Hammasproteesit olivat rumia mutta erittäin suosittuja. 

© Alamy imageselect

Purukalusto kuntoon vaikka ruumiita ryöstämällä

Ne olivat epäkäytännölliset, haisivat pahalta ja näyttivätkin rumilta. Kuitenkin tekohampaista tuli suurta muotia Euroopan yläluokan keskuudessa 1700-luvulla, ja hammaslääkärit keksivät mitä ihmeellisimpiä viritelmiä täyttääkseen asiakkaidensa toiveet.

maanantai 9. tammikuuta 2017 teksti Else Christensen

Lordi Hervey oli huomiota herättävä mies. Britannian kuningattaren Karoliinan kamariherrana hän viestitti korkeaa asemaansa hienoilla vaatteillaan ja muhkeilla peruukeillaan. 

Vuonna 1735 John Hervey kuitenkin ylitti itsensä. Siihen asti 39-vuotias Hervey oli ollut hampaaton, mutta nyt hän hymyili leveästi uusilla hampaillaan.

Herveyllä oli suussaan, kuten Portlandin herttuatar kirjoitti eräässä kirjeessään, ”hienointa egyptiläistä helmiäiskiveä, jota kukaan on nähnyt”.

Ihmisen hampaat olivat kysyttyjä, koska ne pysyivät luonnollisen näköisinä pitkään. Lisäksi proteesin tekoa helpotti se, ettei hampaita tarvinnut työstää.

© Shutterstock

Tekohampaita ei räätälöity

Tekohampaat olivat 1700-luvun Euroopassa aatelisten ja rikkaimpien porvarien suuri villitys. Ne olivat muoti-ilmiö samaan tapaan kuin peruukit ja tietynlainen pukeutuminen. Lisäksi ne antoivat toivottua pyöreyttä lommoposkille.

Kiinnostus tekohampaita kohtaan ei kasvanut sattumalta juuri 1700-luvulla. 1500-luvun suurten löytöretkien ansiosta Eurooppaan alettiin tuoda Uuden maailman siirtokunnista runsaasti sokeria. 

Sitä hankittiin ensin hovien ja yläluokan herkuksi, ja hammasvaivoista tuli arkipäiväisiä. Esimerkiksi Englannin kuningatar Elisabet I kärsi tunnetusti usein hammassärystä ja menetti elämänsä loppupuolella paljon hampaita.

”Kuningatar on yhä iloinen ja hilpeä, mutta hänen kasvoissaan näkyy rappio. Hän koettaa julkisesti esiintyessään kätkeä sitä tunkemalla poskiinsa liinoja, jotka saavat hänen poskensa pyöristymään”, totesi jesuiittapappi Rivers, joka asui Lontoossa vuonna 1602.

Kangaspalojen tunkeminen poskiin ei ollut kovin kätevä eikä tyylikäs ratkaisu, ja pian yläluokka alkoi käyttää muita keinoja. Hammassillat – yksittäiset kultaliuskaan kiinnitetyt ja omien hampaiden väliin asetetut hampaat – oli tunnettu jo antiikin aikoina, ja 1500-luvulla tuli mahdolliseksi hankkia kokonaisia keino­tekoisia purukalustoja. 

Esimerkiksi sveitsiläisestä haudasta on löydetty tuolta ajalta nyörillä yhteen solmitut ylä- ja alaleuan proteesit.

Kuvatunlaiset tekohampaat eivät kuitenkaan ole voineet olla millään lailla miellyttävät eikä niillä taatusti pystynyt syömään. Todennäköisesti niitä käytettiin vain koristeena erikoistilaisuuksissa. 1600- ja 1700-luvulla proteesien kysyntä lisääntyi sokerin kulutuksen kasvaessa, ja hammaslääkärit suosittelivat niitä innokkaasti asiakkailleen.

”Tekohampaat istuvat suuhun niin hyvin, että niillä voi syödä, eikä niitä erota luonnollisista”, lupailtiin brittiläisen The Ladies Dailyn ilmoituksessa vuonna 1711.

Todellisuudessa lupaukset eivät täyttyneet. Ensimmäiset tekohampaat veistettiin norsunluusta ja mursun syöksy­hampaista ja kiinnitettiin virtahevonhampaista valmistettuun pohjaan. Koska kaikki materiaalit olivat eloperäisiä, suun sylki ja bakteerit alkoivat nopeasti hajottaa niitä.

Useimmiten keinotekoisilla hampailla syöminen oli mahdotonta, koska ne istuivat suuhun kehnosti. Osa hammaslääkäreistä otti potilaan suusta mehiläisvahalla mallin, mutta se oli usein liian karkea, jotta lopputulos olisi sopinut suuhun hyvin.

Usein suu vain mitattiin harpilla tai luonnosteltiin paperille vapaalla kädellä, ja luonnosta käytettiin proteesin pohjan ja hampaiden mallina.

Jotkut eivät päässeet nauttimaan tällaisestakaan sovituksesta. Kaukana hammaslääkäreistä asuvat tai niissä asioimista kaihtavat pystyivät ostamaan hampaansa postimyynnistä.

”Hampaat valmistetaan tarkempien ohjeiden mukaan tehdystä mallista. Ohjeet saatte lähettämällä kirjeen ja rahaa postitse tai muulla tavalla”, lontoolainen hammaslääkäri Gamaliel Voice kirjoitti ilmoituksessaan.

1800-luvulla tehtiin monia hammasteknisiä keksintöjä, joiden ansiosta tekohampaiden käytöstä tuli miellyttävämpää ja vaivattomampaa ja niistä tuli huomaamattomampia.

© Bridgeman

Kelluvat hampaat lepattivat suussa

Istuivatpa tekohampaat suuhun sitten hyvin tai huonosti, painovoima piti huolta siitä, että alaproteesi pysyi paikoillaan. Jos se siltikin luiskahteli pois, se voitiin täyttää lyijyllä, joka teki siitä painavamman. Yläleuan proteeseja tarvitsevilla tilanne oli pahempi, ja proteesi pysyi paikoillaan vain alaproteesiin saranoituna.

Saranat oli­vat kuitenkin jäykkiä ja joustamattomia, ja ne vaikeuttivat puhumista. Kaikkia ylähampaiden puuttuminen ei haitannut, mutta etenkin ranskalaisnaisia puute harmitti kovasti. 

Jotkut menivät niin pitkälle, että he antoivat hammaslääkärin upottaa ikeniinsä koukut, joihin yläleuan proteesi ripustettiin samaan tapaan kuin korvakorut korvanlehtiin. Viritelmää kutsuttiin ”kelluviksi hampaiksi”, ja se reagoi ”jokaiseen kielen liikkeeseen ja suusta sisään ja ulos kulkevaan ilmaan”, kuten pariisilainen hammaslääkäri Pierre Fauchard kuvaili.

”Kuulin naisesta, jolla oli sellainen varustus, ja se aiheutti hänelle pelkkää piinaa siihen asti, kunnes hän sai onnekkaasti yskänpuuskan, joka sinkautti vaivalloisen purukaluston hänen suustaan tuleen”, kertoi Fauchard. 

Hammaslääkäri oli niin järkyttynyt näkemästään, että hän kehitti tekohampaat, joissa ylä- ja alaproteesia piti yhdessä litteä teräsjousi.

Ratkaisun haittapuoli oli se, että omistaja joutui käyttämään runsaasti lihasvoimaa pitääkseen suun suljettuna, mutta ainakin ylä- ja alaproteesi pysyivät niille kuuluvilla paikoillaan.

Apteekkari keksi posliiniproteesin

Jouset sallivat puhumisen, mutta hampaista ei vieläkään ollut iloa aterialla. Ne luiskahtelivat suussa puolelta toiselle, minkä vuoksi niillä ei voinut pureskella ruokaa. Käyttäjä joutui ottamaan ne pois ennen aterioimista ja panemaan ne takaisin vasta syönnin jälkeen.

1700-luvun puolivälissä litteiden jousien tilalle ilmaantuivat kierrejouset. Hammaslääkäri Thomas Berdmoren mukaan kierrejousitekohampaat ”sopivat kaikkiin samoihin tarkoituksiin kuin luonnollisetkin hampaat, ja potilas itse voi ottaa ne suusta, puhdistaa ja laittaa ne vaivattomasti takaisin paikoilleen”.

Puhtaus oli erittäin tärkeää, todettiin tekohampaiden hoitoa käsittelevässä Instructions in the use and management of artificial teeth -nimisessä kirjassa, joka julkaistiin vuonna 1851.

”Hampaiden pinta on harjattava huolellisesti liitutahnalla kerran tai kahdesti päivässä, ja harjaamisen jälkeen ne on pyyhittävä kuivalla, pehmeällä liinalla”, kirjassa suositeltiin.

Mikään ei silti voinut estää tekohampaidenkaan tuhoutumista ajan mittaan. Ne alkoivat haista jo vuodessa.

”Kuvitelkaa oopperassa kaksituhatta ihmistä, joista vähintään 200–300:lla on pala virta­hepoa suussaan. Ja kuvitelkaa nämä hampaat mätänemässä, niin silmienne eteen kohoaa eläimen luuranko, joka – jos se raahattaisiin näyttämölle – saisi katsojat pakenemaan inhosta”, totesi Pariisin Kuninkaallisen lääketieteellisen seuran johtaja Geoffrey.

Myös hampaiden värjäytyminen oli ainainen ongelma. Miehet, jotka erehtyivät asettamaan tekohampaat suuhunsa heti illallisen jälkeen siirryttyään herrainhuoneeseen, havaitsivat pian, että portviini tummensi norsunluuta huomattavasti.

Ranskalaiselle apteekkarille Alexis Duchâteaulle hampaiden värjäytyminen oli erityisen kiusallista. Kun Duchâteau sekoitti lääkkeitä, hänen oli maisteltava niiden valmistusaineita, mikä jätti jälkensä tekohampaisiin. 

Kemikaalit saivat apteekkarin virtahevonluuhampaat loistamaan kaikissa sateenkaaren väreissä, etenkin vihreänä, punaisena ja sinisenä. Häpeilevä Duchâteau yritti laboratoriossaan turhaan keksiä aineen, jolla hampaat saisi kuurattua puhtaiksi.

Kun kumia opittiin vulkanoimaan, tekohampaita alettiin valmistaa massatuotantona. Proteesi oli kestävä, kevyt, helppo puhdistaa ja edullinen.

Duchâteau oli kuitenkin huomannut, että posliini ei juuri värjääntynyt, ja hän alkoi pohtia, voisiko sitä käyttää tekohampaiden valmistukseen. Posliinitehtaalla, jonka piti polttaa proteesit, oli vaikeuksia sopivan lämpötilan löytämisessä, eivätkä ensimmäiset proteesit pysyneet muodossaan polton aikana.

Vasta useiden kokeilujen jälkeen tehtaassa onnistuttiin valmistamaan proteesit, jotka istuivat Duchâteaun suuhun. Apteekkari totesi tässä vaiheessa, että hampaat näyttivät luonnottoman valkoisilta, ja hän pyysi tehdasta sekoittamaan posliiniin hieman keltaista väriä.

Kun tehdas sitten valmisti uudet tekohampaat, poltto epäonnistui jälleen ja proteesi kutistui liian pieneksi. Vasta kun Duchâteau keksi kysyä neuvoa hammaslääkäri Nicholas de Chemantilta, miehet onnistuivat löytämään sopivan reseptin. 

He saivat aikaan luonnollisen näköisen sävyn sekoittamalla keskenään hienoa valkoista savea ja rusehtavaa väriä.

Posliiniproteesi oli suuri parannus, sillä se ei alkanut haista eikä värjääntynyt. Se ei myöskään kerännyt itseensä bakteereja yhtä hanakasti kuin eläinten luusta tehdyt tekohampaat. 

Vuonna 1797 julkaistussa teoksessaan Dissertation sur les Dents Artificielles (”Tutkielma tekohampaista”) de Chemant kertoo, miten hänen kehittämänsä hampaat auttoivat iäkästä herrasmiestä, josta oli tullut ”hengityksensä löyhkän vuoksi taakka itselleen ja kaikille, jotka tulivat hänen lähelleen”. De Chemant heitti menemään miehen vanhat luiset tekohampaat.

”Kun olin poistanut tulehdusten ja sairauksien syyn, tein hänelle uudet hampaat posliinista, ja tyydytyksekseni näin hänen toipuvan lyhyessä ajassa”, kehuskeli de Chemant. Tarina on todennäköisesti liioiteltu, mutta useimmille käyttäjille uudentyyppisistä tekohampaista oli varmasti iloa etenkin, kun vuonna 1808 italialaisen hammaslääkärin Guiseppangelo Fonzin onnistui valmistaa posliinista myös yksittäisiä hampaita.

Aiemmin posliiniproteesit oli muovattu ja poltettu yhtenä kappaleena, johon hammasvälit oli maalattu. Nyt hampaat valmistettiin yksitellen ja istutettiin proteesipohjaan siihen upotetuilla metallikoukuilla tai -silmukoilla. 

Hampaat olivat ulkoapäin kauniin pyöreitä ja suuontelon puolelta niin tasaisia, että ne muistuttivat halkaistuja papuja. Ei ihme, että niitä kutsuttiinkin toisinaan ”papuhampaiksi”.

Uudet ”mineraalihampaat”, joiksi posliinihampaita myös nimitettiin, herättivät suurta kiinnostusta koko Euroopassa. Täydellisiä nekään eivät olleet, sillä ne olivat silmiinpistävän tasaisen väriset ja massiiviset. 

Lisäksi niillä oli taipumus kuluttaa ihmisen omia hampaita, mikä aiheutti ongelmia niille, jotka käyttivät vaikkapa vain alaproteesia.

”Kojeita, jotka tunnetaan nimillä mineraalihampaat tai juutalaishampaat, valmistetaan nykyisin suuria määriä posliinista, mutta ne ovat aina omanlaisiaan, eikä niitä voi sekoittaa oikeisiin hampaisiin. 

Lisäksi ne toimivat kuin hiomakivi ja kuluttavat omat hampaat nopeasti pois”, varoitteli eräs hammaslääkäri.

Haittapuolet saivat monet potilaat edelleen vannomaan norsunluun nimeen, ja materiaalin suosio jatkui vuosia. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1875 hyvämaineinen Claudius Ash -yhtiö mainosti Lontoossa myyvänsä norsunluuta tekohampaiden valmistukseen.

1700-luvulla ihmisen hammas­kalustolle sahattiin korvikkeita virtahevon hampaista.

Ruumiinryöstäjät veivät hampaita

Mikään ei kuitenkaan voittanut ihmishampaita, kun tekohampaista haluttiin tehdä mahdollisimman luonnollisen näköiset. Hampaita saatiin vainajilta tai köyhiltä, jotka antoivat maksua vastaan vetää itseltään terveitä hampaita. 

Brittiläiset hammaslääkärit hankkivat hampaita etenkin järjestäytyneiltä ruumiinryöstäjiltä, niin sanotuilta resurrectionisteilta – ”ylösnostajilta”.

Ammattikunta syntyi 1700-luvulla, kun kiinnostus ihmisanatomiaa kohtaan kasvoi. Viranomaiset sallivat lääkäreiden käyttää tutkimuksissaan teloitettujen vankien ruumiita, mutta kysyntä ylitti tarjonnan suuresti.

Lääkärit palkkasivatkin siksi väkeä hankkimaan lisää ruumiita. Ryöstäjät kaivoivat ruumiit ylös hautauksen jälkeen tai varastivat niitä ennen hautausta.

Joukkiot työskentelivät lain rajamailla, sillä ruumiit eivät kuuluneet kenellekään ja siksi niitä voitiin periaatteessa varastaa rangaistuksetta. Kunniallinen väki kammoksui ruumiinryöstäjiä, joiden mainetta ei parantanut se, että nämä käyttivät kieroja konsteja ruumiiden hankkimiseen. 

He muun muassa saattoivat lähettää naispuolisen avustajan siunauskappeliin tai sairaalaan esittämään surevaa omaista ja pyytämään ruumista. Ruumiinryöstöt olivat kuitenkin tuottoisaa liiketoimintaa, ja toimittamalla hampaita proteesien valmistukseen ryöstäjät pystyivät hankkimaan sievoisia lisätuloja. 

1800-luvun kertomusten mukaan pelkästään yhden vainajan hampaista sai 20–30 Englannin puntaa. Kirvesmies tai muu taitava ammattilainen ansaitsi muuten reilut 13 puntaa vuodessa.

Hampaita saatiin myös 1800-luvun taistelutantereilta. Useimmat esimerkiksi Waterloon taistelussa menehtyneistä noin 30 000 sotilaasta olivat olleet kuollessaan terveitä nuoria miehiä, joiden hampaat olivat kysyttyä tavaraa. 

Aidot ihmisten hampaat eivät murentuneet niin nopeasti kuin eläinten luista tehdyt ja ne näyttivät tietysti paljon luonnollisemmilta. Toisaalta tuon ajan hammaslääkärit eivät ymmärtäneet aina desinfioida hampaita ennen käyttöä, ja vainajien bakteerit saattoivat aiheuttaa tulehduksia.

Ihmishampaista valmistettujen proteesien suosio heikkeni hiljalleen 1800-luvun aikana, mutta vielä aivan sen lopulla ihmisten hampaita esiintyi yleisesti hammaslääkärin varusteluetteloissa. 1860-luvun puolivälissä niillä oli jopa lyhyt kukoistuskausi, kun Yhdysvaltojen sisällissota alkoi tuottaa suuria määriä tekohampaiden raaka-ainetta.

Pall Mall Gazette uutisoi vuonna 1865, että Lontoon hammaslääkärit eivät tehneet keinotekoisia hampaita vaan käyttivät luonnollisia hampaita, jotka oli saatu Yhdysvaltojen taistelukentillä kiertäviltä hampaidenkiskojilta. Hampaita tuotiin Britteinsaarille laivoilla tynnyreittäin.

Tuohon aikaan tekohampaiden suosio saavutti muutenkin ennennäkemättömät mittasuhteet. Siihen asti hampaiden poisto oli ollut niin kivuliasta, että monet olivat lykänneet tekohampaiden hankkimista ja sinnitelleet tynkiensä kanssa.

Tilanne muuttui, kun yhdysvaltalainen hammaslääkäri William Morton antoi Bostonissa 16. lokakuuta 1846 potilaansa hengittää eetteriä ja sen jälkeen veti tältä hampaan kivutta. Keksintö vauhditti tekohampaiden yleistymistä. 

Ikävä kyllä ihmishampaatkin kiinnitettiin edelleen jäykkään, epähygieeniseen ja kalliiseen norsunluupohjaan. Tähän tuli muutos, kun Ranskassa työskentelevä yhdysvaltalaissyntyinen hammaslääkäri Thomas W. Evans vuonna 1848 keksi käyttää proteesissa vulkanoitua kumia.

Materiaali oli kuin luotu tarkoitukseen. Proteesi voitiin helposti muovata suun malliseksi, hampaat pysyivät siinä tiukasti kiinni, ja lisäksi kumi oli edullista. 

Mursunluuta käytettiin proteeseissa paremman raaka-aineen puutteessa vielä 1800-luvulla.

Patenttikiista johti murhaan

Vuonna 1864 yhdysvaltalainen Josiah Bacon, erään kumiyhtiön kunniahimoinen työntekijä, onnistui hankkimaan yhtiölleen proteesikumin patentin. Bacon alkoi heti vaatia kaikilta hammaslääkäreiltä lisenssimaksuja. 

Vaikka summa ei sinänsä ollut valtava, se kirpaisi: hammaslääkäri, joka halusi valmistaa kumiproteeseja Baconin menetelmällä, joutui pulittamaan luvasta vuodessa 25–100 dollaria riippuen praktiikan koosta.

Lisäksi tuli kahden dollarin maksu jokaisesta hammaslääkärin valmistamasta proteeseista. Jokainen, joka kieltäytyi, haastettiin oikeuteen ja oli vaarassa menettää talonsa ja tavaransa.

”Josiah Bacon, varsinainen Mefistofeles, joka nylkee hammaslääkäreitä”, lehdessä kirjoitettiin. Bacon meni jopa niin pitkälle, että hän lähetti houkutuslintuja lisenssimaksuja karttelevien vastaanotolle. 

Houkutuslintu oli artikkelin mukaan yleensä nuori, kaunis nainen, joka pyysi hammaslääkäriä tekemään suustaan kumi­jäljennöksen. Hän maksoi avokätisesti ja piti tiukasti kiinni vain siitä, että jäljennös piti tehdä kumista. Bacon käytti myös muita arveluttavia keinoja.

”Hammaslääkärin kotiapulaiset lahjottiin, naapureilta kyseltiin ja ihmisiä peloteltiin”, lehti kirjoitti.

Hammaslääkärit yrittivät kerta toisensa jälkeen pysäyttää Baconin, mutta Yhdysvaltojen korkein oikeus asettui hänen puolelleen, minkä jälkeen hän oli lähes voittamaton. Kumiyhtiö oli tuohon mennessä ansainnut oikeusjutuilla jo kolme miljoonaa dollaria. 

Vuonna 1879 Bacon matkusti San Franciscoon muun muassa haastaakseen oikeuteen Samuel Chalfant -nimisen hammaslääkärin. Bacon oli haastanut Chalfantin oikeuden eteen jo kaksi kertaa, mutta tämä oli vapautettu. Tällä kertaa Bacon oli päättänyt onnistua.

Onni olikin nyt Baconin puolella. Lauantaina 2. huhtikuuta 1879 Chalfant todettiin oikeudessa syylliseksi. Baconin ilo jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä seuraavana päivänä Chalfant saapui Baconin luo Baldwin-hotelliin. Aamulla sisäkkö löysi Baconin kuolleena luoti mahassaan.

Niin sanotut selluloidiproteesit olivat hengenvaarallisia, sillä ne sisälsivät herkästi syttyvää nitroselluloosaa.

© Bridgeman

Tekohampaat räjähtivät

Oikeusjutut loppuvat Baconin kuolemaan. Jo sitä ennen hammaslääkärit olivat yrittäneet löytää vaihtoehtoja kallistuneelle kumille. Yksi ehdokkaista oli selluloidi. Se oli John Wesley Hyattin keksimää muovia, jota käytettiin biljardipallojen ja kampojen valmistukseen.

Koska selluloidi koostuu pääosin nitroselluloosasta, selluloosasta ja typpihaposta sekoitetusta räjähdysaineesta, hampaat olivat herkkiä syttymään. New York Times julkaisi sokeeraavia raportteja ”räjähtävistä hampaista”, joiden syynä olivat savukkeiden kuumuus ja kipinät.

Kirjailija Compton MacKenzie kuvasi muistelmissaan, miten Sydney Clark, The Church Times -lehden arvostettu toimittaja, vältti töin tuskin katastrofin, kun hän nukahti istualleen kutsuilla.

”Hän ponnahti pystyyn savun tuprutessa suustaan; palava savuke oli sytyttänyt hänen tekohampaansa tuleen. Näin liekit omin silmin ja kuulin Sydney Clarkin epätoivoiset huudot, kun hän yritti tukahduttaa tulta”, kertoi MacKenzie.

Hammaslääkärien ja proteesien tarvitsijoiden onneksi Josiah Baconin yritys ei uusinut patenttia, kun se umpeutui vuonna 1881, minkä jälkeen kumia käytettiinkin tekohampaissa aina toiseen maailmansotaan asti. 

Sota aiheutti kumipulan, ja proteesien valmistajat siirtyivät käyttämään akryyliä. Se on lujaa muovia, joka on helppo pitää puhtaana ja jota hammasteknikot käyttävät vieläkin.

Sodan jälkeen kasvanut hyvinvointi merkitsi, että yhä suurempi osa väestöstä pääsi hammaslääkäriin. Hampaita yritettiin paikata ja säilyttää ja niitä poistettiin vain pakon edessä.

Se vähemmistö, joka yhä joutui turvautumaan proteeseihin, sai vihdoin nauttia hyvin istuvista, kestävistä ja helposti puhdistettavista tekohampaista.

Ehkä sinua kiinnostaa...