Viikingit toivoivat kuolemaa taistelussa. Joukkohaudoista onkin löydetty paljon vihollisen miekkaan sortuneita viikinkejä. 

Historian vuosikirja 2017: Viikingit taistelivat kuollakseen hyvin

922. Taistelussa kuolleille viikingeille oli luvassa hilpeää elämää Valhallassa. Hautajaiset avasivat portin tuonpuoleiseen, ja vainaja varustettiin ylellisillä hautalahjoilla viimeistä matkaa varten. Hautajaisrituaaleihin sisältyi seksiä ja raiskauksia, ihmisuhrauksia, huumaavaa meteliä ja valtava ruumisrovio, jossa poltettiin arvokas sotalaiva.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018 teksti Historian vuosikirja

Volgan rannalla kylmä ilma riepoi naisorjan helmoja, kun tämä nosti simasarven ilmaan viikinkien jumalien kunniaksi. 

”Hil”, orja lausui ääni vavisten ennen kuin hän kohotti juomasarven huulilleen. Itä­eurooppalainen orja seisoi hienon lohikäärmekokkaisen veneen kannella. Vene oli vedetty maihin ja tuettu puilla pystyyn.

Hänen eteensä oli pystytetty teltta, ja telttakankaan alla lepäsi orjan entinen isäntä, viikinkipäällikkö. Vainajan iho oli jo tummunut, sillä ruumis oli maannut väliaikaisessa haudassa kymmenen päivää. 

Vainaja, joka oli puettu uusiin hienoihin vaatteisiin ja jonka aseet oli laskettu hänen viereensä, odotti nyt enää orjaa mukaansa tuonpuoleiseen.

Joenrannalla kuhisi enemmänkin viikinkejä tuona keväisenä vuoden 922 päivänä. Kaikki tuijottivat orjaa, joka oli nyt määrä uhrata hautalahjaksi isännälleen. Kaatunut soturi oli lähetettävä jumalien valtakuntaan, Asgårdiin, monivaiheisin hautajaisrituaalein.

Yksi hautajaisia seuranneista oli Bagdadin kalifin lähettiläs Ibn Fadlan, joka oleskeli Volgan varrella viikinkien siirtokunnassa. 

Hän merkitsi ahkerasti muistiin rituaaleja, joilla kymmenen päivää aiemmin kuollut mahtava viikinkipäällikkö haudattiin. 

Päällikkö oli ilmeisesti saanut surmansa taistelussa alueen slaavilaisia heimoja vastaan. Sikäläisiä asukkaita suututti se, että kauppasiirtokuntia Itä-Euroopan jokien varsille perustaneet ruotsalaisviikingit yrittivät kahmia itselleen tuottoisan turkis- ja orjakaupan.

Viikinkiperinne, jonka mukaan isännän piti saada tuonpuoleiseen mukaansa orja, hämmästytti Ibn Fadlania, joka kirjoitti: 

”Kun mies kuoli, viikingit kysyivät hänen naisorjiltaan: ’Kuka haluaa kuolla hänen kanssaan?’ Yksi heistä vastasi: ’Minä’. – – Joka päivä nainen joi ja lauloi iloisena tulevasta onnestaan.”

>>Uusi todistaja astui vuonna 2017 esiin kertomaan natsiajasta – lue lisää Historian vuosikirjasta 2017

Liekit nielivät päällikön ja orjan nopeasti, eikä heidän matkansa tuonpuoleiseen kestänyt kauan.

Seksiorgiat ennen uhrausta

Hautajaispäivänä päällikön koira, kaksi hevosta, kaksi lehmää ja kolme kanaa tapettiin ja niiden ruhot nostettiin laivaan matkaevääksi. 

Tällä välin humalainen orjanainen kävi leirin jokaisessa teltassa harrastamassa seksiä teltan omistajan kanssa. Nyt seistessään laivan kannella hän tyhjensi simasarven ja valmistautui seremonian jälkimmäiseen ja väki­valtaisempaan osaan.

Tunnelman kohottamiseksi yleisössä miehet hakkasivat kilpiään jykevillä sauvoilla. Meteli kaikui jokea reunustavien puiden latvoista. Kun orja heitti juoma­sarven kädestään, lihava vanha eukko tarttui häneen ja kiskoi hänet päättäväisesti telttaan. 

Viikingit tiesivät, mikä humalaista naista odotti, ja he hakkasivat kilpiään yhä kiivaammin. Kuusi miestä kiipesi laivaan ja avasi teltan oven. 

He repivät orjalta paidan päältä ja makasivat tämän huovalla peitetyllä korokkeella, jolle myös viikinkipäällikön ruumis oli laskettu.

Kun miehet olivat lopettaneet, viikingit pitivät naisesta kiinni ja ennustajaeukko pujotti silmukan hänen kaulaansa. Kilpien paukutus oli niin voimakasta, että naisen huutoja ei kuulunut, kun vanha nainen pisti orjaa useita kertoja kylkiluiden väliin leveällä rautaisella tikarilla. 

Kaksi miehistä kiristi silmukkaa, ja pian orja muuttui yhtä liikkumattomaksi kuin päällikön ruumis oli hänen vieressään.

”Sen jälkeen esiin astui vainajan lähin sukulainen”, Ibn Fadlan kirjoittaa matkakertomuksessaan.

”Hän otti käteensä puuta ja sytytti sen. Muut miehet kääntyivät selkä laivaan ja kasvot yleisöön päin, kun hän piti puuta toisessa kädessään toinen käsi takanaan; ja hän oli alasti.”

Pian Volgalta kantautui voimakas tuulenpuuska, ja koko laiva leimahti liekkeihin kuin soihtu yleisön seuratessa toimitusta innoissaan mutta myös hieman peloissaan. 

Seuraavana aamuna jäljellä oli vain tuhkaa. Viikinkipäällikkö oli suoriutunut matkan ensimmäisestä osasta. Nyt hänen sukulaistensa tehtävänä oli pitää yllä vainajan muistoa ja kunniaa.

Viikinki piti muistaa

Orjat laitettiin rakentamaan mullasta ja kivistä hauta­kumpu ruumisrovion päälle, ja vainajan sukulaiset alkoivat neuvotella siitä, pitäisikö vainajan muistoksi skandinaavisen perinteen mukaan pystyttää riimukivi. 

Viikinkien siirto­kunnat olivat kuitenkin melko alkeellisia, ja päällikön muistoriimut todennäköisesti kaiverrettiinkin vain koivupaaluun. 

Ensin joku kirjoitustaitoinen kaiversi siihen päällikön nimen, sitten Idäntien viikinkikuninkaan nimen (Idäntieksi kutsuttiin itään suuntautuneita kauppareittejä ja niiden varrelle syntynyttä viikinkiasutusta). 

Viikingit junttasivat paalun maahan, jotta alueen asukkaat eivät unohtaisi vainajaa.

Sillä aikaa kun sukulaiset huolehtivat vainajan muistosta, tämä ja naisorja siirtyivät toiseen maailmaan.

”Poltamme hänet nopeasti, jotta hän pääsee paratiisiin niin pian kuin mahdollista”, kertoi Ibn Fadlanille viikinki, joka ei arvostanut juurikaan muslimien tapaa haudata vainaja maahan, missä ”matelijat ja madot syövät hänet”.

Viikinki ei paljastanut, mitä hän tarkoitti paratiisilla, mutta todennäköisesti hän ajatteli Valhallaa, Odinin kultaisilla kilvillä päällystettyä sotureiden salia.

Kun vuonna 922 vietettiin viikinkipäällikön hautajaisia Volgan varrella, isäntänsä seuraksi uhrattiin orja. 

Loppumatonta juhlaa

Valhallassa, joka viikinkien uskomusten mukaan sijaitsi jumalien maailmassa Asgårdissa korkealla taivaalla, vainajan vastaanotti Odin-jumala, joka ylisti tätä tämän saavutuksista taisteluissa. 

Päällikön pitkän soturinuran aikana tulleet haavat ja vammat paranivat, ja hänestä tuli jälleen kuin nuorukainen.

Päällikkö liittyi yhdessä tuhansien muiden kuolleiden viikinkien kanssa Odinin yksityiseen armeijaan, hirdiin, jonka jäseniä kutsuttiin einhereiksi [mon. einherjar] ja jotka olivat velvollisia taistelemaan aasojen vihollista vastaan ragnarökin, maailmanlopun, aikana.

Verrattuna päällikön lapsuuteen köyhällä maatilalla Ruotsissa ja ankaraan kamppailuun kunniasta ja rikkauksista Idäntiellä oleskelu Valhallassa oli pelkkää juhlaa. Joka aamu päällikköä ja muita einherejä odottivat yltäkylläiset pidot. 

Miehet söivät kyllikseen lihaa siasta, joka kasvoi joka yö ennalleen. Kun soturit tulivat janoisiksi, he jonottivat päästäkseen juomaan vuohesta, joka lypsi loputtomiin simaa. 

Toinen mahdollisuus oli kutsua pitoihin valkyrioita, Odinin kilpineitoja, joilla oli aina olutta ja ruokaa mukanaan.

Kun viikingit kyllästyivät syömään ja juomaan, he pukivat ylleen rengaspaitansa ja kypäränsä, tarttuivat aseisiinsa ja ryntäsivät Valhallan vieressä sijaitsevalle kentälle taistelemaan keskenään.

He pistivät toisiaan keihäillä, nuijivat toistensa päitä kirveillä ja hakkasivat miekoillaan irti toisiltaan jalat ja kädet. 

Kun verilöyly oli ohi, vainajat heräsivät eloon ja silpoutuneet parantuivat kuin ihmeen kaupalla. Kaikki palasivat Valhallaan, missä juomingit jatkuivat, kunnes yö saapui Asgårdiin.

>> Lisää tarinoita Historian vuosikirjassa 2017 – tilaa nyt

Hel oli näköalaton vainajala

Naisorja uhrattiin, jotta tämä voisi seurata isäntäänsä kuoleman rajan yli. Ibn Fadlanin mukaan orjan kanssa teltassa maanneet miehet antoivat tälle viestin välitettäväksi päällikölle tuonpuoleisessa: 

”Sano herrallesi, että teit tämän [seksi­aktin] vain rakkaudesta häneen.”

Muiden lähteiden mukaan ainoastaan taistelussa kaatuneet soturit pääsivät Asgårdiin, kun taas orjat ja muut kuolleet päätyivät tylsään maanalaiseen manalaan, Heliin eli Helheimiin.

Kuvaukset riehakkaasta Valhallasta ja tylsästä Helistä tunnetaan etenkin Nuoremmasta Eddasta, joka on islantilaisen runoilijan Snorri Sturlusonin kaksi vuosisataa viikinkiajan jälkeen muistiin merkitsemä tarukokoelma. 

Jotkut nykyajan tutkijat ovatkin sitä mieltä, että Snorrin tekstiin ovat vaikuttaneet kristilliset ajatukset taivaasta ja helvetistä aivan kuten Ibn Fadlaniin vaikuttivat varmasti muslimien käsitykset kuolemanjälkeisestä elämästä joko paratiisissa tai helvetissä.

Historioitsijoiden mukaan viikingeillä oli useita erilaisia kuoleman valtakuntia ja käsitykset tuonpuoleisesta vaihtelivat alueittain. 

Joissakin lähteissä mainitaan hukkuneiden viikinkien ja merimiesten joutuvan Rán-jumalattaren valtakuntaan merenpohjaan. 

Toisissa lähteissä kerrotaan, että Freija-aasa valitsi itselleen puolet Asgårdin viikingeistä (myös naisista) ja vei heidät kotiinsa Folkvangiin.

Hel hallitsi manalaa. Hänen ruumiinsa oli puoliksi kuollut ja puoliksi elävä.

Tuonpuoleinen

Hel tai Helheim oli Nuoremman Eddan runojen mukaan maanalainen kuolleiden valtakunta, johon muut kuin soturit eli maanviljelijät, vanhat ja sairaat päätyivät kuoltuaan. 

Elämä Helissä oli ikävystyttävää. Manalaa hallitsi Hel, joka asui Regnvådin (”Sateen­kasteleman”) tilalla. 

Kaikki Helin valtakunnassa oli nimetty luotaantyöntävästi. Lautanen oli ”nälänhätä” ja veitsi ”nälkä”, ja hallitsija paneutui levolle vuoteeseen nimeltä ”sottapytty”.

Islantilaisen Nuoremman Eddan tarujen mukaan viikinkisoturit päätyivät kuoleman jälkeen Odinin saliin Valhallaan. Odin otti viikingit omaan henkilökohtaiseen armeijaansa, hirdiin. 

Sen jäsenet, einherit, aloittivat heti taisteluharjoitukset muita vainajia vastaan. Viikingit söivät, joivat ja taistelivat ja parantuivat aina vammoistaan taianomaisesti. 

Valhallassa oli yli 500 ovea, joista kustakin mahtui kulkemaan yhtä aikaa 800 miestä. Kun ragnarök koitti, Odin lähetti einherit taisteluun jättiläisiä vastaan.

Lue kaikki mennyttä vuotta koskevat tarinat

Tilaa Historian vuosikirja 2017

Ehkä sinua kiinnostaa...