Kaivosyritykset repivät rikkauksia maasta

Nöyryytettyinä britit vetäytyivät vaikeasti val­loitettavaksi osoittautuneesta Transvaalin tasavallasta ja suuntasivat huomionsa Kapmaan ja Griquamaan timantti­kaivoksiin. Kaivokset olivat vain pehmeään maahan kaivettuja kuoppia, joista maajäte nostettiin pois sangoissa nerokkaan köysijärjestelmän avulla. Työ kaivoksissa oli vaikeaa ja vaarallista.

Kimberleyn kaivoksilla vuonna 1872 vieraillut Kapmaan kuvernööri Henry Barkly kuvaili, kuinka joukko työntekijöitä kiipeili ylös alas syvissä kaivoskuiluissa, jotka saattoivat olla 30 metriä syviä ja 20 metriä leveitä. ”Kaivostyötä tehdään syvällä. Ylös ja alas kiivetään huojuvia tikkaita, jotka ovat kaikkea muuta kuin turvallisia, ja joskus miehet kiipeävät vain köyden tai seinämään hakattujen jalansijojen avulla.

Onnettomuudet ovat yleisiä. Vaunuja ja muuleja on suistunut tieltä ja alas kuoppiin. Suurin uhka ovat kuitenkin aina maanvyöryt.”

Yksittäiset kaivajat olivat saaneet väistyä, kun tilalle oli tullut suuria yrityksiä, jotka käyttivät yhä enemmän mustia työvoimanaan. Työläiset elivät ja työskentelivät epäinhimillisissä oloissa puolesta vuodesta vuoteen kestävien sopimusten vankeina, kun kaivosten omistajat ja toimihenkilöt elivät herroiksi Kimberley Clubilla, valkoisille tarkoitetulla ylhäisökerholla, jonka lattioita peittivät turkkilaiset matot ja seinän­vieriä kiersivät samettiset laiskanlinnat.

”Meillä on aina päivällisiä ja tanssiaisia ja joka­ikinen ilta on pukeuduttava parhaimpiinsa. Se on tuhoisaa niin terveydelle kuin kukkarollekin”, valitti eräs nuori klubin jäsen.

Rahaa kyllä virtasi Kimberleyssä, sillä timanteilla tehtiin valtavia omaisuuksia. Esimerkiksi Barnaton veljekset, jotka omistivat vain neljä maaplänttiä alueella, ansaitsivat vuonna 1876 timanteilla joka viikko 1 800 puntaa.

Kultalöytö koitui buurien kohtaloksi

Etelä-Afrikan maaperä kätki sisäänsä muutakin kuin timantteja. Vuonna 1886 aarteenetsijät löysivät kultaa Witwatersrandista Transvaalista. Pian kävi selväksi, että Witwatersrandin sata kilometriä pitkä ja 37 kilometriä leveä harjanne oli yksi maailman suurimmista kultaesiintymistä. Noin 40 prosenttia kaikesta historiallisella ajalla kaivetusta kullasta on peräisin sieltä.

Kultalöytö näytti osuvan hyvään aikaan, sillä epävakaisen sota-ajan jälkeen maa oli taloudellisesti polvillaan. Buurijohtaja Kruger näki kuitenkin asian toisin. ”Iloitsemisen sijaan teidän tulisi itkeä, koska tämä kulta saa maamme vielä hukkumaan vereen”, hän ennusti synkkänä.

Kruger oli oikeassa. Kulta herätti brittien kiinnostuksen Transvaaliin uudestaan, ja nyt he odottivat enää tekosyytä rynnätä paikalle. Sellainen ilmaantuikin nopeasti, kun alueelle virtasi tuhansia kullankaivajia ottamaan osansa löy­döstä. Suuri osa heistä oli ulkomaalaisia. Buurit olivat huolissaan ulkomaalaisten määrästä ja verottivat näiden ansioita kovalla kädellä.

Kullankaivajat alkoivat valittaa huonosta kohtelustaan briteille, jolloin britit näkivät tilaisuutensa koittaneen. Britannian siirtomaaministeri Joseph Chamberlain vaati, että brittiläisillä kullankaivajilla piti olla samat oikeudet kuin Transvaalin omilla kansalaisilla – mutta toivoi sydämensä pohjasta, että näin ei todellisuudessa kävisi.

”Enemmän kuin mitään muuta pelkään sitä, että erimielisyytemme ratkeavat eikä meillä enää olekaan mitään syytä sotaan”, hän huomautti neuvottelujen aikana. Chamberlainilla ei ollut syytä huoleen. Brittien uhkavaatimuksen vastapainoksi Transvaal esitti omansa, jossa vaadittiin muun muassa sitä, että britit vetäisivät kaikki joukkonsa pois alueelta, ja tällaiseen vaatimukseen britit eivät voineet suostua.

• Edellinen Sivu 3 / 4 Seuraava