Méliès oli elokuvan ensimmäinen auteur. Hän käytti filmeissään erikoistehosteita jo sata vuotta ennen tietokoneanimaation keksimistä

© Topfoto/Polfoto

Ranskalainen taikuri keksi elävän kuvan

Ranskalainen illusionisti Georges Méliès kehitti elokuvakerrontaa käyttämällä jo yli sata vuotta sitten leikkauksia, zoomausta, trikkejä ja erikoistehosteita, jotka ihastuttavat elokuvayleisöä vielä nykyäänkin.

perjantai 21. huhtikuuta 2017 teksti Bjørn Bojesen

Täyteen tivolitelttaan ahtau­tuneet uteliaat pariisilaiset haukkoivat ihmetyksestä henkeään eräänä sunnuntaiiltapäivänä vuonna 1897, kun heidän eteensä pingotetulle kankaalle heijastettiin liikkuvaa kuvaa!

Tyylikäs miekkonen asteli keskelle valkokangasta ja kumarsi, aivan kuin hän olisi ollut oikeasti läsnä. Hän oli pukeutunut tyylikkääseen mustaan pukuun ja ruset­tiin, ja hänellä oli siisti kokoparta.

Mies oli illusionisti ­Georges Méliès. Hän avasi kankaan oikeassa reunassa näkyvän oven, josta astui esiin valkoisiin pukeutunut nainen. Sitten Méliès ojensi naiselle tuolin, peitti hänet suurella huivilla ja – hups! – nainen oli kadonnut!

Pariisilaiset olivat ihastuksissaan. Surisevan projektorin kankaalle heijastama elävä kuva peittosi kiinnostavuudessa niin huvipuiston karusellin kuin akrobaattien huimat temputkin.

Kenkätehtailijan pojasta tuli taikuri

Jos pariisilainen saapastehtailija Jean-Louis-Stanislas Méliès olisi saanut päättää, hänen pojastaan Georgesista ei olisi tullut varhaisen elokuvan uranuurtajaa. 

Kun tuleva elokuvapioneeri syntyi joulukuussa 1861, isä riemuitsi saa­tuaan uuden työntekijän perheyritykseen.

Saappaiden valmistus ei kuitenkaan kiinnostanut nuorta Georgesia, joka oli jo seitsemänvuotiaana taitava piirtäjä ja ­innostunut nukketeatterista. 

Vartuttuaan hän haaveili pääsystä Pariisin kuuluisaan taide­kouluun École des Beaux-Artsiin voidakseen opiskella taidemaalariksi.

Isästä pojan taidehömpötys oli silkkaa ajan haaskausta, ja hän kieltäytyi maksamasta tämän taideopintoja, jollei tämä ­tulisi töihin perheyritykseen. 

Georges suostui sillä ehdolla, että hän saisi ottaa yksityistunteja taidemaalari Gu­s­tave Moreaulta, ja isä myöntyi ehdotukseen.

Kun Georges oli työskennellyt perheyrityksessä muutaman vuoden, isä lähetti hänet vuonna 1884 Lontooseen perehtymään sikäläiseen kenkäteolli­-

suuteen. Vapaa-ajallaan nuori Méliès kävi ahkerasti varietee- ja pantomiimiesityksissä, sillä ne eivät vaatineet katsojalta kielitaitoa. 

Varieteen ­innoittamana Méliès päätti kokeilla siipiään taikurina, ja hän hakeutui kuuluisan brittiläisen taikurin John Nevil Ma­skelynen oppilaaksi.

Palattuaan Pariisiin Méliès avioitui vuonna 1885 perheystävien tyttären Eugénie ­Geninin kanssa ja asettui asumaan Montreuilin kaupunginosaan. 

Kaikesta päätellen avioliiton vaikuttimena olivat ­pikemminkin morsiamen muhkeat myötäjäiset kuin rakkaus, sillä Méliès viihtyi enimmäkseen rakastajattarensa Jehanne d’Alcyn kanssa. 

D’Alcysta tuli myöhemmin ­monien Mélièsin elokuvien tähti.

Vuonna 1888 isä-­Méliès päätti jäädä eläkkeelle ja siirtää perheyrityksen pojilleen.

Georges Méliès myi oman osuutensa veljilleen ja osti rahoilla teatterin, joka oli kuin luotu taikuriesityksiä varten: siellä oli salaluukkuja, monimutkaisia nostolaitteita sekä erilaisia mekaanisia ­kojeita, jotka viihdyttivät yleisöä esitysten välillä. 

Méliès kehitti teatterissaan kaikkiaan 30 uutta taikurinumeroa ja temppua, joista yhdessä luuranko nappaa mukaansa miehen irtileikatun pään.

Méliès valmisti elokuviensa kulissit ja rekvisiitan itse.

© Topfoto/Polfoto

Elokuvahuuma valtasi Pariisin

28. joulukuuta 1895 oli historiallinen päivä, sillä silloin 34-vuotias Méliès näki ensimmäistä kertaa elävää kuvaa. 

Veljekset Auguste ja Louis Lu­mi­ère olivat kutsuneet hänet Grand Caféhen, jossa he järjestivät historian ensimmäisen yleisölle tarkoitetun elokuvanäytännön.

”Hevoskärryt alkoivat ajaa suoraan kohti yleisöä, ja niitä seurasi muita ajo­pelejä ja jalankulkijoita, varsinainen liikenneruuhka siis. 

Siellä me istuimme suu hämmästyksestä ammollaan kykenemättä sanomaan sanaakaan”, Méliès kirjoitti myöhemmin muistelmissaan.

Méliès tarjoutui ostamaan Lumièren veljesten elokuvakojeen, kinematografin, 10  000 frangilla, mikä vastaa noin 23  000 euroa. 

Lumièret torjuivat tarjouksen, mutta Méliès ei lannistunut. Hän matkusti Lontooseen ja osti sieltä tuhannella frangilla elokuvakoneen, joka perustui Thomas Edisonin kineto­skooppiin. 

Sitten hän ryhtyi kehittämään omaa projektoria, jota hän kutsui kinetografiksi.

Keväällä 1896 Méliès kuvasi ensimmäisen lyhyen elokuvansa Une partie de cartes (Korttipeli). 

Alle minuutin kestävä filminpätkä kuvattiin 17 metrille filmiä hänen puutarhassaan Montreuilissa, ja siinä Méliès, hänen veljensä Gaston ja kolmas mies pelaavat korttia ja polttavat sikareita. Leppoisa puutarhakohtaus oli kuitenkin vasta alkua.

Elokuvastudio nousi kotipuutarhaan

1800-luvun lopulla Pariisin huvipuistot alkoivat hankkia omia elokuvaprojektoreita. Se merkitsi uusia markkinoita ­Mélièsin elokuville, jotka houkuttelivat runsaasti uteliaita katsojia.

Vuonna 1897 Méliès rakensi talonsa puutarhaan Euroopan ensimmäisen elokuva­studion, joka 17 metriä pitkä ja tehty enimmäkseen lasista. 

Hän myös perusti elokuvayhtiö Star Filmin.

Sähköinen näyttämövalaistus oli vielä lapsenkengissään, ja niinpä Méliès pystyi kuvamaan ainoastaan keskipäivällä kello 11–15, jolloin auringonvalo oli kirkkaimmillaan. 

Jos hän halusi hämärtää valaistusta, lasisen studion suuret ikkunat peitettiin kaihtimilla. Studio oli täynnä salaluukkuja, väkipyöriä ja nostolaitteita, jollaisia Méliès oli aiemmin käyttänyt teatterissaan.

Star Film tuotti 15 vuodessa peräti 520 elokuvaa, jotka edustivat monia eri tyylilajeja. Joukkoon mahtui niin dokumentteja, erotiikkaa, komediaa kuin tieteis­tarinoitakin, ja Méliès itse esitti usein filmeissään pääroolia. 

Vuonna 1898 hän kuvasi ­yhdessä tyttärensä Georgetten kanssa Euroopan ensimmäisen mainosfilmin, jossa mainostettiin viskiä. 

Mainoksessa nähdään useita muotokuvia, joiden henkilöhahmot heräävät eloon nauttiakseen tujauksen väkijuomaa.

Luovuus voitti tekniikan rajoitukset 

Mélièsin rajaton mielikuvitus ei antanut alkeellisen tekniikan kahlita itseään. Varhaiset elokuvakamerat olivat kömpelöitä käyttää, eikä niillä pystynyt zoomaamaan kohteeseen. 

Lisäksi ne pitivät niin kovaa meteliä, että Méliès kutsui niitä ”kahvimyllyiksi”. 

Hän joutuikin usein turvautumaan kekseliäisyyteensä, kun hän halusi kuvata kohtauksia, joiden tallentamiseen riittää nykyään tavallinen älypuhelin.

Lavasteita siirreltiin paikasta toiseen pyörien päällä, kulisseja työnnettiin ramppeja pitkin kohti kameraa zoomausta jäljitellen, ja näyttelijät maskeerattiin voimakkaasti mustalla ja valkoisella, jotta kuvaan saatiin lisää kontrastia.

Elokuvassa Faust aux enfers (Faust helvetissä) kaksi miestä näyttää putoavan kuiluun. Todellisuudessa Mélièsin avustajat nostivat taustalla näkyviä kulisseja ylöspäin näyttelijöiden roikkuessa paikoillaan köyden varassa. 

Méliès oli myös pienoismallien pioneeri. Esimerkiksi vuonna 1902 hän valmisti tulivuoren pienoismallin Karibialla Martiniquen saarella sattuneesta tulivuorenpurkauksesta kertovaa uutisfilmiä varten.

Varhaiset elokuvakamerat pystyivät kuvaamaan vain 20 metriä filmiä kerrallaan. Niinpä Mélièsin oli liitettävä filminpätkiä saumattomasti peräkkäin, jos hän halusi kuvata pitemmän tarinan. 

Hänen suurimmat ansionsa elokuvan kehittä­jänä liittyvätkin juuri filmin leikkaamiseen, ja monia hänen menetelmiään käytetään elokuvien tekemisessä yhä. 

Méliès loi uusia kuvaustekniikoita

Yksi Mélièsin kuuluisimmista tekniikoista oli niin sanottu stop-trick. 

Siinä kuvaaminen keskeytettiin siksi aikaa, että ohjaaja muutti kuvassa jotakin yksityiskohtaa, ja sitten kuvaamista jatkettiin. 

Stop-trickistä kehittyi myöhemmin stop-motion-kuvaus, jossa elokuvaa kuvataan ruutu kerrallaan.

Elokuvassa Escamotage d’une dame (Nainen katoaa) vuodelta 1896 naisnäyttelijä katoaa, muuttuu luurangoksi ja palaa lopuksi ennalleen. 

Méliès keksi stop-trick-tekniikan sattumalta, kun hänen kameransa eräänä päivänä jumittui hänen ollessaan kuvaamassa Pariisin oopperan edustalla. 

Méliès korjasi ongelman ja jatkoi kuvaamista, mutta kun hän katseli valmista filmiä, siinä bussi näytti muuttuvan yhtäkkiä ruumisvaunuksi ja miehet naisiksi.

Pehmentääkseen siirtymää filmikelalta toiselle Méliès käytti ristiinhäivytykseksi kutsuttua tekniikkaa. 

Siinä kaksi kuvaa näkyy hetken aikaa päällekkäin, kunnes toinen niistä voimistuu ja toinen katoaa. 

Méliès hallitsi myös monivalotuksen, jossa samalla filmille kuvataan useita kertoja. Varhaisissa elokuvakameroissa ei ollut moottoria, vaan filmiä pyöritettiin käsin kammesta. 

Méliès käytti apuna metronomia, jonka tahdissa hän pystyi kiertämään kampea tasaisesti. Hän myös laski kammen pyörähdyksiä ­tietääkseen, kuinka paljon filmiä oli kulunut.

Näin hän pystyi kohdistamaan monivalotettavan kohtauksen oikeaan kohtaan filmiä.

Hyvä esimerkki monivalotuksesta on elokuva L’Homme-orchestre (Yhden miehen orkesteri) vuodelta 1900. 

Siinä Méliès kuvasi itseään useita kertoja niin, että lopulta filmille oli tallentunut seitsemän päällekkäistä kuvaa hänestä soittamassa eri soittimia.

Mélièsin aikaan filmit olivat mykkiä ja mustavalkoisia. Méliès kuitenkin palkkasi naisia värittämään filmejä jälkikäteen niin, että hän pystyi markkinoimaan elokuviaan värielokuvina. 

Mélièsin studio oli kuin suuri lasinen kasvihuone, joka oli täynnä nostimia ja väkipyöriä.

© Bridgeman

Perfektionismi kävi kalliiksi

Star Filmin ensimmäinen vuosikymmen oli menestyksekäs. 

Vuonna 1903 Méliès perusti toimiston Yhdysvaltoihin valvoakseen siellä etujaan, sillä amerikkalaiset olivat alkaneet kopioida hänen elokuviaan maksamatta korvauksia.

Vuonna 1905 Méliès rakensi uuden studion vanhan studionsa viereen. ­Samoihin aikoihin hän alkoi ajautua vaikeuksiin, kun heikompaan laatuun tyy­tyvät kilpailijat ajoivat täydellisyydentavoitteluun taipuvaisen pioneerin ohi. 

Samana vuonna Mélièsin kilpailija Charles Pathé tuotti peräti 18 elokuvaa kuukaudessa, kun Star Filmiltä ilmestyi vain kaksi elokuvaa. Mélièsin elokuvat olivat myös paljon kalliimpia tuottaa.

Mélièsin myyntiluvut laskivat myös Yhdysvalloissa, jossa Edison hallitsi markkinoita. Amerikkalaisten kanssa solmittu uusi sopimus velvoitti Star Filmin tuottamaan 300 metriä uutta elokuvaa viikossa. 

Vuonna 1908 yhtiö tuotti kolme kertaa sovitun määrän mutta teki siitä huolimatta tappiota. 

Vuonna 1909 Star Film ajautui lopullisesti vaikeuksiin, kun ranskalaiset huvipuistot saivat luvan alkaa vuokrata elokuvia ostamisen ­sijaan.

Filmit päätyivät kengänkannoiksi

Vuonna 1911 Star Film oli konkurssin partaalla, ja katkera Méliès joutui luopumaan taiteellisesta itsenäisyydestään ja myymään elokuviensa oikeudet Pathélle. Kriisiä pahensi Eugénie-vaimon kuolema vuonna 1913.

Vuonna 1923 jo 62-vuotias Méliès joutui luovuttamaan stu­dionsa Pathélle, koska ei pystynyt maksamaan tältä saamaansa lainaa. 

Hän palasi varieteenäyttämölle ja avioitui Jehanne d’Alcyn kanssa, jonka lelukaupassa hän työskenteli.

Vuonna 1931 köyhtynyt Méliès nimitettiin Ranskan arvostetuimman ansioritarikunnan, kunnialegioonan, ritariksi kiitokseksi palveluksistaan Ranskan valtiolle. 

Samoihin aikoihin hän alkoi saada ihailijoita nuorten elokuvantekijöiden joukosta, ja nämä alkoivat pyytää häneltä neuvoja ja vinkkejä. Näin hän ehti saada ansaitsemaansa arvostusta, ennen kuin hän kuoli syöpään vuonna 1938.

Ranskan armeija sen sijaan ei kunnioittanut Mélièsin työn tuloksia. Ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1917 armeija teki Mélièsin studiosta sotilassairaalan ja takavarikoi hänen arkistostaan noin 400 elokuvaa. 

Saapastehtailijan pojan uraauur­tavat filmit sulatettiin selluloidiksi, jota käytettiin – ironista kyllä – saappaiden kantojen valmistukseen. Siksi vain 170 Mélièsin yli 520 elokuvasta on säilynyt nykypäiviin asti.

Ehkä sinua kiinnostaa...