Natsirikollisten lyhyt lista

Tuhannet muutkin sotarikolliset pääsivät livistämään Saksasta. Britannia, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat jo lokakuussa 1943 allekirjoittaneet niin sanotun Moskovan julistuksen, jossa ne lupasivat ”seurata heitä [natseja] maailman ääriin asti ja saattaa heidät syyttäjiensä eteen, jotta oikeus voisi toteutua”, mutta lupausta ei koskaan lunastettu.

Britannia oli asettanut jo vuonna 1942 komission, jonka piti laatia luettelo natsijohtajista ja näiden vastaisista syytöksistä sekä päättää oikeusmenet­telystä. Kaksi vuotta myöhemmin luet­telossa oli vain 184 nimeä. Edes Adolf Hitlerin nimeä ei ollut listassa.

Myös yhdysvaltalaiset perustivat oman rekisterinsä Pariisiin ja palkkasivat 400 ranskalaisnaista käsittelemään tietoja, joita virtasi Euroopan sotavankileireiltä. Reikäkortti­koneisto kärsi kuitenkin jatkuvista teknisistä ongelmista, eikä sotilasjohto saanut asiaa korjattua.

Yhtä epäonnekas oli joukko puolalaisia upseereita, jotka olivat palvelleet Britannian armeijassa ja halusivat kerätä tietoja sotarikollisista. He pyysivät tukea briteiltä, mutta esimerkiksi tarkoitukseen luvatut neljä ajoneuvoa myöhästyivät kuukausitolkulla, joten sotilaiden oli suoritettava tutkimuksiaan jalan.

Kun järjestelmissä oli näin paljon aukkoja, sotarikollisten oli helppo luikahtaa karkuun. Esimerkiksi kun yhdysvaltalaisjoukot heti sodan jälkeen pidättivät Otto Eckmann -nimisen henkilön, he eivät voineet tietää, että hän oli oikeasti Adolf Eichmann, joka oli päävastuussa natsien kuolemanleireistä. Hänet vapautettiin, ja hän asui Saksassa vuoteen 1950 asti, jolloin hän muutti Argentiinaan nimellä Riccardo Klement.

Omin toimin natsien jäljille

36-vuotias itävallanjuutalainen Simon Wiesenthal ymmärsi sodan lopussa, että liittoutuneet eivät panostaneet riittä­västi sotarikollisten löytämiseen. Hän oli menettänyt lähes koko perheensä sodassa ja ollut itse Mauthausenin keskitys­leirillä. Wiesenthal oli kuoleman kielissä yhdysvaltalaisten vapauttaessa leirin, ja hän on kertonut päättäneensä silloin, että hänen elämäntehtävänsä olisi saada natsit vastuuseen teoistaan.

Ensitöikseen Wiesenthal ryhtyi jäljittämään natsirikollisten pakoreittejä, ”rottareittejä”, kuten niitä kutsuttiin. Tehtävä oli vaikea, mutta muutamassa vuodessa Wiesenthal selvitti kaksi pääreittiä: tavallisin reitti kulki jalan etelään, Alppien yli italialaiseen Meranon turistikaupunkiin. Sieltä monet sotarikolliset matkustivat edelleen Roomaan, missä katolinen piispa Alois Hudal auttoi karkulaisia. Piispa majoitti matkan jatkumista odottaneet natsit luostareihin ja yksityisasuntoihin eri puolille maata, ja heti kun matkustusasiakirjat olivat kunnossa, hän lähetti heidät eteenpäin Syyriaan, Egyptiin tai latinalaisen Amerikan maihin, joissa usein hyvin koulutetut natsit otettiin avosylin vastaan.

Pikkutekijät lähetettiin italialaiseen Genovan satamakaupunkiin ja sieltä Espanjaan Mallorcalle tai Barcelonaan. He olivat turvassa Espanjan diktaattorin Francon hallinnon alla ja saivat valita elämän Espanjassa uudella identiteetillä tai jatkaa matkaa Etelä-Amerikkaan. Moni valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.

[emediate]

• Edellinen Sivu 2 / 5 Seuraava