Florence Foster Jenkins
Florence Jenkins debytoi laulajana 44-vuotiaana ja uskoi järkähtämättä omiin kykyihinsä.
© Library of Congress & Getty Images

Florence Foster Jenkins: Laulutaidoton diiva veti salin täyteen yleisöä

Florence Foster Jenkins raiskasi Mozartin, Straussin ja monen muun sävellyksiä laulullaan. Hänen lukuisat ihailijansa kuitenkin rakastivat häntä, sillä hän säteili elämäniloa, joka tarttui kaikkiin.

torstai 25. elokuuta 2016 teksti Søren Flott
Jono kiemurteli 25. lokakuuta 1944 jo muutama tunti ennen konserttia Carnegie Hallin edestä aina New Yorkin Seventh Avenue -kadulle saakka. Turkkeihin pukeutuneet hienostonaiset jonottivat vieri vieressä nuorten, vapaalipun saaneiden sotamiesten kanssa.

Jonon viertä juoksi epätoivoisia ihmisiä heilutellen 20 dollarin seteliä ja yrittäen ostaa sillä joltakulta lipun konserttiin – kuusi kertaa kalliimmalla kuin lipun virallinen hinta oli.

Maailman arvostetuimpiin kuuluvan konserttitalon iso sali täyttyi ääriään myöten, kun 3 000 ihmistä ahtautui sisään, monet varustautuneina nenäliinoin, joille tulisi myöhemmin käyttöä Florence Foster Jenkinsin alettua laulaa.

Kello 20.30 pianisti löi ensimmäiset sävelet flyygelistään, ja 76-vuotias Jenkins köpötti sisään illan ensimmäisessä asussaan, hennon persikanvärisessä ja hieman liian tiukassa leningissä, jossa oli laahus ja runsaasti kiilteleviä koristeita. Kädessään hänellä oli valtavan suuri oransseista ja valkoisista sulista tehty viuhka, jonka takaa hän katseli kiusoitellen.

Yleisö joutui puremaan nyrkkiään

Eri puolilta salia kuului esityksen aikana naurunpyrskähdyksiä, mutta ne hukkuivat suosionosoituksiin, kun Jenkins päätti ensimmäisen kappaleen.

Parin kappaleen ja lyhyen vaatteidenvaihdon jälkeen suosionosoitukset olivat valtavat, kun Jenkins astui lavalle pukeutuneena ”inspiraation enkeliksi,” valkoiseen leninkiin, jossa oli siivet ja sädekehä. Hän heittäytyi täysin rinnoin murjomaan Adelen laulua Johann Straussin operetista Lepakko.

”Shhhh! Koittakaa vähän hillitä nauruanne!” katsomosta kuului.
”Tunkekaa sen suuhun jotakin!” toisaalta huudettiin. Jenkins ei antanut huutelun häiritä vaan jatkoi laulamistaan.

Ne, jotka eivät olleet koskaan aiemmin kuulleet hänen laulavan, työnsivät nenäliinaa suuhunsa tukahduttaakseen naurunsa. Jotkut purivat nyrkkiään kyynelten valuessa poskillaan.

Illasta Carnegie Hallissa tuli unohtumaton. Jenkins löi kaikki yleisöennätykset, vaikka hän yhden paikallaolijan mukaan kuulosti ”piestyltä kalkkunalta”.

Florence teki vaikutuksen yleisöön innostuksellaan pikemminkin kuin laulutaidollaan.

© Library of Congress & Getty Images

Florence Foster Jenkins oli pianotaituri 

Jenkins syntyi vuonna 1868 pikkukaupungissa Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa varakkaaseen perheeseen. Lapsena hän osoittautui lahjakkaaksi pianonsoittajaksi ja esiintyi muun muassa Valkoisessa talossa presidentti Hayesin kutsusta 10-vuotiaana. Lupaava pianistin ura kuitenkin päättyi käsivammaan.

Silloin Jenkins päätti ryhtyä laulajaksi. Kun isä, joka oli varmasti kuullut tyttärensä erityislaatuisen lauluäänen, kieltäytyi maksamasta tälle opintomatkaa Eurooppaan, tyttö avioitui 16-vuotiaana kaksi kertaa itseään vanhemman lääkärin kanssa.

Avioliitto oli onneton ja päättyi pari vuotta myöhemmin. Kun Jenkinsin isä kuoli vuonna 1909, Jenkins muutti perimänsä omaisuuden turvin New Yorkiin, jossa hänestä tuli pian tuttu kasvo kaupungin seuraelämässä. 
Tuolloin kaupungissa oli runsaasti kerhoja rikkaille naisille, jotka halusivat suunnata energiansa muuhunkin kuin aviomieheensä ja lapsiinsa. Jenkins perusti oman kerhon nimeltä The Verdi Club, joka järjesti konsertteja, naisten lounaita ja tanssiaisia Punaisen Ristin ja muiden hyväntekeväisyysjärjestöjen hyväksi.

Verdi Clubissa Jenkins alkoi tosissaan esiintyä laulajana. Hän hoiti itse lipunmyynnin ja piti huolen siitä, että hänen läheiset ystävänsä ja ihailijansa saivat eturivin paikat eikä saliin päässyt kriitikoita. Kukaan ei rohjennut kertoa hänelle totuutta hänen laulutaidostaan, koska hän nautti niin paljon esiintymisestä. Sen sijaan kommentit olivat monitulkintaisia:

”Ainutlaatuista, Madam!” ja ”En ole koskaan kuullut mitään vastaavaa!”

Vuonna 1941 Jenkins päätti tehdä levyn. Pukeutuneena suureen hunnulliseen hattuun hän lauloi studiossa Yön kuningattaren aarian Mozartin Taikahuilusta. Hän määki kappaletta neljä pitkää minuuttia pianistin yrittäessä epätoivoisesti pysyä mukana. Kun ääniteknikko laulun loputtua rohkeni ehdottaa, että rouva kokeilisi vielä kerran, Jenkins katsoi häntä jäätävästi ja vastasi:

”Miksi ihmeessä? Minun korvissani se kuulosti täydelliseltä!”

Jenkins ajoi taksilla hotelliinsa, jossa hän asui, ja siellä hänet valtasi epäilys. Jokin oli jäänyt vaivaamaan häntä aarian viimeisissä sävelissä.

Seuraavana päivänä hän soitti äänitysstudion johtajalle, mutta tämä rauhoitteli häntä:
”Rakas rouva Jenkins – teidän ei tarvitse olla huolissanne yhdestä ainoasta sävelestä!”

Vuosien mittaan Jenkins esiintyi monissa seurapiiritilaisuuksissa ja keräsi valtavia summia hyväntekeväisyyteen. Hänet tunteneet kertoivat, että häneen saattoi aina luottaa, jos tarvitsi apua. Ystävien mukaan hän myös aivan tosissaan uskoi kykyihinsä. Omasta mielestään hän oli suurin sopraano, mitä maailma oli koskaan nähnyt.  

Säälimätön kritiikki vei Florence Foster Jenkinsiltä hengen

Totuus paljastui lopulta, kun suurten lehtien kriitikot julkaisivat murskaavia arvosteluita Jenkinsin ensimmäisestä julkisesta konsertista Carnegie Hallissa vuonna 1944. Seuraavana päivänä Jenkins luki ensimmäisen kerran rehellisiä, suorastaan ilkeitä mielipiteitä äänestään. New York Post kirjoitti:

”Yksi hauskimmista vitseistä, mitä New Yorkissa on koettu.”

Toinen lehti lateli:

”Hänellä on vain surkeat tähteet siitä, mitä kutsutaan lauluääneksi.”

Muutama päivä konsertin jälkeen Florence Foster Jenkins sai sydänkohtauksen, josta hän ei toipunut. Hän kuoli sairaalassa kuukautta myöhemmin.

Ehkä sinua kiinnostaa...