Mies yli laidan

Matkan edetessä miehet ruskettuivat ja parroittuivat. Rauhallisten vahtivuorojen aikana peräsintä hoitava mies saattoi rentoutua ja pidellä peräsintä toisella jalallaan leudon pasaatituulen työntäessä lauttaa tasaista vauhtia eteenpäin. Purjehdus Tyynen valtameren yli muistutti yhä enemmän huvimatkaa.

21. heinäkuuta, joka oli Kon-Tikin miehistön 84. päivä merellä, tuuli tyyntyi yhtäkkiä kokonaan. Purjeet roikkuivat tyhjänä mastossa, ja taivaalla näkyi vain pieniä pilvenhattaroita. Miehet kääntyivät kummissaan katsomaan etelään ja näkivät mustien pilvien kerääntyvän korkeaksi pilviseinämäksi, joka lähestyi kovaa vauhtia. Pian alkoi tuulla navakasti. Tuulenpuuskat ­tarttuivat purjeisiin ja leväyttivät ne auki tummanpuhuvaa taivasta vasten. Aallot kohosivat metrien korkuisiksi. Watzinger kävi tarkastamassa tuulimittarin lukeman, ja ­ehti juuri kertoa muille, että tuulen nopeus oli 14–16 meriä sekunnissa, kun hänen ohitseen vilahti vihreä varjo. Tuuli oli temmannut ­mukaansa Raabyn makuupussin ja paiskasi sen kovalla voimalla mereen. Watzinger yritti tarttua makuupussiin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän hävisi ­näkyvistä. Toiset kuulivat vain vaimeita avunhuutoja myrskyn pauhun ylitse.

He tuijottivat toisiaan hetken lamaantuneina, kunnes heille valkeni, mitä oli tapahtunut. Kauhukseen he näkivät Watzingerin kamppailevan henkensä edestä korkeiden aaltojen keskellä. Peräsimessä ollut Raaby kompuroi kumiveneen luo ja yritti irrottaa bambupölkyn, johon kumiveneen kiinnitysköysi oli sidottu. Pölkky oli juuttunut kiinni. Watzinger yritti tarttua peräsimeen, mutta hän ei yltänyt saamaan kunnon otetta. Aallot kuljettivat hänet sivummalle, ja hän jäi pian tuulessa eteenpäin kiitävän Kon-­Tikin taakse. Haugland ja Hesselberg juoksivat kajuuttaan, jossa oli pitkään köyteen kiinnitetty pelastusliivi. He yrittivät heittää liivin veteen Watzingerin suuntaan, mutta vastatuuli oli liian voimakas. Lautalla olijat yrittivät epätoivoissaan saada ­kumivenettä vesille Watzingerin jäädessä yhä kauemmas jälkeen Kon-Tikistä.

Sitten Haugland sukelsi veteen ja ui pelastusliivi mukanaan voimakkain vedoin kohti uupunutta Watzingeria. Aina kun Watzinger nousi aallon mukana ylös, Haugland katosi aallonpohjaan, ja päinvastoin. Henkeään pidättäen muut miehet katselivat kahden miehen kamppailua aallokossa, kunnes Haugland viimein pääsi Watzingerin luokse. Molemmat miehet tarkertuivat pelastusliiviin, ja Haugland heilautti kättään merkiksi muille, että nämä ­vetäisivät heidät turvaan. Lautallaolijat tarttuivat köyteen ja alkoivat vetää pelastusliiviä kohti lauttaa toivoen samalla hartaasti, etteivät Haugland ja Watzinger huomaisi heidän takanaan uhkaavasti lähestyvää tummaa kolmiota.

Kun uupuneet miehet vetivät itsensä merestä lautan kannelle, he näkivät tumman kolmion katoavan aaltoihin. Silloin miehille valkeni, ­ettei kyseessä ollutkaan hai vaan Raabyn makuupussin kulma. He eivät kuitenkaan voineet olla miettimättä, mikä olento olikaan mahtanut vetää makuupussin pinnan alle. ”Olipa onni, etten ollut tuossa makuupussissa”, Raaby totesi ja tarttui taas peräsimeen. Miehet olivat sinä ­iltana vaitonaisia – kaikki tiesivät, että päivä olisi voinut päättyä toisin.

Kolmeen kuukauteen Kon-Tikin miehistö ei nähnyt muuta kuin merta ja taivasta. Heinäkuun 30. päivänä, vietettyään merellä 93 päivää, he kuitenkin erottivat taivaanrannassa ­Polynesiaan kuuluvan Pukapukan saaren. Tuuli oli kuitenkin vastainen, ja pettyneinä miehet joutuivat hautaamaan haaveet maihin pääsystä. Muutaman päivän kuluttua toivo virisi jälleen, kun ­näkyviin ilmestyi Angataun saari. Miehet nostivat liput liehumaan, ja valkohiekkaisen rannan ­lähestyessä Hesselberg haki kajuutasta kitaransa. Suuri perulainen lierihattu päässään hän näppäili kitarallaan tunteellisia eteläamerikkalaisia ­sävelmiä Danielssonin tarjoillessa miehistölle ruhtinaallisen aterian Miehet halkaisivat kookospähkinän ja skoolasivat sillä rannalla kasvaville tuoreille kookospähkinöille.

Matkan vaarallisin osuus oli kuitenkin vasta edessä. Angatau kuuluu Tuamoton saariryhmään, ja sitä ympäröivät veitsenterävät koralliriutat. Päästäkseen saareen Kon-Tikin oli löydettävä aukko riutassa. Pienimmälläkin virheellä saattoi olla tuhoisat seuraukset, sillä jos lautta osuisi riuttaan, se pirstoutuisi.

Yhtäkkiä miehet havaitsivat rannalla liikettä. Kaksi poynesialaista laski vesille kanootin ja ­alkoi meloa sillä Kon-Tikiä kohti. Saarelaisten päästyä lautan viereen toinen heistä heilautti kättään ja huusi: ”Good night!”. Heyerdahl vastasi hyvän yön tervehdykseen. Kun hän kysyi, puhuiko mies englantia, vastaus oli jälleen ”Good night”. ”Maimai hee iuta”, haluamme maihin, sanoi Heyerdahl, joka osasi hieman paikallista kieltä. Miehet nyökkäsivät ja viittilöivät riutalle siihen suuntaan, josta he olivat hetki ­sitten meloneet.

Miehet nousivat lautalle ja sauhuttelivat ­antaumuksella savukkeita, jotka Kon-Tikin miehistö oli heille hetkeä aikaisemmin tarjonnut. Heyerdahl meloi käsillään ilmaa viestittääkseen miehille, että he kaipasivat melonta-apua päästäkseen rantaan. Toinen polynesialainen teki kädellään liikkeen aivan kuin olisi vetänyt perämoottorin käynnistysnarusta matkien samalla perämoottorin pörisevää ääntä. Polynesialaiset luulivat Kon-Tikiä veneeksi, joka oli lastattu niin täyteen tavaraa, että vain sen kansi oli veden pinnalla. Heyerdahl antoi miesten kokeilla lautan pohjaa, ja nämä tunnustelivat kummissaan rungon tukkeja. Sitten he sammuttivat savukkeensa ja alkoivat meloa kaikin voimin.

Vaara uhkaa

Virtaukset saaren edustalla olivat niin voimakkaita, että vaikka polynesialaiset hakivat kylästä apua, Kon-Tiki ajautui koko ajan kauemmas merelle. Pimeän tullen alkuasukkaiden oli palattava kylään. Pettyneenä Kon-Tikin miehistö katseli, miten kanootit suuntasivat kohti rantaa ja siellä loimottavaa leirinuotiota.

Paluu avomerelle tuntui raskaalta, kun maihin pääsy oli ollut jo niin lähellä. Kon-Tiki kynti aaltoja kolme päivää näkemättä maata. Tutkiessaan merikorttia Heyerdahl havaitsi lautan olevan matkalla kohti Takumea ja Raroian riuttoja, jotka levittäytyivät 70–80 kilometrin pituudelta suoraan heidän edessään. Kon-Tikin miehistö suuntasi kohti riutan eteläkärkeä, missä he toivoivat pääsevänsä turvallisesti maihin.

Sadannen merellä vietetyn päivän jälkeisenä yönä Heyer­dahl heräsi levottomana. Hän tunsi lautan liikkeen kehossaan, mutta nyt aaltojen keinunta tuntui erilaiselta. Hän kulki rauhattomana kannella ja kiipesi mastoon tähystämään. Näkyvissä oli pelkkää merta. Hieman ennen kello kuutta aamulla Raaby laskeutui kiireellä mastosta ja kertoi nähneensä vähän matkan päässä pieniä palmujen reunustamia saaria. Hetken kuluttua muutkin näkivät 8–9 ­kilometrin päässä olevat saaret. Lautan ja saarten välissä oli kuitenkin ­riutta, jota kohti Kon-Tiki nyt vääjäämättä kiisi.

Miehistön huoli vaihtui vähitellen päättäväisyydeksi. Lautan keikkuessa tyrskyissä Heyerdahl antoi tovereilleen viimeiset ohjeet siitä, miten heidän oli toimittava lautan osuessa riuttaan. Miehet kantoivat kiireesti kaiken arvokkaan kajuuttaan ja sitoivat sen kiinni. Tärkeät paperit ja Heyerdahlin ­kuvaamat filmit pakattiin vesitiiviisiin pusseihin. Sitten miehet purkivat bambuista rakennetun kannen, jotta he pystyisivät katkaisemaan lautan perässä olevien siivekkeiden kiinnitysköydet. ­Ilman siivekkeitä lautan pohja oli täysin tasainen, ja lautta olisi helpompi ohjata riutan yli. Miehet olivat tehneet tyhjästä vesisäiliöstä, käytetyistä radion akuista, romusta ja puunkappaleista ankkurin.­ He kiinnittivät ankkuriköyden lautan toiseen mastoon. Kun ankkuri heitettäisiin veteen, Kon-Tiki liukuisi karikkoon perä edellä. Miehet ­pukivat kengät jalkaansa ja valmistautuivat tarrautumaan törmäyksessä lauttaan hinnalla millä hyvänsä. Nyt he saattoivat vain odottaa.

• Edellinen Sivu 3 / 4 Seuraava