Uskonnolliset poliitikot halusivat sulkea teatterit, mutta William Shakespeare ja muut tuon ajan näytelmäkirjai­lijat olivat niin suosittuja, etteivät päättäjät uskaltaneet riistää kansalta sen rakastamaa huvia.

© Bridgeman Images & Rex/All Over

Ruttoepidemia edisti Shakespearen suosiota

Lontoossa raivosi vuonna 1593 ruttoepidemia, joka tappoi monia suosittuja näytelmäkirjailijoita. Kansa kuitenkin vaati jatkuvasti uusia näytelmiä, ja William Shakespeare tarttui tilaisuuteen. Muutamassa vuodessa hän uudisti täysin englantilaisen teatterin konventiot.

torstai 16. marraskuuta 2017 teksti Else Christensen

Näyttämöllä seisoi kaksi haudankaivajaa esittävää näyttelijää lapiot käsissään. 

Elettiin aivan 1600-luvun alkua, ja kolmisentuhatta ihmistä seurasi herkeämättä loppuunmyytyä ­teatteriesitystä The Globe -teatterissa Thames­joen etelärannalla. 

Jotkut katsojat arvailivat kovaan ääneen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Jotkut taas katsoivat kohtausta pala kurkussa, sillä he tiesivät haudankaivajien alkavan pian kaivaa kauniin Ofelian hautaa. Tanskan prinssi Hamlet ei tälläkään kertaa saisi rakastettuaan omakseen.

”Ken rakentaa lujempaa kuin muu­­rari,­ laivanveistäjä ja salvomies?” toinen haudankaivajista kysyi.

”Hirsipuuntekijä, sillä hänen rakennuksensa kestää kauemmin kuin tuhatmäärä asukkaita”, toinen vastasi.

Yleisö purskahti remakkaan nauruun. William Shakespeare oli tehnyt sen taas; hänen Hamletista kertova tragediansa oli muuttunut hetkellisesti ­komediaksi, ja yleisö kyynelehti nyt naurusta, ei surusta.

Shakespeare oli uudis­tanut Englannin teatterin 23 vuodessa. Hän sekoitteli eri tyylilajeja säännöistä piittaamatta ja sai katsojat nauramaan keskellä synkintä tragediaa. 

Hän hämmensi yleisöä kirjoittamalla sankarille myös pimeän puolen tai tappamalla tarinan päähenkilön jo näytelmän puolivälissä. 

Hän oli myös ollut perustamassa maineikasta The Globe -teatteria, joka löi Lontoon kaikki muut teatterit laudalta.

Ketä historian henkilöä muistutat?

Vastaa 41:een itseäsi koskevaan kysymykseen ja selvitä HISTORIAN persoonallisuustestillä, ketä historian tunnetuimmista henkilöistä muistutat eniten. 

Jätti perheensä teatterin vuoksi

Shake­speare syntyi vuonna 1564 Stratford-upon-Avonin kaup­pa­­kaupungissa noin 137 kilometrin päässä Lontoosta luoteeseen. Syntymäajan ­lisäksi hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan ei tiedetä paljonkaan.

Se kuitenkin tiedetään, että Shakespeare meni naimisiin marraskuussa 1582 ja että hänen vaimonsa synnytti kolme lasta. Ilmeisesti lapset eivät juurikaan tunteneet isäänsä. 

Jotkut historiantutkijat ­nimittäin uskovat, että Shakespeare hylkäsi perheensä vuonna 1587, jolloin hän liittyi Stratfordissa vierailleeseen kiertävään teatteriseu­rueeseen ja matkusti sen mukana Lontooseen. 

Tilaisuus tarjoutui Shake­spearelle tutkijoiden mukaan ilmeisesti sen jälkeen, kun yksi seurueen näyttelijöistä oli saanut surmansa tappelussa.  

Rutto tappoi kirjailijoita

Pääkaupungissa Shakespearelle avautui aivan uusi, todennäköisesti hämmentäväkin maailma. Stratfordissa oli Shakespearen aikaan parituhatta asukasta, kun taas Lontoo oli 200  000 asukkaan suurkaupunki. 

Pääkaupungin teatteripiireissä vallitsi ankara kilpailu, ja Shake­speare sai nuivan vastaanoton, kun hän vuoden 1590 tienoilla julkaisi ensimmäisen näytelmänsä. 

Tutkijat eivät ole varmoja, mistä näytelmästä oli ­kyse, mutta se tiedetään, että yliopistoja käymätöntä Shakespearea pilkattiin armotta.

Esimerkiksi Robert Greene, yksi tuon ajan tunnetuimmista kirjailijoista, ivasi Shakespearea vuonna 1592 julkaistussa pamfletissa: 

”Tuntemattomuudesta tullut varis, joka koreilee meidän höyhenissämme.” 

Vähän myöhemmin Greene kuoli ruttoon. Lontoota piinaava ruttoepidemia tappoi monia muitakin kirjailijoita, ja yhtäkkiä Shakespeare huomasi tilaisuutensa koittaneen.

Rutto pakotti teatterit sulkemaan ovensa, ja moni niistä joutui lopettamaan kokonaan toimintansa. 

Vuonna 1594 Lontoossa oli jäljellä enää kaksi teatteriseuruetta, jotka yrittivät parhaan kykynsä mukaan tyydyttää kaupunkilaisten kyltymätöntä teatterinnälkää.

Toinen kahdesta seurueesta oli Lord Chamberlain’s Men, josta tuli Shake­spearen paras asiakas. 

Seuruetta johti ­entinen puuseppä James Burbage, ­joka oli vuonna 1567 rakennuttanut Lontoon lähistölle Englannin ensimmäisen varsinaisen teatterirakennuksen.

Ennen Burbagen aikaa näytelmiä oli esitetty oluttupien pihoilla tai kukko- ja koiratappeluita varten rakennetuilla pienillä aree­noilla. 

1500-luvun puoli­välin tienoilla laki salli teatterien rakentamisen, mutta valtaan nousseiden tiukan uskonnollisten puritaanien mielestä teatterit olivat ”paholaisen pesiä ja synnin vihoviimeisiä viemäreitä”, eikä niitä siksi saanut rakentaa kaupunkien rajojen sisäpuolelle.

Yleisöä kosiskeltiin monin tavoin

Kaupunkien liepeille oli keskittynyt monenlaista käsiteol­lisuutta, jonka valmistusprosessit löyhkäsivät niin, ettei niitä suvaittu kaupungissa. 

Tällaisia aloja olivat muun muassa saippuanvalmistus, jossa käytettiin raaka-­aineena eläinten raatoja, sekä nahanparkinta, jossa nahkoja pehmitettiin koirien ulosteissa.

Kaupunginmuurien ulkopuolella elivät myös kaikenlaiset hylkiöt ja rikolliset, ja siellä sijaitsivat vankilat, bordellit, hullujenhuoneet sekä teloitettujen ja ­itsemurhaajien hautausmaat. 

Erään aikalaislähteen mukaan Lontoon pohjoispuolella sijaitseva Shoreditchin kaupunginosa, jonne Burbage vuonna 1576 rakennutti The Theatre -teatterin, oli täynnä ”kerjäläisiä ja joutoväkeä, kapakoita, majataloja, peliluolia ja ilotaloja”.

Ruttoepidemian laannuttua Burbage palkkasi toimintansa lopettaneiden teattereiden parhaat näyttelijät omaan seurueeseensa. 

Myös Shakespeare päätyi Burbagen teatteriin näyttelijäksi ja näytelmäkirjailijaksi.

Burbage teki kaikkensa houkutellakseen yleisöä ja kartuttaakseen tyhjää kassaansa. 

Hänen teatterinsa näyttämöllä nähtiin tekoraajoja ja lampaiden verta elävöittämässä historiallisia taisteluja kuvaavia kohtauksia, ”murhaajia” kaivamassa lampaiden tai sikojen sydämiä ”uhriensa” rinnasta.

Burbagen teatterin näytelmät olivatkin ennennäkemättömän realistisia.­

”Kun Macbeth murhasi kuninkaan, veri ei lähtenyt pesemälläkään hänen eikä liioin hänen verisen tikarin kätkeneen vaimonsa käsistä”, kirjoitti lääkäri ­Simon Forman nähtyään Shake­spearen Macbeth-näytelmän The Globe -teatterissa huhtikuussa 1610. 

Kaikki näytelmät, olivatpa ne sitten komedioita tai tragedioita, päättyivät rumpujen ja jousisoitinten tahdittamaan hilpeään tanssiin. 

”Kun näytelmä oli ohi, he tanssivat taitavasti ja sulokkaasti”, kirjoitti sveitsiläinen Thomas Platter, ­joka näki Lontoossa Shakespearen Julius Caesar -tragedian vuonna 1599.

Naiset eivät moraalisyistä ja piintyneiden ennakkoluulojen vuoksi voineet tuohon aikaan näytellä, vaan naisroolejakin esittivät miehet. 

Niinpä myös kaikki tanssijat olivat miehiä, joista osa oli Platterin mukaan pukeutunut naisiksi. 

Lippu maksoi leivän hinnan verran

Shakespearen ajan teatteriliput olivat varsin kohtuuhintaisia. 

”Se, jota ei haitannut seistä, maksoi pääsymaksua ­yhden pennyn verran, mutta joka halusi istua, joutui menemään sisään toisesta ovesta ja maksamaan toisen pennyn. Jos halusi istua kaikkein mukavimmilla ­paikoilla pehmustetulla tuolilla ja nähdä kaiken ja tulla itsekin nähdyksi, joutui maksamaan huvista kolmannenkin pennyn”, Platter kuvaili.

Pennyllä sai tuohon aikaan leivän tai kaksi tuopillista olutta, mikä tarkoitti ­sitä, että useimmilla lontoolaisilla oli varaa teatteriin. 

Halpojen hintojen vuoksi teatteritoiminta oli kannattavaa vain, jos jokaista esitystä seurasi vähintään kaksituhatta maksavaa asiakasta, mikä vastasi noin prosenttia Lontoon asukasluvusta, ja katsomot täyttyivät vähintään kahtenasatana päivänä vuodessa.

Koska teatterien piti jatkuvasti pystyä houkuttelemaan uutta yleisöä, niiden ohjelmisto vaihtui tuhkatiheään. 

Useimmissa teattereissa esitettiin vähintään viisi näytelmää joka viikko, mikä rasitti niin näyttelijöitä kuin näytelmäkirjailijoitakin. 

Näyttelijät joutuivat opettelemaan uusia rooleja ­ulkoa ­lähes päivittäin, ja kirjailijat joutuivat tuottamaan uutta tekstiä kuin liukuhihnalla.

Shakespeare ei säästänyt itseään eikä näyttelijätovereitaan. Hänen näytelmänsä olivat tavanomaista pitempiä, ja niissä oli runsaasti henkilöitä. 

Esimerkiksi Julius Caesarissa on peräti 40 ­nimettyä henkilöhahmoa, ja lisäksi siinä esiintyy lukuisia palvelijoita, plebeijejä, sotilaita ja muita ­nimettömiä taustahahmoja.

Shakespearen näytelmien pääosan esittäjien oli painettava näytäntökauden aikana muistiinsa keskimäärin 15  000 repliikkiä eli noin kahdensadan sivun verran tekstiä. 

Lisäksi teatteriseurueiden jäsenillä oli muita tehtäviä. Esimerkiksi seurueensa raha-asioista vastannut John Heminges toimi myös näyttelijänä Lord Chamberlain’s Menissä huolimatta puheviastaan, jonka vuoksi hänet tunnettiin teatteripiireissä nimellä ”änkyttäjä-Heminges”. 

James Burbagen poika Richard puolestaan ­ehti teatterin johtamisen ohella esittää nimiroolia muun muassa Shakespearen näytelmissä Hamlet, Othello ja Kuningas Lear.

Shakespearekään ei tyytynyt pelkästään kirjoittamaan näytelmiä. Runoilija ja kirjailija Nicholas Rowe kertoi hänen esittäneen muun muassa ”kirjoittamassaan Hamletissa aavetta, joka oli ­hänen paras roolinsa”. 

Kun teatterit olivat suljettuina, kiertelevät näytelmä­seurueet tarjosivat kansalle sen
kipeästi kaipaamaa viihdettä.

© Granger/Polfoto

Kirjailijat varastivat ideoita

Todennäköisesti ainaisesta kiireestä ja paineista johtuen Shakespearen näytelmissä on monia epätarkkuuksia ja jopa virheitä. 

Esimerkiksi Hamletissa ajankulu onnahtelee pahan kerran. 

Näytelmän alussa Hamlet on nuori opiskelija, mutta lopussa hän onkin yhtäkkiä kolmissakymmenissä, vaikka näytelmän tapahtumat eivät kestä läheskään niin kauan.

Maantiede ei myöskään ollut Shakespearen vahvoja puolia. Hän sekoitti usein Veronan ja Milanon keskenään, ja vaikka Mitta mitasta -näytelmän ­tapahtumat ­sijoittuvat Wieniin, kaikilla sen henkilöillä on italialainen nimi.

Shakespeare myös lainaili ideoita ja jopa kokonaisia tekstikatkelmia muilta kirjailijoilta. 

Esimerkiksi osa ­Antonius ja Kleopatra -näytelmän tekstistä on lähes suoraa lainaa roomalaisen historioitsijan Plutarkhoksen teoksista, ja osa Myrskyn repliikeistä on peräisin antiikin ajan roomalaiselta ­runoilijalta Ovidiukselta.

Kun aika oli kortilla, lainailun kohteeksi joutuivat myös aikalaiskollegat. Kerran Shakespearelta puuttui tekstiä komediasta Kuten haluatte, jolloin hän nappasi iskevän repliikin kilpailijaltaan Christopher Marlowelta. 

Lisäksi esimerkiksi Henrik V:n ­tapahtumat perustuvat pitkälti 1570-luvulla julkaistuun historiateokseen Holinshed’s Chronicles, jota Shakespeare käytti lähteenä monissa muissakin historiallisissa näytelmissään.

Shakespeare ei ollut suinkaan ainoa aikansa kirjailija, joka lainasi teksteihinsä aineksia muilta. 1500-luvulla ei tunnettu kirjailijoiden tekijänoikeuksia, vaan tekstejä pidettiin yhteisenä omaisuutena. 

Näytelmäkirjailijat kirjoittivat vähän väliä uusiksi niin antiikin roomalaisten teoksia kuin aikalaistensakin tekstejä.

Monista kollegoistaan poiketen Shakespeare ei kuitenkaan vain lainannut ideoita, vaan useimmiten hän kehitti niistä jotakin uutta. 

Esimerkiksi hänen näytelmänsä Kuningas Lear perustuu vanhaan kelttiläiseen tarinaan tyrannimaisesta kuningas Leirista, jonka kaksi suosikkitytärtä pettävät hänet mutta ­joka saa lopussa takaisin karkottamansa tyttären Cordelian. 

Shakespeare kirjoitti tarinan onnellisen lopun uusiksi niin, että Lear tunnustaa näytelmän lopussa oman erehtyväisyytensä ja pahuutensa ja kuolee. 

Kuninkaan suosikki

1500-luvun loppu oli Englannin teatterin kulta-aikaa, mikä on osaltaan varmasti Shakespearen ansiota. 

Vuosina 1567–75 englantilaisissa teattereissa ­kävi kaikkiaan noin 50 miljoonaa katsojaa, eli noin kymmenen kertaa koko Englannin väkiluvun verran.

Vuonna 1599 James Burbagen pojat rakensivat uuden teatterin Thamesin etelärannalle. 

Teatteri sai nimekseen The Globe, ja vaikka samalla alueella oli jo kaksi muuta teatteria, The Rose ja The Swan, The Globe menestyi hyvin, ja ­koko Lontoo tungeksi sinne nauttimaan Shakespearen näytelmistä.

Yksi kirjailijaneron ihailijoista oli Jaakko I, josta tuli Englannin kuningas vuonna 1603. ­

Jaakon valtaannousun ja Shakespearen kuoleman välisen 13 vuoden aikana Lord Chamberlain’s Men viihdytti häntä esityksillään peräti 187 kertaa eli useammin kuin Lontoon muut teatteri­seu­rueet yhteenlaskettuna.

Maaliskuussa 1616 Shakespearen terveydentila yhtäkkiä heikkeni ja hän laati testamenttinsa, jonka horjuva allekirjoitus osoittaa hänen olleen tuolloin jo hyvin heikossa kunnossa. 

52-vuotias William Shakespeare kuoli sairauden heikentämänä kuukautta myöhemmin, 23. huhtikuuta 1616.  

The Globe -teatteri esitti Shakespearen näytelmiä vuoteen 1642, jolloin puritaanit sulkivat Englannin teatterit. Kun teatterit vuonna 1660 jälleen avattiin, The Globe oli jo purettu. Uudelleenrakennettu The Globe avattiin vuonna 1997, ja siellä esitetään Shake­spearen näytelmiä ”aidossa” miljöössä. 

Artikkelin Shakespeare-sitaatit ovat Paavo Cajanderin suomennoksista.

Lue lisää

Bill Bryson: Shakespeare, Harper Press, 2009. Stephen Porter: Shakespeare's London, Everyday Life in London, 1580-1616, Amberley, 2011. Peter Chrisp og Steve Teague:
Shakespeare, Eyewitness Guides, 2003. Jacqueline Morley og John James: Shakespearean Theatre, Book House, 2013.

Ehkä sinua kiinnostaa...