Churchill päätti vetäytyä

Britannian vasta nimitetty uusi pääministeri Winston Churchill heräsi puhelimen pirinään aamulla 15. toukokuuta. Vastatessaan hän kuuli Ranskan pää­ministerin Reynaudin huutavan linjan toisessa päässä hysteerisesti: ”Meidät on lyöty! Me olemme mennyttä!”

Viisi päivää aiemmin Saksa oli toteuttanut Hitlerin pitkään suunnitteleman salamahyökkäyksen Hollantiin, Belgiaan ja Ranskaan. 157 divisioonaa ylitti rajan, eikä mikään tuntunut voivan pysäyttää Saksan panssarijoukkoja. Kun liittoutuneet pakenivat mantereella koko rintaman matkalta, taistelu kaukaisesta Narvikista ei enää tuntunutkaan tärkeältä.

17. toukokuuta – Norjan kansallispäivänä – Churchill puhui sodanjohdolle: ”Meidän on arvioitava, syökö Narvik meiltä resursseja, joita tarvitsisimme omaan puolustukseemme.” Samana päivänä saksalaiset valtasivat Belgian pääkaupungin Brysselin.

Kolme päivää myöhemmin Churchill toisti tyytymättömyytensä Norjan tilanteeseen: ”On harkittava, onko meillä jotain voitettavaa, jos onnistumme itse miehittämään Narvikin. On selvää, että operaation sitomia joukkoja, aluksia ja kalustoa tarvittaisiin kipeästi toisaalla.”

23. toukokuuta sodanjohto Lontoossa sai raportin esikuntapäälliköiltä. Johtopäätökset olivat selvät: Narvik olisi vallattava, minkä jälkeen olisi suoritettava välitön vetäytyminen Norjasta. Liittoutuneet pelkäsivät verilöylyä, jos saksalaiset huomaisivat liittoutuneiden olevan lähdössä. Narvikin valtaus toimisi peite­operaationa vetäytymiselle.

Seuraavana aamuna lordi Cork vastaanotti määräyksensä, jotka oli pidettävä ehdottomasti salassa norjalaisilta. Britit ounastelivat norjalaisten antautuvan saman tien, jos nämä saisivat vihiä liittoutuneiden suunnitelmista vetäytyä Norjasta, mikä tekisi vetäytymisen paljon vaikeammaksi.

Brittikenraali Claude Auchinleckia kalvoi huono omatunto: ”Pahinta on joutua valehtelemaan kaikille salaisuuden säilyttämiseksi. Tilanne on erityisen vaikea norjalaisten suhteen, ja tunnen itseni halveksittavaksi elukaksi, kun meidän on oltava kuin olisimme jatkamassa taistelua vaikka todellisuudessa olemme juuri lähdössä.”

Narvikin vapautus

Narvikin valtauksen viimeinen vaihe alkoi keskiyöllä 28. toukokuuta. Maihinnousualuksia ei ollut paljon, joten miehiä piti siirtää Øyjordista useassa erässä. Oli elintärkeää saada ensimmäiset sotilaat huomaamatta vastarannalle pystyt­tämään sillanpääasemaa. Ylitys sujui hiljaisuuden vallitessa. Vasta kun alukset olivat aivan rannan tuntumassa, ilmaan ammuttiin punainen merkinantoraketti, ja Britannian laivasto alkoi tulittaa saksalaisten asemia.

Aluksi sotilaat rynnivät eteenpäin kohtaamatta juurikaan vastarintaa tykistötulituksen jälkeen. Sitten kuitenkin alkoivat vaikeudet.

Kaksi panssarivaunua, joiden piti osallistua hyökkäykseen, juuttui rantaliejuun. Norjalaiset ja ranskalaiset joukot sekoittuivat taistelun tiimellyksessä, eivätkä sotilaat ymmärtäneet toisiaan. Saksalaisten vastarinta voimistui, ja ryhmä saksalaissotilaita linnoittautui tunneliin, jonka kautta liittoutuneiden piti kulkea. Läpikulku onnistui vasta kun joukko muukalaislegioonalaisia sai raahattua tykin aivan tunnelin suuaukolle ja avasi tulen.

Saksalaiset ampuivat liittoutuneita kranaateilla, ja taistelu aaltoili pitkään edestakaisin. Jossain vaihessa näytti jopa siltä, että liittoutuneiden etujoukot saattaisivat jäädä eristyksiin maihinnousupaikasta. Liittoutuneiden linjat alkoivat horjua, ja monet lähtivät pakoon, mutta silloin kaiken keskellä kajahti yhtäkkiä huuto: ”A moi! La Legion!”

Se oli muukalaislegioonan kapteeni de Guittaud. Hän johti urheasti komppaniaansa eteenpäin, vaikka hänen päässään ammotti verta vuotava haava. Sen innoittamana norjalainen kapteeni Hanekamhaug kohotti pistooliaan ja uhkasi ampua jokaisen, joka ottaisi askelenkin taaksepäin. Rivit tiivistyivät, ja legioonalaiset puskivat kohti saksalaisten tulitusta. Pian 60 heistä oli jo kaatunut, heidän joukossaan kapteeni de Guittaud. Myös moni norjalainen kaatui, mutta yhä pystyssä olevat miehet jatkoivat sinnikkäästi, norjalaiset ja muukalaislegioonalaiset rinta rinnan. Metri metriltä he ryömivät eteenpäin.

Saksalaiset painostettiin yhä pienemmälle alueelle, ja lopulta saksalaisella majuri Hausselsilla oli Narvikissa enää 400 miestä jäljellä. Taistelu oli kestänyt seitsemän tuntia, kun Haussels lopulta määräsi saksalaiset jättämään Narvikin 28. toukokuuta kello 6.50.

Liittoutuneet vapauttivat kaupungin iltapäivällä. Kaupunkilaiset seisoivat kaduilla kiittämässä vapauttajiaan. ”Vanhat ja nuoret pyrkivät yhtä innolla tervehtimään sotilaita, puristamaan kättämme ja toivottamaan meidät tervetulleiksi”, muisteli norjalainen majuri Ivar Hyldmo.

Menetetty voitto

Narvikin taistelun jälkeen näytti olevan enää ajan kysymys, ennen kuin kaikki Saksan joukot Pohjois-Norjassa olisi voitettu. Ne oli ajettu pienelle alueelle Bjørnefjellin ympärille lähelle Ruotsin rajaa, ja Norjan 6. divisioona lähestyi niitä vääjäämättä.

Saksalaiset olivat joutuneet toteamaan tappionsa, ja rajan toisella puolella oli useita junia valmiudessa evakuoimaan joukkoja. Norjalaisten taistellessa kohti Bjørnefjelliä liittoutuneet alkoivatkin
yllättäen vetää joukkojaan rannikolta. Juuri kun norjalaiset valmistautuivat antamaan saksalaisille lopullisen kuoliniskun, tilanne keikahtikin toisin päin.

Norjan hallitus kokoontui viimeisen kerran Norjassa 7. kesäkuuta, päivää ennen suunniteltua iskua, ja totesi tilanteen toivottomaksi. Isku peruttiin, ja maa katsottiin käytännöllisesti katsoen meentetyksi. Kuningas Haakon puhui kansalle vielä samana iltana: ”Punnittuani tilannetta tarkoin olen tullut siihen vakaaseen käsitykseen, että minulla ja hallituksellani ei tämänhetkisissä olosuhteissa ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maasta voidaksemme toimia Norjan parhaaksi ulkomailta käsin.”

9. kesäkuuta viimeisetkin liittoutuneiden sotilaat lähtivät Norjasta. Samana päivänä Norjan joukoille annettiin demobilisaatiokäsky, jotta vältyttäisiin vangitsemisilta. Voitostaan jo varmoja olleet sotilaat vaihtoivat univormunsa siviilivaatteisiin, ja mieliala oli maassa.

”Oli elämäni surullisin hetki, kun näin poikien lähtevän kotiin. He vain tuijottivat minua kysyvin silmin eivätkä ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut. He olivat taistelleet ja edenneet metri metriltä, viikko toisensa jälkeen, ja tiesivät yhtä hyvin kuin minä, että Bjørnefjell olisi puhdistettu saksalaisista parissa päivässä”, kertoi norjalainen everstiluutnantti sotilaiden tunnoista, kun ratkaisevaksi uskottu taistelu olikin peruttu ja miesten oli käsketty laskea aseensa.

Yllättävien käänteiden jälkeen Saksa oli lopulta onnistunut Norjan miehittämisessä, ja Narvik oli raunioina. Sen olivat tuhonneet brittilaivaston kranaatit, saksalaisten pommit ja kiihkeät katutaistelut. Kelmeä keskiyön aurinko paistoi enää nokisten raunioiden ylle.

• Edellinen Sivu 3 / 3