Saattoiko sukellusveneturmasta pelastua?

Haaksirikkoutuneen sukellus­veneen miehistöllä oli entisinä aikoinakin mahdollisuus selviytyä hengissä – ainakin teoriassa. ­Saksalainen Heinrich Dräger keksi vuonna 1907 pelastautumiskeinon, jolle hän antoi nimen Tauchretter – sukelluspelastin.
Pelastimeen kuului koostui happilaite, jossa oli happea noin 30 minuutiksi, nenäpuristin ja pelastusliivistä, joiden avulla merimies pystyi uimaan pintaan. Ensimmäisessä maailmansodassa Tauchretter kuului kaikkien saksalaisten sukellus­veneiden vakiovarusteisiin.
Keksinnön varjopuoli oli säiliön puhdas happi. Jos sitä ­hengitettiin yli seitsemän metrin syvyydessä ilman, että siihen ­sekoitettiin ­typpeä, se saattoi aiheuttaa happimyrkytyksen. Ongelma ratkaistiin sekoittamalla happea ja typpeä ­naamarin letkussa ennen kuin ­kaasu ehti ­suukappaleeseen.
Britit ja amerikkalaiset kopioivat idean, ja sotien välisenä aikana he rakensivat vedenalaisia kammioita, joissa sukellus­veneiden miehistöt saattoivat harjoitella pelastautumista uponneesta sukellusveneestä.
Toisen maailmansodan puhjettua kävi ilmi, ettei harjoituksista ollut hyötyä: sukellusveneet uivat niin syvällä, ettei pelastautuminen ollut mahdollista veden paineen vuoksi.
Esimerkiksi Yhdysvallat menetti toisessa maailmansodassa 52 sukellusvenettä, joiden 3 500 ­merisotilaasta vain viisi pelastui.