Täpärä pelastuminen

Kello 9.50 Heyerdahl kirjoitti lokikirjaan viimeisen merkinnän: ”Vain parisataa metriä jäljellä. Kaikki on valmista. Nyt pitää pakata loki. Tunnelma korkealla, vaikka pahalta näyttää. Mutta kyllä tästä selvitään!” Muutamaa minuuttia myöhemmin miehet heittivät ankkurin veteen. Lautta pysähtyi äkisti ja kääntyi ympäri niin, että­ sen perä osoitti nyt riuttaan päin. Raaby ­istui radion ääressä, ja Kon-Tikin ajautuessa kohti Raroian riuttaa hän ilmoitti radioon:

”Ok. 50 jaardia jäljellä. Nyt sitä mennään. Hyvästi.” Hän sulki radion, ja Haugland pakkasi viimeiset paperit, minkä jälkeen kaksikko kiiruhti kannelle muiden luo.

Aallot nousivat yhä korkeampina ja terävämpinä lautan ympärillä. Heyerdahl huomasi aaltojen kuljettavan lauttaa kovaa vauhtia – kenties lautta sittenkin pääsisi riutan yli! Miehet katkaisivat ankkuriköyden, ja siinä samassa suuri aalto tempaisi Kon-Tikin korkealle ilmaan ja kohti maata.

Kova vauhti ja vaaran tunne saivat Heyerdahlin kajauttamaan kovaäänisen hurraahuudon. Toiset katsoivat häntä kummissaan, mutta eivät voineet olla hymyilemättä. Siinä samassa seuraava aalto jo kohosi heidän takanaan kuin vihreä seinämä, mutta tällä kertaa se ei kohottanut Kon-Tikiä korkeuksiin vaan vyöryi lautan yli. Heyerdahl tunsi ­veden vastustamattoman voiman ja tarrautui tiukasti lauttaan. Hän näki, miten aalto pyyhkäisi kajuutan ja sen ­katolla makaa­vien kolmen miehen yli. ”Lautta kestää!” huusi köysitikkaissa roikkuva Haugland. Vain masto ja kajuutta painuivat hieman kenoon aallon voimasta.

Samassa lauttaa uhkasi kuitenkin jo entistä korkeampi aalto. Heyerdahl ehti juuri ja juuri varoittaa muita, ­ennen kuin kahdeksanmetrinen aalto iskeytyi lauttaan valtavalla voimalla. Heyerdahl tunsi runkotukkien vavahtelevan aallon voimasta. Jos hän kuolisi nyt, hän kuolisi kaikki aistit kirkkaina ja lihakset ­äärimmilleen jännittyneinä henkensä edestä taistellen, hän ehti ajatella.

Sitten aalto väistyi. Vesimassat olivat saaneet lautalla aikaan pahaa jälkeä. Alus, joka oli ollut sadan päivän ajan miesten koti, oli enää pelkkä puukasa. Masto oli katkennut kuin hammastikku, peräsimen tukipuu oli vääntynyt sijoiltaan ja peräsin oli pirstoutunut säleiksi.

Kajuutan katolla makasi liikkumaton hahmo. Se oli Watzinger. Heyerdahl kauhistui: jos Watzinger tai joku muu miehistä oli kuollut, hänen omalla henkiinjäämisellään ja ­koko matkalla ei ollut mitään merkitystä. Heyerdahl etsi katseellaan muita ja huusi hädissään näiden nimiä. Siinä samassa lautan vierellä näkyi liikettä. Siellä oli Raaby, joka roikkui vedessä köyden varassa ja yritti kaikin voimin hinautua takaisin lautalle. Hän näytti uupuneelta mutta vahingoittumattomalta. Pian Watzingerkin alkoi liikahdella ja ­hymyili. Kaikki olivat selvinneet hengissä.

Maata jalkojen alla

Pian lauttaan osui jälleen uusi aalto, ja samassa lautan runkotukit raapaisivat riuttaa. Aallon ­vetäytyessä lautta irtosi ja liukui merelle päin, mutta seuraava aalto työnsi sen takaisin riutalle. Miehet näkivät vedestä pilkistävän punaisia ­koralleja. He menivät lautan peräosaan, joka oli tukevimmin kiinni riutalla, ja kapusivat peräjälkeen riutalle. Pian sekä miehet että lautta olivat päässeet turvallisesti riutalle korkeiden aaltojen ulottumattomiin.

Lievän aivotärähdyksen saanutta Danielssonia lukuun ottamatta kaikki olivat kunnossa. Onnellisina he kahlasivat noin 600 metrin päässä olevalle saarelle. Saaren kirkkaat rantaveden ­kuhisivat elämää: leviä, merivuokkoja, koralleja sekä värikkäitä kaloja ja pieniä haita, jotka pakenivat metelöiviä miehiä.

Miehet hakivat Kon-Tikiltä varusteensa. Heyerdahl toi maihin pienen palmuntaimen, joka oli alkanut versoa mukana olleesta kookospähkinästä. Päästyään rantaan hän riisui kenkänsä ja katseli paljaiden jalkojensa jättämiä jälkiä hiekalla. Hän vajosi polvilleen ja työnsi sormensa lämpimään hiekkaan. He olivat elossa, ja tutkimusmatka oli onnistunut. Kon-Tiki miehistöineen oli todistanut, että Tyynen valtameren saattoi ylittää pelkällä puulautalla.

• Edellinen Sivu 4 / 4