreran kaupungissa vain kahdeksan miestä sinä aikana, kun Firenzessä tuomittiin kolmetuhatta.

Yövirasto lakkautettiin vuonna 1502, ja sen tehtävät siirrettiin muille viranomaisille. 

Virasto ei ollut onnistunut toimintansa aikana muuttamaan Firenzen mainetta homojen kaupunkina, vaan valtava ilmiantojen ja oikeudenkäyntien määrä pikemminkin korosti sitä, miten syvälle homoseksuaalisuus oli juurtunut Firenzessä.

Firenzeläismiehet jatkoivat keskinäistä ilonpitoaan. Siihen on viitteitä muun muassa kirjeessä, jonka diplomaatti ja kirjailija Niccoló Machiavelli sai läheiseltä ystävältään vuonna 1523.

”Noh, Lodovicolla [Machiavellin poika] on siis luonaan kaveri, jonka kanssa hän huvittelee, kujeilee, käy kävelyllä, supattelee ja nukkuu. Entä sitten? Ei siinä välttämättä ole mitään omituista.” 

Kirjeen lopussa on vielä toteamus:

”Sinäkään et ehkä olisi koskaan ottanut vaimoa, jos olisit tuntenut itsesi.” 

Firenze pursuaa homoeroottisesti virittynyttä julkista taidetta. 

© Bridgeman Images & Shutterstock

Homojen hommista pidettiin kirjaa

Yöviraston toiminnasta on säilynyt roppakaupalla asiakirjoja, joista on saatu hyvä käsitys homoseksuaalisuudesta Firenzessä.

Oikeudenkäyntipöytäkirjoista käy ilmi, miten tarkasti Firenzen homoseksuaalisuutta valvova viranomainen rekisteröi lainrikkomukset ja kuvaili niitä. 

Asiakirjat ovat varsinainen kultakaivos historiantutkijoille, sillä niissä on runsaasti yksityiskohtaisia kertomuksia siitä, miten rikokset on tehty ja kuinka syytetyt ovat käyttäytyneet aktin aikana.

Yövirastoa kiinnosti muun muassa, kuka oli ”antavana” (tunkeutuvana) ja kuka ”vastaanottavana” puolena homoseksuaalisessa kanssakäymisessä. 

Todistusaineiston mukaan nuoret miehet olivat yleensä alistuvia ja vanhat miehet aktiivisempia osapuolia.

Lisäksi virasto erotteli tarkasti, tapahtuiko miesten välinen akti ”edestä” vai ”takaa”. Ilmoitettujen lukujen perusteella suuseksi oli renessanssin Firenzessä melko harvinaista. 

Tätä oletusta tukee erään kokeneen miespuolisen prostituoidun lausunto, jossa hän kertoo olleensa yllättynyt ja hieman peloissaan, kun hänen kumppaninsa alkoi harjoittaa fellaatiota hänen kanssaan.

Lue lisää

Michael Rocke: Forbidden Friendships – Homosexuality and Male Culture in Renaissance Florence, Oxford University Press, 1996. Gene Brucker: Giovanni and Lusanna: Love and Marriage in Renaissance Florence, University of California Press, 1992. John M. Najemy: A History of Florence, Wiley-Blackwell, 2008.

Ehkä sinua kiinnostaa...