Barbie lauloi humalassa natsilauluja

Lischkaan kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen Klarsfeldit kuulivat, että Baijerin yleinen syyttäjä oli päättänyt lopettaa Klaus Barbien sodanaikaisten toimen tutkimisen. Niinpä hänestä tuli Klarsfeldien seuraava kohde.

Barbie oli jäljittäjien kannalta vaikea tapaus, sillä hänestä oli tullut vaikutusvaltainen mies, joka oli Etelä-Amerikan diktaattorien suojeluksessa.
Barbie oli 1950-luvulla muuttanut perheineen Bolivian pääkaupunkiin La Paziin. He olivat rutiköyhiä ja asettuivat aluksi kaupungin köyhälle alueelle
rähjäiseen majataloon. Barbie ryhtyi työkseen korjaamaan kaasupolttimia, ja jonkin ajan kuluttua hän sai paikan työnjohtajana kaupungin ulkopuolella
sijaitsevalla sahalla. Sen juutalainen omistaja oli tyytyväinen uuteen työn­tekijäänsä, ja muutaman vuoden kuluttua Barbiesta tuli yrityksen osakas.

Kun kenraali René Barrientos kaappasi vallan Boliviassa vuonna 1964, Barbie omisti suuren puutavaraliikkeen La Pazissa. Uusi johtaja oli heti valmis hyödyntämään Barbien Gestapo-kokemuksia oman valtansa pönkittämiseksi, ja vastavuoroisesti Barbie pääsi vaikuttamaan valtiontalouteen, mitä hän käytti henkilökohtaiseksi hyödykseen. Tuolta ajalta oli peräisin muun muassa se kohtalokkaaksi käynyt 10 000 dollaria, jonka valtion kaivosyritys maksoi Barbielle mineraalien kuljetuksesta. Barbie sai rahat, mutta kuljetuksia ei tapahtunut.

Lukuisat muut vastaavat keplottelut toivat Barbielle vihamiehiä, joten kun kenraali Barrientos kuoli helikopteri­onnettomuudessa huhtikuussa 1969, Barbie katsoi parhaaksi muuttaa Perun pääkaupunkiin Limaan.

Limassa hän lyöttäytyi yhteen toisen natsin, Friedrich Schwendin kanssa. Schwend oli sodan aikana johtanut saksalaista rahanväärennysoperaatio Bernhardia (ks. HISTORIA 12/2010), mutta nyt hän välitti aseita. Barbien kanssa hän alkoi myydä väärennettyjä tiedustelutietoja Perun hallitukselle.

Entinen Gestapo-johtaja ei salaillut osallistumistaan sotaan, ja sekä Perussa että Boliviassa hän tapasi avoimesti muita alueelle paenneita natseja. Kun hän oli nauttinut muutaman oluen liikaa, hän alkoi yleensä laulaa vanhoja natsien taistelulauluja, mutta hän ei koskaan joutunut vaikeuksiin. Niin ystävät kuin viranomaisetkin tiesivät, että hän oli Klaus Barbie, vaikka hänen nimensä virallisesti olikin Altmann.

Serge ja Beate Klarsfeld halusivat todistaa, että Altmann ja Barbie olivat yksi ja sama henkilö. Ensin heidän piti saada tapaus avattua uudestaan. Beate matkusti Saksaan yhdessä ranskalaisen Fortunée Benguiguin kanssa, joka oli sodan aikana vienyt kolme lastaan ”turvaan” Izieun lastenkotiin – samaan, josta Barbie lähetti lapset kuolemaan. Klarsfeld ja Benguigui ryhtyivät syömä­lakkoon Münchenin oikeustalon edessä, minkä seurauksena syyttäjä Manfred Ludolph avasi tutkimukset uudestaan.

Ludolph antoi Klarsfeldille valokuvia Gestapo-johtajasta sodan aikana sekä ryhmästä liikemiehiä, jotka oli kuvattu La Pazissa vuonna 1968. Yksikään lehti ei ollut uskaltanut julkaista kuvia peläten joutuvansa syytteeseen, mikäli La Pazissa kuvattu liikemies ei olisikaan Barbie, mutta lopulta L’Aurore-lehti päätti ottaa riskin. Se julkaisi kuvat otsikolla ”Jean Moulinin murhaaja” – otsikko oli viittaus Barbien osallisuuteen ranskalaisen vastarintamiehen kuolemaan vuonna 1943.

Kuvat herättivät Herbert John -nimisen toimittajan huomion. Altmann oli muutama vuosi aiemmin huijannut Johnilta huomattavan summan rahaa
luvaten järjestää tälle Hitlerin tärkeän taustavaikuttajan Martin Bormannin haastattelun. Kun Altmann oli saanut rahat, hän olikin väittänyt Perun viranomaisille Johnin olevan huumekaup­pias, jolloin Johnin oli ollut paettava maasta ilman haastattelua.

John kertoi Beate Klarsfeldille, ettei kukaan kuvan liikemiehistä ollut Altmann mutta hän oli itse ottanut tästä joitain kuvia aivan viime aikoina. Kuvat analysoitiin laboratoriossa, ja analyysi varmisti Altmannin olevan todella Klaus Barbie. Beate Klarsfeldilla oli nyt vedenpitävät todisteet, joten hän ja John matkustivat Peruun. He toimittivat kopioita aineistostaan lukuisille viranomaisille, jotka kaikki lupasivat toimittaa sen eteenpäin ministeriöihin, mutta mitään ei tapahtunut.

Sillä välin Barbie oli matkustanut Boliviaan. Klarsfeld ja John seurasivat häntä, mutta heidät uhattiin pidättää ja karkottaa, mikäli he eivät poistuisi maasta. Boliviasssa oli vallassa uusi juntta, ja sen johtaja Hugo Banzer oli tehnyt Altmannista Bolivian kunniakansalaisen vastineeksi Barbien Gestapo-asiantuntemuksesta. Barbie oli perehdyttänyt bolivialaisia sähkökidutuksen saloihin ja näyttänyt, miten hän oli Ranskassa kuulustellut ihmisiä pistelemällä pitkiä neuloja syvälle näiden rintakehään tai ruiskuttamalla happoa miesten kiveksiin.

Puolustuskin piti Barbieta syyllisenä

Serge ja Beate Klarsfeld odottivat kärsivällisesti. Vuonna 1981 Barbien onni kääntyi, kun Bolivian diktaattori Luis García Meza Tejada syöstiin vallasta. Maa lähti demokratian tielle, ja uusi presidentti Siles Zuaro alkoi kitkeä maassa vallinnutta korruptiota. Beate Klarsfeld sai viranomaiset nostamaan kanteen Barbielle maksetusta 10 000 dollarista.

Maksuvaatimuksen avulla Barbie saatiin pois maasta ja oikeuteen Lyonissa, eikä hänen puolustusasianajajaltaan Jacques Vergèsiltä riittänyt sympatiaa vanhalle natsille. Hän piti Barbieta syyllisenä mutta syytti samalla oikeutta kaksinaismoraaliseksi, koska, kuten hän sanoi, maailma oli täynnä ”barbieita” Vietnamissa olleista yhdysvaltalaisista Afganistania miehittäneisiin neuvostosotilaisiin. Barbie tuomittiin elinkautiseen, ja hän kuoli vankilassa vuonna 1991.

• Edellinen Sivu 5 / 5